lauantai 27. kesäkuuta 2015

Typerä vaatebudjetti

P333 on opettanut minulle paljon omasta pukeutumisestani, tyylistäni ja mieltymyksistäni. Olen oppinut arvioimaan paremmin tarpeitani ja vaatteen yhteensopivuutta olemassa oleviin vaatteisiini jo sovituskopissa.

Tiedän aika hyvin, mistä pidän ja mitä vaatekaapistani puuttuu. Tiedän, että vaatteeni on oltava sekä kaunis että käytännöllinen. Tiedän, etten nauti väreistä vaan mustan ja valkean yksinkertaisuudesta. Tiedän, että vaate ei saa puristaa eikä kiristää, ja se päällä pitäisi pystyä ajamaan fillarilla vilauttelematta alushousuja. Tiedän, etten pidä raitaa villimmistä kuvioista.

Koska kaapissani on vähemmän vaatteita, muistan jokaisen vaatteeni ja pystyn suunnittelemaan seuraavan päivän asukokonaisuuden päässäni. Tiedän löytäväni sopivaa päälle pantavaa tilaisuuteen kuin tilaisuuteen: kaapissa on pitkä iltapuku asusteineen, polvipituisia juhlavia juhlamekkoja, siisti mekko rippijuhliin ja valmistujaisiin, hautajaismekko, kotelomekkoja töihin, kahdet farkut vapaa-aikaan, jakku mustana ja valkoisena. On untuvatakki, villakangastakki, välikausitakki, nahkatakki, farkkutakki, juoksutakki, ulkoilutakki.

Ostoslista on edelleen pitkä, mutta huomaan nykyisin tarvitsevani uutta lähinnä vanhaa korvaamaan. Vanha, ennen lapsia hankittu valkoinen mekkoni ei enää mahdu päälle, joten ostin sen tilalle uuden valkoisen mekon. Goretex-kenkäni ovat edelleen puhki, ja edelleen listalla on uusien hankinta.

Mutta. Olen vähän kyllästynyt laskemaan vaatteitani. Vaatteiden roudaaminen kellariin ja takaisin tuntuu työläältä. Lempivaatteeni ovatkin käytössä ympäri vuoden. Vaatebudjetin seuraaminen on tylsää, ja siinä pysyminen se vasta tylsää onkin.

Ja oikeastaan tuntuu siltä, että vaikka tavoitteeni täydellisestä vaatekaapista ei vielä ole saavutettu, tiedän miten pääsen sinne. Täydellinen vaatekaappini ei ehkä ole niin niukka kuin P333:n innoittama nykyinen vaatevarastoni. Mutta se on kaukana siitä sekamelskasta, mikä kaappini oli aloittaessani projektin.



P333:n myötä olen karsinut paljon ja jättänyt monia ostoksia tekemättä. Juuri nyt tuntuu kuitenkin siltä, että etenkin itselleni asettama vaatebudjetti on idioottimainen idea.

Minulla on esimerkiksi vain yksi yöpuku, koska toisen ostaminen kuluttaa vaatebudjettia liikaa. Vanhat kenkäni ovat liian pieniä, mutten osta uusia, jotten ylitä budjettia.

Käytän yhtä ja samaa arkimekkoa vuoden ympäri, koska en raaski ostaa toista. En oikeastaan odota kesähelteitä, koska minulla ei ole juurikaan siistejä lyhythihaisia paitoja. Koska budjetti.

Budjetissa pysymiseen tuo oman haasteensa sekin, että makuni on muuttunut vaativammaksi. En enää halua ostaa edes aluspaitaa, joka on vain "sinne päin". Aika usein se tarkoittaa, että vaatekaappiini kelpuuttamani vaate on paitsi kaunis ja laadukas, myös kallis.

Niin että tässä vaan selittelen sitä varten, että loppuvuodesta joudun esittelemään teille vaatehankintoja, jotka räjäyttivät suunnitellun budjeti. Se oli sitten ihan harkittu veto. Seli seli.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Introvertti juhannusjuhlissa

Tiedättekö, mikä on mielestäni paras tapa viettää juhannusta? Minäpä kerron. Se olisi lähteä perheen kanssa appivanhempien mökille ja kökkiä siellä ihan omassa seurassa koko pitkä viikonloppu.

Toiseksi paras tapa olisi, että appivanhemmat ovat mukana. Sitä ei nosta parhaaksi edes se, että appivanhemmat vahtivat lapsia sen aikaa, että pääsen puolison kanssa kaksin saunaan eikä se, että pidän appivanhemmistani hurjasti.

Appivanhemmat nimittäin nostaisivat ideaali-juhannuksen ihmismäärän kuuteen. Ja kuusi on enemmän kuin neljä. Enemmän ei yleensä ole paremmin, jos minulta kysytään.

Antakaas, kun selitän. Olen aika tyypillinen introvertti. Viihdyn hyvin omissa oloissani, ja koen ihmispaljouden väsyttävänä. Vaikka pidän ihmisistä, sosiaaliset tilanteet ovat minulle väsyttäviä. Siinä missä ekstroverttimieheni saa kavereiden tapaamisesta virtaa, minä tarvitsen treffien jälkeen huilipäiviä palautuakseni sosiaalisen kanssakäymisen rasituksesta.

Siksipä en varsinaisesti hyppinyt riemusta, kun mies ehdotti, että tänä vuonna viettäisimme juhannusta opiskelukaverin mökillä kahdeksan muun pariskunnan ja heidän jälkikasvunsa kanssa. (Luit oikein. Kahdeksan. Plus jälkeläiset. Meitä oli juhannusta viettämässä yhteensä kolme tusinaa.)

Mutta koska minä olen silleen reilu, että annan miehenkin joskus kerran vuosikymmenessä päättää, mitä teemme, pidin mutinat mahassani ja sanoin megalomaanisille juhannusbakkanaaleille kyllä.

No en pitänyt, mutta suostuin silti lähtemään.




No se juhannus meni sillä lailla kivasti, ettei se ollut yhtään kauheampaa kuin etukäteen pelkäsin.

Mutta ei se kyllä ollut parempaakaan.

Ja tämä on varmaan juttu, jota ekstrovertti ei helpolla ymmärrä. Niin kuin en minäkään ymmärrä sitä, miten ekstrovertti ahdistuu, jos joutuu olemaan ihan vain itsekseen.

Pelkään, että ekstrovertti pitää helposti introverttia hieman… tuota, epäkohteliaana ja tympeänä.

Juhannusbakkanaaleissa selviytymiskeinoni oli muun muassa se, että osallistuin illalliselle muiden kanssa vain yhtenä iltana, ja sinnittelin lasten kanssa sateessa silloinkin, kun koko muu konkkaronkka oli sisällä leikkimässä. Yritin hymyillä paljon, mutta ehkä silmistä paljastui, että olisin mieluummin jossain muualla. Käytin aika lailla kaikki keinot olla yksin ryhmässä.

Eikä se mitenkään tarkoita sitä, ettenkö pitäisi ihan joka ikisestä mökillä olleesta ihmisestä, tai etten olisi iloinen nähdessäni itse kutakin pitkästä aikaa.

Heitä oli vain liikaa, liian lyhyen ajan sisällä, sullottuna yhtä aikaa liian pieneen tilaan.




Olen noin yleisesti ottaen ihan sinut oman introverttiyteni kanssa. Toisinaan (kuten juhannuksena) tuntuu kuitenkin siltä, että ekstrovertit pääsevät helpommalla.

Että helpompaa olisi, jos ei jo etukäteen jännittäisi tilanteita, joissa on uusia ihmisiä. Tai paljon ihmisiä. Tai vähän ihmisiä, mutta pienessä tilassa.

Sekin olisi mukavaa, ettei olisi vielä keskiviikkonakin kuolemanväsynyt, kun on viikonloppuna joutunut olemaan sosiaalinen.




Yltiösosiaalisuuden vastapainoksi otin kuvia vain maisemista.

Kuis sun juhannus?

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Tissit

"Äiti, miksi sulla on vieläkin tissit?"

Esikoisen kysymys liittyi aiempaan keskusteluumme siitä, miksi minulla ylipäätään on rinnat. Olin selittänyt, että naisilla on rinnat siksi, että he pystyisivät ruokkimaan pieniä vauvoja, jotka eivät vielä osaa syödä muuta ruokaa.

Mihin esikoinen tietysti, että meidän vauvat on jo kasvaneet isoiksi, mitä noilla tisseillä enää tekee.

Niinpä.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Apua, lapseni syö eineksiä!

Helsingin Sanomat uutisoi kyselystä, jonka mukaan liki puolet suomalaisista vanhemmista vastustaa ajatusta siitä, että lapselle voisi tarjota useamman kerran viikossa valmisruokaa.

Voi hyvänen aika sentään. Minun lapseni eivät ole varmaan ikinä olleet viikkoa syömättä vähintään kaksi kertaa eineksiä / pakasteita / säilykkeitä.

Tietysti valmisruuan määritelmä on vähän hähmäinen. Minä en tarjoa lapsilleni mikroruokia, mutta muusi tulee useammin pakasteesta kuin omin kätösten valmistamana. Karjalanpiirakat ostan valmiina sen sijaan, että opettelisin tekemään niitä itse. Ihan hyvillä mielin ruokin lapset myös pakastealtaan kala- tai kasvispihveillä.

Kaupan pinaattilettuja meillä syödään säännöllisesti. Pakastepizzaa olen yrittänyt muksuille tarjota, se tosin ei mennyt kaupaksi. Maustettu rahka on ihan peruskamaa jääkaapissamme, ja pakasteesta löytyy aina vähintään pussilliset parsakaalia, papuja, pinaattia, herneitä ja maissia.





Mutta toisaalta meillä syödään myös itseleivottuja sämpylöitä, keittoa kauden kasviksista, piirakkaa tädin omenoista. Hedelmiä, marjoja tai vihanneksia on jokaisella aterialla.

Jotenkin en osaa olla huonolla mielin siitä pakastemuusista.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Ikävä

Kuherruskuukauteni (niitä oli neljä) on ohi. Minulla on ikävä lapsiani.






Huomasin sen viikonloppuna, jonka vietin - poikkeuksellisesti - olematta hetkeäkään poissa lasteni luota. Lauantaina mies huiteli omissa menoissaan lounaasta yömyöhään. Sunnuntain sukuloimme koko perheen voimin pitkin maita ja mantuja, minä jälkikasvustani ylpeänä isoenojen ja isomummien ihastelujen lämmittämänä.

Ihan kuin lapsetkin olisivat kaivanneet minua. Sen verran fyysistä oli yhteiselomme, sylini kelpasi ja päivän paras leikki oli äidistä ja kahdesta lapsukaisesta rakennettu ihmispino. Lauantaina pinnani katkesi läheisyydenkaipuun jatkuessa yli uniajan, sunnuntaina osasin jo saatella lapseni unten maille halein, suukoin ja rakkaudentunnustuksin. Oppivat itsenäisen nukahtamisen sitten joskus myöhemmin, juuri nyt mennään sylikkäin.

Yöllä kuopukseni heräsi pahaan uneen, mutta rauhoittui hetkessä saadessaan äitinsä viereensä. Minä jäin toviksi nukkuvan lapseni lähelle, hengitystä haistelemaan. Äiti on tässä, ei mitään hätää.

Minusta on syntynyt jotain täydellistä, kaksin kappalein. Voi kun saisin jäädä tähän, olla sylinä arjessakin, jakaa päivän ilot ja surut niin kauan, kuin vielä kelpaan. Ei äitiys- ja hoitovapaa pelkkää auvoa ollut, mutta jotain korvaamattoman ihanaa on siinä, että sai viettää niin paljon aikaa omien lastensa kanssa.

Onneksi on viikonloput. Ja kohta kesäloma.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Roolimalli #rantakunnossa

Olen seuraillut Huuma-lehden #rantakunnossa -kampanjaa pari viikkoa ja miettinyt, mitä aiheesta itse kirjoittaisin.

Olen täällä pohtinut useammankin kerran vartaloita - omaani ja yhteiskuntamme kauneusihanteita. Älä laihduta -päivän tiimoilta kirjoitin omasta pieleen menneestä laihdutuskuuristani, ensimmäisestä ja viimeisestä lajiaan.

#Rantakunnossa-kampanja pyörii saman teeman ympärillä. Sen tarkoitus on kannustaa suomalaisia naisia ja miehiä olemaan lempeämpiä itselleen.

**

Olen miettinyt, mistä kauneusihanteet syntyvät.

Oma äitini ei ole koskaan laihduttanut. Äiti ei myöskään ajellut karvojaan, eikä juurikaan meikannut. Äiti hennasi hiuksensa, eli aivan luonnollinen ei hänkään ollut. Joka tapauksessa sain kotoa mallin, ettei ulkoisella koreudella ollut niin väliä.

Minä en koskaan viettänyt äitini kanssa äiti-tytär-päiviä shoppaillen ja kauneushoidoissa käyden. En lapsena tai teininä oppinut, että naisena oleminen on nimenomaan oman ulkonäön jatkuvaa puunaamista ja ylläpitoa.

En ole käynyt rasvanpolttojumpissa, minulla ei koskaan ole ollut hiusten- tai ripsien pidennyksiä. Kauneusleikkaukset ja botoxit ovat minulle jotain todella omituista, vaikka pakko myöntää, että vuosien myötä lisääntyvä ryppyisyys ei saa minua erityisen tyytyväiseksi omaan pelikuvaani.

Yritän toimia hyvänä roolimallina kuten äitini, ja opettaa lapsille, ettei oma vartalo ole inhon ja tyytymättömyyden kohde. En aina ole tyytyväinen siihen, miltä näytän, mutta varon visusti sanomasta sitä ääneen.

Tietysti huomaan, että lapseni panevat tarkasti merkille kaiken, mitä teen. Kun laitan hiuksia, meikkaan, sheivaan, joudun selittämään ja perustelemaan toimintaani vähintään esikoiselleni. Lapset myös haluavat jäljitellä minua: "äiti laita minullekin kynsilakkaa!"

Käyn puntarilla lasten nähden, mutten kommentoi painoani arvottavasti. Vaa'an lukema ei koskaan ole hyvä tai huono, kiloja ei ole liikaa tai liian vähän. Paino vain on, ihan kuten pituuskin.

Itse en saanut lapsuudessa liikunnallisen elämäntavan mallia, mutta omat lapseni sen saavat takuulla. Naperot kiipeilevät päälläni kun jumppaan olohuoneessa, antavat lähtöhalit kun karkaan lenkille, ja kantavat ylpeänä vanhempiensa urheilukilpailuista kotiin tuomia mitaleita. Kun lapsi kysyy, miksi juoksen, en vastaa "jotta laihtuisin" tai "jotta mahtuisin uuteen mekkooni" vaan "koska juokseminen tuntuu hyvältä".

Oma vaikutusvaltani on kuitenkin rajallinen. Tiedän, että lapset ottavat äidiltään mallia siihen, miten vartaloon ja ulkonäköön suhtaudutaan, mutta jossain vaiheessa vastaan tulee väistämättä myös muu maailma.

Itse olen sitä tyytyväisempi vartalooni, mitä vähemmän katselen naistenlehtien kuvia - tai peiliä. Vaikka olen ylpeä juoksijan kropastani, en varsinaisesti viihdy vaikkapa bikineissä. Kuvamaailma, jonka ympäröimänä olen kasvanut, nimittäin kertoo, että bikineissä pitäisi näyttää tältä.

Googlen kuvahaun tuloksia hakusanalla "bikini"

Tietenkään en näytä.

Kaikesta itseni hyväksymisestä huolimatta huomaan, että minunkin suhtautumiseni painoon on länsimaisten kauneusihanteiden mukaisesti vinksahtanut. Terveydellisestä näkökulmasta olisin normaalipainoinen, vaikka olisin 10 kiloa painavampi - mutta minäpä en halua kymmentä lisäkiloa. En siksi, että se olisi terveysriski (mitä se ei ole), vaan siksi, että olen mieluummin nykyisen kokoinen.

Ja miksi minä olen mieluummin nykyisen kokoinen? Koska se vastaa nykyistä kauneusihannetta, joka tulee kaikkialla vastaan: televisiossa, lehdissä, kadunvarsimainoksissa, musiikkivideoilla. Halu tulla hyväksytyksi, sopia muottiin, on ihmisellä hämmentävän vahva.

Hoikkuuden ihannoinnissa (sillä sitähän se on, vaikka sen ääneen myöntäminen nolottaa) on jotain hyvin typerää, mutta silti se istuu päässäni tiukasti. Vähän samaan tapaan kuin naisen karvattomuus tuntuu niin luontevalta, etten halua kainaloitani au naturel.

Laihdu, nainen, laihdu!

En tiedä, miten valmistan lapseni kohtaamaan ympäristön (alati kiristyvät, siltä tuntuu) ulkonäköpaineet.

Yritän näyttää mallia, ja osoittaa lapsilleni sanoin ja teoin, että he ovat ihania juuri sellaisina, kuin ovat. Riittääkö se? En tiedä, mutta toivon.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Ensikertalaisen puolimaraton

Perjantai-iltana epäilin menettäneeni järkeni.

Kuka hullu herää lauantaiaamuna vapaaehtoisesti 6:30 lähteäkseen juoksemaan 21 kilometriä parintuhannen ventovieraan kanssa?

Sain sentään jännitykseltäni nukuttua, mutta unissani etsin oikeaa lähtökarsinaa, vessaa ja oikeaa jänistä.

Aamulla fiilis oli jo parempi. Nousin bussiin hyvillä mielin, bongasin toisen juoksutrikoisiin pukeutuneen ja arvelin, että olemme menossa samaan paikkaan. Aurinko paistoi ja mietin, ettei aamulähtö olekaan niin huono idea.

Juoksu kulki hyvin koko matkan. Tiesin, etten ole kisaamassa nopeudesta. Olin tehnyt kevään pitkät lenkkini noin 8 km tuntivauhdilla, ja tavoitteenani oli juosta rauhallisesti ja jaksaa maaliin asti. Ensimmäiset kilometrit katselinkin, kun juoksijaa suhahti ohi oikealta ja vasemmalta, ja otin vielä kolme minuuttia takkiin seistessäni vessajonossa 4,8 kilometrin kohdalla (järjestäjät hoi, ensi vuonna enemmän vessoja myös reitin varrelle!).

HHM:n reitti esitteli kesäistä Helsinkiä parhaimmillaan. Tuomiokirkko paistatteli kauniina auringossa, ja Kauppatorin turistit vilkuttivat aamuvarhaisella ohijuokseville puolimaratoonareille.

Kalasataman kohdalla yhytin puheliaan rouvaseurueen, joista tuli loppumatkan juoksutovereitani. Kävimme läpi toistemme juoksuhistorian, aiemmat maratonit ja tämän kevään treenit, ja sain seurueen rautarouvasta, noin äitini ikäisestä naisesta, juoksutoverin maaliin saakka.

(Mieheni myöhemmin totesi minun juosseen liian hiljaa, kun olin pystynyt rupattelemaan koko matkan. Itse pidän onnistumisena sitä, että maltoin juosta niin, ettei nyt mikään paikka ole erityisen kipeä. Lauantain lenkki oli juuri sopivan vauhtinen, että haluan lähteä uudestaankin juoksemaan.)

Kevään treenien pisin lenkkini oli matkaltaan 17 kilometriä, joka ylittyi Mäkelänrinteen uimahallin kohdalla. Olin iloisesti yllättynyt siitä, että tuon rajapyykin jälkeenkin juoksu tuntui leppoisalta ja mukavalta. Pian ylittyi 18, 19, 20 kilometriä, hupsista vaan, tässähän ollaan kohta jo maalissa.

500 metriä ennen maalia juoksin kiinni 2:30 jäniksen, ja kello näytti maaliviivaa ylittäessäni 2:30:25. Ajanottosirun ottama aika oli 2:27:31, eli pääsin asettamaani tavoitteeseen kahden ja puolen tunnin alittamisesta.

Juoksin karvan verran liian pitkälle
Nopeuskäyrässä näkyy vessatauko 4,8 km kohdalla ja viimeisten kilometrien loppukiri

Maalissa löysin Liinan, hukkasin juoksuseuralaiseni (jolle vielä haluan sanoa KIITOS, kanssasi oli huikean mukava juosta, onnea tuleviin kisoihin ja toivottavasti näemme taas, ehkä ensi vuonna HHM:ssä?), otin vastaan mitalin ja olin kiitollinen reppuun pakkaamastani suklaapatukasta, joka auttoi energiavajaukseen paremmin kuin maalissa käteen lykätty leipäpaketti.

Nyt olen hurjan ylpeä itsestäni, sillä vaikka eräiden keskustelufoorumiavausten perusteella puolikkaalle ei edes kannata lähteä, jos ei pääse maaliin alle kahden tunnin, minä hurraan sille, että jaksan juosta 21 kilometriä ja rapiat päälle. Alle kaksi vuotta sitten juoksuharrastustani henkiin herätellessäni en nimittäin juossut kilometriäkään, joten olen mitalini ansainnut.

Ensi vuonna uudestaan.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Voittaja

"Äiti, voititko sinä sen juoksukilpailun?"

"No, en tullut ensimmäisenä maaliin, mutta tulin kuitenkin. Ihan hyvällä ajalla vielä. Eli joo-o, kyllä minä tavallaan voitin."


Puolessatoista vuodessa puolimaratonille. Hyvä minä.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Vaaleanpunainen poika

Nelivuotiasta lasta homottelevat vanhemmat ovat pyörineet päässäni viime päivät. Tiedättehän, se riihimäkeläisen äidin Facebookissa jakama tarina, jossa hän kertoi, miten hänen kimalluksesta ja nukeista pitävää poikaansa kiusataan - ei toisten lasten, vaan aikuisten taholta.

Vuonna 2015 aikuiset ihmiset pilkkaavat pientä lasta siksi, että hän ei istu johonkin kivikautiseen muottiin siitä, miltä pojan pitää näyttää ja mistä tykätä.

Voi helvetti.

Minulla on kaksi lasta, tyttö ja poika. Molemmat pitävät autoista, junista ja Ryhmä Hausta. Tyttö ei erityisemmin pidä mekoista, poika rakastaa niitä. Molemmat pitävät äidin koruista ja pinneistä, korkokengistäkin. Poikaa on luultu leikkipuistossa tytöksi, koska hänellä on päällä paloautonpunainen haalari - tyttöä on luultu pojaksi keväänvihreän haalarin takia.

Tyttöjen värit ja poikien värit. Tyttöjen lelut ja poikien lelut.

Minun lapsiani ei kukaan ole (vielä) pilkannut. Onneksi, sillä saattaisin käydä kimppuun.

Sukupuolisensitiivisyyskeskustelussa ajaudutaan helposti ääripäihin. Jos ei saa lokeroida stereotypioiden mukaan, niin ei sitten varmaan saa puhua sukupuolesta lainkaan?

Itse olen kultaisen keskitien kannattaja. Puhun tyttärestäni tyttönä, pojastani poikana. Sukupuoli on olemassa, totta ja tärkeä, mutta lopulta se vaikuttaa persoonaan ja tempperamenttiin aika vähän. Moni sukupuolistereotypioista on lähtöisin tavasta ja tottumuksesta - ne ovat itseään vahvistavia kulttuurisia odotuksia. Tytöt ovat (tyypillisesti, eivät aina) kilttejä ja hiljaisia, koska heitä kannustetaan sellaiseen käytökseen. Pojat rämäpäisiä, koska sitä heiltä odotetaan.

Tyttöjen ja naisten rooli on viime vuosikymmeninä avartunut enemmän kuin poikien. Housuihin pukeutuva lyhythiuksinen tyttö ei ole kummajainen, mutta pitkätukkainen mekossa kulkeva poika on.

Ehkä olemme silti menossa hiljalleen oikeaan suuntaan. Ehkä silloin, kun lapseni saavat omia lapsia, ketään ei kiinnosta hiusten pituus tai puseron väri, leikkejä ei enää erotella tyttöjen ja poikien leikkeihin, vaan kukin saa olla juuri sellainen kuin on.

Ehkä sitä odotellessa osaan itse toimia niin, että lapseni kokevat tulevansa hyväksytyksi omana itsenään. Tyttönä, poikana, ihmisenä.