maanantai 15. kesäkuuta 2015

Ikävä

Kuherruskuukauteni (niitä oli neljä) on ohi. Minulla on ikävä lapsiani.






Huomasin sen viikonloppuna, jonka vietin - poikkeuksellisesti - olematta hetkeäkään poissa lasteni luota. Lauantaina mies huiteli omissa menoissaan lounaasta yömyöhään. Sunnuntain sukuloimme koko perheen voimin pitkin maita ja mantuja, minä jälkikasvustani ylpeänä isoenojen ja isomummien ihastelujen lämmittämänä.

Ihan kuin lapsetkin olisivat kaivanneet minua. Sen verran fyysistä oli yhteiselomme, sylini kelpasi ja päivän paras leikki oli äidistä ja kahdesta lapsukaisesta rakennettu ihmispino. Lauantaina pinnani katkesi läheisyydenkaipuun jatkuessa yli uniajan, sunnuntaina osasin jo saatella lapseni unten maille halein, suukoin ja rakkaudentunnustuksin. Oppivat itsenäisen nukahtamisen sitten joskus myöhemmin, juuri nyt mennään sylikkäin.

Yöllä kuopukseni heräsi pahaan uneen, mutta rauhoittui hetkessä saadessaan äitinsä viereensä. Minä jäin toviksi nukkuvan lapseni lähelle, hengitystä haistelemaan. Äiti on tässä, ei mitään hätää.

Minusta on syntynyt jotain täydellistä, kaksin kappalein. Voi kun saisin jäädä tähän, olla sylinä arjessakin, jakaa päivän ilot ja surut niin kauan, kuin vielä kelpaan. Ei äitiys- ja hoitovapaa pelkkää auvoa ollut, mutta jotain korvaamattoman ihanaa on siinä, että sai viettää niin paljon aikaa omien lastensa kanssa.

Onneksi on viikonloput. Ja kohta kesäloma.

9 kommenttia:

  1. Tulin kotiin tänään ja kuopus lähes huusi täysin puhdasta iloa: "Jes! Isii! Äiti tuli kotiin!!". Meinasi tulla itku; silti olin väsynyt ja kiukkuinen äiti töiden jälkeen. Äh!! Vastapainoksi luin koko Kunnaksen Robin Hoodin, kun halusivat XD. Odotan jo niin paljon lomaa ja sitten lyhennettyä työviikkoa.
    Ihana postaus <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minäkin välillä olen ihan yhtä väsynyt ja kiukkuinen kuin kotona ollessakin. Se on tosi tylsää, mutta ei kai sitä ihminen voi aina olla parhaimmillaan. Ja kiukkuavathan ne lapsetkin, ehkä se sallitaan myös meille aikuisille.

      Minäkin odotan lomaa ja sellaista kiireetöntä löllimistä lasten kanssa päivästä toiseen. Mitä meillä on ohjelmassa noin puolet lomasta - toinen puoli mennäänkin sitten ympäri Suomea :)

      Poista
    2. Just näin!
      Ja lomasuunnitelmakin kuulostaa tutulle :)! Sitä odotellessa...

      Poista
  2. Oi, ihana postaus.. Lähdenkin tästä herättelemään uhmista, jonka lähetin ilman lounasta päiväunille huudon saattelemana... Auts.
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auts. Näitä sattuu. Onneksi voi selittää ja pyytää anteeksi. Minähän siis pimahdin lauantai-iltana hellyydenkipeille muksuilleni että nyt pää tyynyyn! Paitsi että se on hillittömän epäreilua, niin ei myöskään auta nukkumaan menossa: kuka pieni nyt menisi nukkumaan äidin rähjäyksen saattelemana - ensin pitää saada varmuus siitä, että äiti edelleen rakastaa.

      Poista
  3. Minusta tämä oli lähinnä surullista. (Ei siis väärin, vaan surullista.) Kaikella on hintansa ja kun toista asiaa saa, menettää toista. -Suotar

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavallaan joo. Itse mietin tämän enemmän niin, että tämä elämänvaihe on jatkuvaa tasapainottelua ja tavallaan sen hyväksymistä, ettei pysty olemaan monessa paikassa yhtä aikaa. En minä haluaisi enää kaikkia päiviä kotona viettää, mutten kyllä töissäkään. Onneksi on illat, ja aamutkin, ja viikonloput, ja kesäloma.

      Poista