perjantai 5. kesäkuuta 2015

Vaaleanpunainen poika

Nelivuotiasta lasta homottelevat vanhemmat ovat pyörineet päässäni viime päivät. Tiedättehän, se riihimäkeläisen äidin Facebookissa jakama tarina, jossa hän kertoi, miten hänen kimalluksesta ja nukeista pitävää poikaansa kiusataan - ei toisten lasten, vaan aikuisten taholta.

Vuonna 2015 aikuiset ihmiset pilkkaavat pientä lasta siksi, että hän ei istu johonkin kivikautiseen muottiin siitä, miltä pojan pitää näyttää ja mistä tykätä.

Voi helvetti.

Minulla on kaksi lasta, tyttö ja poika. Molemmat pitävät autoista, junista ja Ryhmä Hausta. Tyttö ei erityisemmin pidä mekoista, poika rakastaa niitä. Molemmat pitävät äidin koruista ja pinneistä, korkokengistäkin. Poikaa on luultu leikkipuistossa tytöksi, koska hänellä on päällä paloautonpunainen haalari - tyttöä on luultu pojaksi keväänvihreän haalarin takia.

Tyttöjen värit ja poikien värit. Tyttöjen lelut ja poikien lelut.

Minun lapsiani ei kukaan ole (vielä) pilkannut. Onneksi, sillä saattaisin käydä kimppuun.

Sukupuolisensitiivisyyskeskustelussa ajaudutaan helposti ääripäihin. Jos ei saa lokeroida stereotypioiden mukaan, niin ei sitten varmaan saa puhua sukupuolesta lainkaan?

Itse olen kultaisen keskitien kannattaja. Puhun tyttärestäni tyttönä, pojastani poikana. Sukupuoli on olemassa, totta ja tärkeä, mutta lopulta se vaikuttaa persoonaan ja tempperamenttiin aika vähän. Moni sukupuolistereotypioista on lähtöisin tavasta ja tottumuksesta - ne ovat itseään vahvistavia kulttuurisia odotuksia. Tytöt ovat (tyypillisesti, eivät aina) kilttejä ja hiljaisia, koska heitä kannustetaan sellaiseen käytökseen. Pojat rämäpäisiä, koska sitä heiltä odotetaan.

Tyttöjen ja naisten rooli on viime vuosikymmeninä avartunut enemmän kuin poikien. Housuihin pukeutuva lyhythiuksinen tyttö ei ole kummajainen, mutta pitkätukkainen mekossa kulkeva poika on.

Ehkä olemme silti menossa hiljalleen oikeaan suuntaan. Ehkä silloin, kun lapseni saavat omia lapsia, ketään ei kiinnosta hiusten pituus tai puseron väri, leikkejä ei enää erotella tyttöjen ja poikien leikkeihin, vaan kukin saa olla juuri sellainen kuin on.

Ehkä sitä odotellessa osaan itse toimia niin, että lapseni kokevat tulevansa hyväksytyksi omana itsenään. Tyttönä, poikana, ihmisenä.

13 kommenttia:

  1. Mulla on sama tarina pyörinyt päässä kans monta päivää. Olen miettinyt, että ketkä oikeen on sellaisia ihmisiä, joiden suusta voi päästä jotain noin kertakaikkisen junttia. Todella surullista.

    Mä muistan ajatelleeni näitä sukupuolisensitiivisyysasioita ekan raskauden aikana. Ajattelin, että joo, en halua vaatteilla vahvistaa näitä stereotypioita vaan haluan pukea lapseni ihan tällaisiin neutraaleihin sävyihin. No lapsi syntyi ja huomasin yhtäkkiä pitäväni ihan kauheasti sinisen ja vihreän eri sävyistä pienen lapsen päällä. Siinä imetyshöyryissäni mietin jopa sellaista, että voinko mä nyt oikeesti pukea tätä vauvaa näihin "poikaväreihin" vaikka vielä ihan hetki sitten olin toista mieltä. Kunnes palasin maan pinnalle ja totesin, että ehkä tätä sukupuolisensitiivisyyttä voi harjoittaa vähän muillakin tavoilla kuin vaatteilla. :)
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Surullisinta tässä on ehkä se, ettei nuo homottelevat aikuiset välttämättä ole yrittäneet loukata. He eivät välttämättä ole ymmärtäneet tekevänsä mitään väärää. Heidän silmissään vain mekkoon pukeutuva poika on niin nurinkurinen ja vääränlainen, että sitä on ihan ookoo kommentoida.

      Ja se, jos mikä, on surullista ja kamalaa.

      Mä olen käyttänyt lapsilla paljon vihreää, punaista, ja keltaista, että voisivat mahdollisimman pitkään kulkea samoissa vaatteissa. Jossain vaiheessa varmaan lapsella alkaa se oma maku syntymään, ja silloin pitää se tietysti huomioida vaatevalinnoissa. Nyt toistaiseksi yritän mennä säästeliäisyys-syistä suht. neutraaleilla väreillä (vaikka välillä tuntuu, että mikä tahansa muu kuin vaaleanpunainen tytön päällä on "poikaväriä" ympäristön mielestä...)

      Poista
    2. Todella, kyllä jäin itsekin kiinni siitä että pinkittömyys on poikaa.

      Lueskelin joulurauhassa ikävöimiäni blogilegendoja, postauksia joihin en ole ehtinyt kuukausiin paneutua. Näin tämän postauksen ja huomasin, että olin jotain pari vuotta lukenut tätä "kahden veljeksen" äidin blogia. Se mielikuva oli niin vahva, että huomasin makustelleeni joitakin postauksiakin eri valossa kuin jos kyse olisi ollut tyttö-poika-duo! Varmasti erehdys oli syntynyt jostain kuvasta, tai lyhyistä taaperohiuksista, en muista.

      Tosi jännä tunne ja todellinen blogimaailman musteläikkätesti. Minulla on lapset eri sukupuolta ja huomasin että blogi tuntui nyt heti samaistuttavammalta kuin veljes-oletuksen aikaan.

      Teillä on siis tyttö, ja minua se vihreä paita hämäsi 100%...

      Nuppu :)

      Poista
    3. Hauskaa, kiva kun kommentoit! Minkähänlainen kuva olisi jäänyt, jos en olisi käyttänyt lasteni kuvia lainkaan? Varmasti jokainen lukija silti jollain tasolla olisi kuvitellut sukupuolen, se on niin erottamaton osa ihmistä.

      Poista
    4. Minähän menin ja yritin lukea tekstejä nyt jälkikäteen, ilman että katsoin kuvia. Ylivaikeeta oli!

      Blogit, joiden tyyli on hillitty, huutomerkitön, rauhallinen, jäsennelty, asiallinen ja syvälle pääsevä, tuovat herkemmin mieleen, että kirjoittajalla on tyttöjä.

      Sitten on niitä vauhdikkaita blogeja, joissa käytetään paljon tehokeinoja, yliviivauksia, caps lockia ja ajatus harhailee estotta. Tulee mieleen poikien äiti.

      Luulen että olisin tekstin perusteella ajatellut tätä kahden tytön äidin blogiksi. Mutta ihan varma en ole! Ai niin, ehkä todella tyttöjen äidin blogiksi siksikin, että useammin koen äidin puhuvan tytöstä lapsena ja pojasta poikana.

      JA tietysti googlasin kaksi stereotypiaa vahvistavaa blogia, toinen on Taikinanaama (muistaakseni 3 poikaa, 1 tyttö)

      "Vauva on ihana ja nukkuu hyvin, eskarilainen uhmaa ja raivoaa, mutta vähemmän kuin ennen, ja kaksi väliin jäävää sekä pukevat että eivät pue hyvin päälleen, ja kissa on yhtä ärsyttävä hullu kuin ennenkin."

      (ärsyttävä hullu kissa -termi tekee blogista selvän pojan äidin blogin)

      Toinen esimerkki on Ja puu puhkesi kukkaan, jossa ymmärtääkseni 2 tytön äiti kirjoittaa näin:

      "Tulen aina iloiseksi, kun saan liikkua opiskelijoiden lomassa taapero vierelläni tai vauva kainalossa. Uskon nimittäin, että pelkällä olemisellamme vahvistamme kulttuuria, jossa pienten lasten äiditkin saavat opiskella myös silloin, kun se tarkoittaa jälkikasvun läsnäoloa yliopistolla."

      (tuntuu että pojan äiti "roikottaisi kiljuvaa natiaista", mutta tytön äiti todella "kannattelee lastaan käsivarsillaan")

      Onneksi tiedostan kuinka minimaalisen osan blogi kertoo kirjoittajastaan...

      Nuppu

      Poista
  2. Kultainen keskitie kuulostaa parhaalta lähestymistavalta. Tuntuu kummalliselta, että monesti vastakkain ovat todella selkeät (perinteiset ja ahtaat) sukupuoliroolit sekä täydellinen sukupuolettomuus. Että lapsen nimi on sitten Naano ja hen pukeutuu pelkästään keltaiseen. Koska eihän tiukkojen sukupuoliroolien vastakohtana pitäisi olla hajuton ja mauton neutraalius vaan se, että kaikki asiat, vaatteet, lelut, uravaihtoehdot, elämänvalinnat, tunteet ja luonteenpiirteet ovat vapaasti valittavissa kenelle tahansa. Kuin irtokarkit, joista kukin koostaa mieleisensä kombon - ja voi silti kokea olevansa tyttö tai poika tai nainen tai mies tai joku ihan muu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en toisaalta ole tavannut yhtään sellaista ääripäihin menevää sukupuolineutraalivanhempaa, vaan sitä on enemmänkin käytetty vasta-argumenttina perinteisiin sukupuolirooleihin uskovien vanhempien taholta. Että en sitten tiedä, kuinka todellisesta ilmiöstä on kyse..

      Mutta samaa mieltä olen, että perinteisten roolien vastakohta ei ole sukupuolettomuus vaan valinnanvapaus, joka lähtee yksilöstä itsestään, ei ympäristöstä.

      Poista
  3. Hyvin kirjoitettu. Tuo tarina oli kyllä aika pysäyttävä. Kun yritän lähteä purkamaan mitä mieltä tästä kaikesta olen, alan rönsytä superpahasti, joten koitanpa todeta vaan, että toivon todella, että jokainen poika ja tyttö saa olla just sellainen poika ja tyttö kun haluaa. Sukupuoli kertoo lopulta ihmisestä varsin vähän, paljon enemmän se kaikki muu. Ja että niin toivon, että pojille mahdolliset roolit moninaistuisivat. Noniin harjoitan mielenlujuutta ja painan julkaise.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin toivoisin, että poikien roolit monipuolistuisivat, ja että tulevaisuudessa olisi ihan yhtä ookoo olla rämäpäätyttö kuin herkkä ujo poika. Ja että ihan yleisesti oppisimme paremmin hyväksymään erilaisuutta toisissamme, että ei ole olemassa vain yhtä oikeaa olemisen tapaa, vaan monta erilaista. Ehkä silloin voisi myös luopua eri asioiden kuvailusta tyttömäisenä tai maskuliinisena, ja että "homo" tai "tyttö" ei olisi haukkumasana.

      Poista
  4. Se vielä mietityttää, että ne tyttö/poika jaot välittyy kaveriporukan kautta, eli sieltä vanhempien asenteiden kautta. Se on ärsyttävää tietyin osin kun itse yrittää kasvattaa lapsensa siihen ajatukseen, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Mutta. Valivali. Elämä on.
    Yksi juttu pitää kertoa. Meillä muksut on hulluna Chimaan, eipä ihme, se on tosi hyvin tehty sarja jne. Kummankin idolit/tyypit jota leikkivät ovat vastakkaisen sukupuolen edustajia. Olen oudon iloinen tästä. Vaikka itse asiassa leikittiinhän me itsekin pienenä välillä näin "ristiin".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Chima, onko se jotain Lego-juttuja? Näin pihalla voi olla vähän isompien lasten jutuista :) :)

      Olen itse miettinyt välillä samaa, mutta sitten toisaalta pitää lapset opettaa siihenkin, että kaikki eivät ajattele niin kuin meillä kotona ajatellaan. Koska se nyt vain on todellisuutta, eikä tule poistumaan vaikka itse olisin kuinka avarakatseinen ja suvaitsevainen. Ja että jotenkin pitää pärjätä maailmassa, jossa on vielä aika paljon epäoikeudenmukaisuutta ja suoranaista ilkeyttäkin olemassa.

      Poista
  5. Musta on ihan käsittämätöntä, millaisia sammakoita juuri aikuiset suustaan päästelevät. Eivätkö he ajattele mitään? Jos ajattelevat, niin mitä? Mä olen surullinen, pettynyt ja vihainen - niille aikuisille, jotka käyttäytyvät kuten riihimäkeläisäiti kuvaili. Minullakin on työn alla tämä aihe, jospa jossain vaiheessa saisin puettua ajatukseni tarpeeksi järkeviksi sanoiksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen, mutta toisaalta kuten yllä totesin, osalle saattaa kyse olla niin syvään juurtuneista ajatusmalleista, ettei niitä osaa itse kyseenalaistaa. Siksi onkin hyvä, että riihimäkeläisäiti nosti kissan pöydälle ja asia nousi laajaan keskusteluun - ehkä nyt moni joutuu tarkastamaan ajatteluaan sitä vasten, että niin moni tuomitsee moisen käytöksen.

      Kivaa, jos sinäkin kirjoitat aiheesta! Tästä pitää puhua kyllästymiseen saakka, että saadaan asenteita muuttumaan!

      Poista