perjantai 12. kesäkuuta 2015

Roolimalli #rantakunnossa

Olen seuraillut Huuma-lehden #rantakunnossa -kampanjaa pari viikkoa ja miettinyt, mitä aiheesta itse kirjoittaisin.

Olen täällä pohtinut useammankin kerran vartaloita - omaani ja yhteiskuntamme kauneusihanteita. Älä laihduta -päivän tiimoilta kirjoitin omasta pieleen menneestä laihdutuskuuristani, ensimmäisestä ja viimeisestä lajiaan.

#Rantakunnossa-kampanja pyörii saman teeman ympärillä. Sen tarkoitus on kannustaa suomalaisia naisia ja miehiä olemaan lempeämpiä itselleen.

**

Olen miettinyt, mistä kauneusihanteet syntyvät.

Oma äitini ei ole koskaan laihduttanut. Äiti ei myöskään ajellut karvojaan, eikä juurikaan meikannut. Äiti hennasi hiuksensa, eli aivan luonnollinen ei hänkään ollut. Joka tapauksessa sain kotoa mallin, ettei ulkoisella koreudella ollut niin väliä.

Minä en koskaan viettänyt äitini kanssa äiti-tytär-päiviä shoppaillen ja kauneushoidoissa käyden. En lapsena tai teininä oppinut, että naisena oleminen on nimenomaan oman ulkonäön jatkuvaa puunaamista ja ylläpitoa.

En ole käynyt rasvanpolttojumpissa, minulla ei koskaan ole ollut hiusten- tai ripsien pidennyksiä. Kauneusleikkaukset ja botoxit ovat minulle jotain todella omituista, vaikka pakko myöntää, että vuosien myötä lisääntyvä ryppyisyys ei saa minua erityisen tyytyväiseksi omaan pelikuvaani.

Yritän toimia hyvänä roolimallina kuten äitini, ja opettaa lapsille, ettei oma vartalo ole inhon ja tyytymättömyyden kohde. En aina ole tyytyväinen siihen, miltä näytän, mutta varon visusti sanomasta sitä ääneen.

Tietysti huomaan, että lapseni panevat tarkasti merkille kaiken, mitä teen. Kun laitan hiuksia, meikkaan, sheivaan, joudun selittämään ja perustelemaan toimintaani vähintään esikoiselleni. Lapset myös haluavat jäljitellä minua: "äiti laita minullekin kynsilakkaa!"

Käyn puntarilla lasten nähden, mutten kommentoi painoani arvottavasti. Vaa'an lukema ei koskaan ole hyvä tai huono, kiloja ei ole liikaa tai liian vähän. Paino vain on, ihan kuten pituuskin.

Itse en saanut lapsuudessa liikunnallisen elämäntavan mallia, mutta omat lapseni sen saavat takuulla. Naperot kiipeilevät päälläni kun jumppaan olohuoneessa, antavat lähtöhalit kun karkaan lenkille, ja kantavat ylpeänä vanhempiensa urheilukilpailuista kotiin tuomia mitaleita. Kun lapsi kysyy, miksi juoksen, en vastaa "jotta laihtuisin" tai "jotta mahtuisin uuteen mekkooni" vaan "koska juokseminen tuntuu hyvältä".

Oma vaikutusvaltani on kuitenkin rajallinen. Tiedän, että lapset ottavat äidiltään mallia siihen, miten vartaloon ja ulkonäköön suhtaudutaan, mutta jossain vaiheessa vastaan tulee väistämättä myös muu maailma.

Itse olen sitä tyytyväisempi vartalooni, mitä vähemmän katselen naistenlehtien kuvia - tai peiliä. Vaikka olen ylpeä juoksijan kropastani, en varsinaisesti viihdy vaikkapa bikineissä. Kuvamaailma, jonka ympäröimänä olen kasvanut, nimittäin kertoo, että bikineissä pitäisi näyttää tältä.

Googlen kuvahaun tuloksia hakusanalla "bikini"

Tietenkään en näytä.

Kaikesta itseni hyväksymisestä huolimatta huomaan, että minunkin suhtautumiseni painoon on länsimaisten kauneusihanteiden mukaisesti vinksahtanut. Terveydellisestä näkökulmasta olisin normaalipainoinen, vaikka olisin 10 kiloa painavampi - mutta minäpä en halua kymmentä lisäkiloa. En siksi, että se olisi terveysriski (mitä se ei ole), vaan siksi, että olen mieluummin nykyisen kokoinen.

Ja miksi minä olen mieluummin nykyisen kokoinen? Koska se vastaa nykyistä kauneusihannetta, joka tulee kaikkialla vastaan: televisiossa, lehdissä, kadunvarsimainoksissa, musiikkivideoilla. Halu tulla hyväksytyksi, sopia muottiin, on ihmisellä hämmentävän vahva.

Hoikkuuden ihannoinnissa (sillä sitähän se on, vaikka sen ääneen myöntäminen nolottaa) on jotain hyvin typerää, mutta silti se istuu päässäni tiukasti. Vähän samaan tapaan kuin naisen karvattomuus tuntuu niin luontevalta, etten halua kainaloitani au naturel.

Laihdu, nainen, laihdu!

En tiedä, miten valmistan lapseni kohtaamaan ympäristön (alati kiristyvät, siltä tuntuu) ulkonäköpaineet.

Yritän näyttää mallia, ja osoittaa lapsilleni sanoin ja teoin, että he ovat ihania juuri sellaisina, kuin ovat. Riittääkö se? En tiedä, mutta toivon.

10 kommenttia:

  1. Niin mäkin toivon! Mä kun en itse todellakaan anna sellaista mallia, että ihan luonnollisena mentäisiin. Mä meikkaan aina, kun lähden vaikka töihin tai kaupungille. Vielä eivät ole kysyneet miksi, mutta kai mä tulen vastaamaan, että tykkään meikkaamisesta. Ja ehkä myöhemmin puhun siitä, että mulle tulee siitä huoliteltu olo - ei kauniimpi olo (vaikka se on varmasti totta myös). Mä olen aina ollut niin pieni, etten ole ajatellut omaa hoikkuuttani juuri koskaan. Ei ole tarvinnut, niinhän se on. Mutta olisi se mullekin iso juttu yhtäkkiä ollakin 10 tai 20 kiloa painavampi ja juurikin noista syistä, mitä itsekin mainitsit. Kauneusihanteet totta vie ovat syvällä mussakin, vaikka kuinka haluaisin uskoa itsestäni muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä saan kyllä selittää ihan kaiken, mitä teen. "Äiti, mitä sä teet? Miksi? Saanko minäkin?" Meikkauksen olen tosin selittänyt aika ympäripyöreästi "meikkaan koska meikkaan" :)

      Tiedätkö, minäkin ihan vasta tajusin, että näennäinen painon kanssa sinut oloni johtuu vain ja ainoastaan siitä, että painoni vastaa nykyistä ihannetta. Aika useastihan nimenomaan hoikat puhuvat terveydestä - mutta kun ei mun terveyteni olisi uhattuna, vaikka olisin ihan merkittävästi isompi. Ja tosi monen naisen "mun pitäisi pudottaa pari kiloa" on nimenomaan siellä korvien välissä, ei terveys ja hyvä olo -kategoriaan meneviä ollenkaan. Mutta itse olen siis ihan samanlainen, vaikka minäkin haluaisin uskoa itsestäni muuta.

      Poista
  2. Hoksasin nykyajan ja 60-luvun eron, kun näin Grace Kellyn kuvan yhdessä hiusmainoksessa rinnakkain tämän päivän hiusmallin kanssa. Huomasin, että Kellyn selkä oli aika täynnä luomia, joita ei ollut käsitelty pois kuvasta. Nykyajan mallilta taas ne oli siistitty.

    -Kaislakerttu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyypä muuten semmoista pohtia ääneen, että yllä olevasta kuvasta mielestäni sellaisia, joilta haluaisin ehkä näyttää ovat oikealta ylhäältä eka ja vasemmalta lukien toinen alhaalta. Muut näyttävät sellaisilta, että eivät mitenkään puhuttele. En tiedä miten muut naiset näkevät kuvan. Sama pätee julkkiksiin, esim. googlettamalla blonde celebrities huomaan, että sieltä ei löydy yhtään enemmän kauneutta kuin vaikka lukioni luokkakuvasta. "Median luoma paine" on siksi vähän kysymysmerkki, ei koske itseä oikein.

      -Kaislakerttu

      Poista
    2. Mä katsoin ja katsoin noita Googlen kuvia, enkä nähnyt niissä mitään merkittävää eroa :) Ehkä kauneus on katsojan silmissä - minusta nuo bikinikuvat ovat lähes identtisiä keskenään.

      Hyvä huomio tuo Grace Kellyn luomet. Ja voi hyvänen aika, että ihan luomiakin pitää lähteä photoshopaamaan.

      Poista
  3. Olipa ihanan aito pohdiskeleva teksti! Tekstistäsi huokui jotain niin suurta kuin vain äidin rakkaus voi olla. En edes tarkemmin osaa selittää, muttei se lienee edes tarpeellista... Tuli vain niin hyvä mieli tästä lastesi puolesta,niin oli pakko kommentoida. Olen varma, että jos he isompana saisivat tämän tekstisi käsiinsä, eivät he voisi olla ylpeämpiä äidistään. <3

    VastaaPoista
  4. Hoikkuuden ihannoinnista ei mun mielestä kenenkään kannattaisi itseään syyllistää liikaa, siihenhän meidät naiset on ehdollistettu. Paskaa se on ja sitä vastaan pitää taistella, silti.

    Itsehän olen käytännössä aina aikuisiällä ollut ylipainoinen. Siitä huolimatta mun itsetunto naisena on ihan kohtuullisen hyvä, olen ei-länsimaisen kauneusihanteen mukaisesta figuuristani huolimatta onnistunut skorettamaan näissä perinteisissä naisen tehtävissä, aina on miesseuraa riittänyt ja mut on vaimomatskuksi reitattu, ja lapsetkin hyvin helposti maailmaan saatettu. Olen monesti miettinyt, että mikään ei aikuisiällä nosta naisellista itseluottamusta niin paljon, kuin hyväksyvä kosketus ja hyväksyvä rakkaus nostaa. Itse olen saanut lapsesta asti kyllä paljon rakkautta, mutta sellainen tietynlainen ehdoton rakkaus on täytynyt itse löytää, seurustelukumppaneiden ja sittemmin nykyisen aviomiehen ja lapsen kautta.

    Omat lapset on perineet isänsä geenit, ne ovat hoikkia luonnostaan. Pyrin aika voimakkaastikin siihen, että mitään ääneenlausuttuja paino- ja kokovertailuita ei heidän kuultensa tehtäisi, ja että syöminen pysyisi vain syömisenä, ettei siihen liittyisi lahjontaa, painostusta tai muuta tunnepaskaa. Syöminen on paitsi välttämätöntä, myös ilo. Mutta mitään muita tunteita en siihen haluaisi kytkeä, en lohtua tai vaimentamista. Olen tässä omien taustojeni suhteen tosi herkillä.

    Hieno kirjoitus taas!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ehdottoman rakkauden voi löytää myös aikuisiällä. Itsekin olen sen vasta puolisolta ja lapsilta saanut, mutta onneksi olen, sillä se on ihan parasta.

      Mä pyrin myös siihen, että syöminen olisi vain syömistä, eikä esimerkiksi valtataistelua "lautanen tyhjäksi tai et saa jälkiruokaa!" -malliin. Siihen piti kyllä erikseen opetella, aika syvässä istuu se lapsuudessa opittu (ja edelleen yleinen) tapa, että lapsen tottelevaisuus jotenkin mitataan sillä, miten nopeasti lautanen tyhjenee. Meillä se tarkoittaa sitä, että lapset saavat itse päättää minkä verran syövät, ja maistavatko jotain uutta ruokaa. Kyllä mä kehotan maistamaan, mutta jos lapsi ei halua, ei ole pakko. Eikä jälkkäri ole koskaan ehdollinen sille, onko syönyt pääruokaa (mutta toisaalta, meillä on tosi harvoin jälkkäriä, eli ei sillä voi oikein ehdollistaakaan). Ruokaa ei myöskään saa meillä palkintona tyyliin "jos olet nyt kiltisti, käydään kotimatkalla ostamassa jäätelöt".

      Poista