lauantai 25. heinäkuuta 2015

Loma

Se on kiireetöntä yhteistä aikaa. Aamuja, jolloin voi lölliä lähekkäin ilman kiirettä ylös, pesulle ja aamupalalle. Päiviä, jolloin voi poiketa totutuista rutiineista, syödä päivälliseksi mustikkapiirakkaa ja iltapalaksi makaroonilaatikkoa.

Se on läheisyydenkipeitä lapsia liimaantuneena ihoon kiinni, päiväunia läjässä sohvalla. Toriostoksia, kerrankin rauhassa tehtyä ruokaa.

Se on ikimuistoisia reissuja, uusia maisemia, mainioita kokemuksia. Iloisia lapsia, uteliaita tutkijoita, joita sadesää ei hidasta.




Toisaalta se on sitä samaa viiden päivittäisen ruokailun ja päiväunien aikatauluttamaa arkea, välillä vain uudessa paikassa. Se on ravintolassa riehaantuvia, huutavia ja juoksevia lapsia, se on hätäisesti hotkaistuja annoksia ennen kuin on ihan pakko poistua paikalta.

Se on autossa tylsistyviä lapsia, edelleen sitä samaa uhmaikää, se on palaneita pinnoja ja hampaiden välistä päästettyjä sähinöitä. Ihan liian huonoa käytöstä meiltä kaikilta.

Se on liian suuria odotuksia, purkaantunutta stressiä, kipakka riita puolison kanssa. Se on ainaiseen tarvitsemiseen tympääntymistä, voisitteko antaa minun olla! (Edes hetken.)

Se on anteeksi, kiitos, ole hyvä. Yritetäänpäs uudestaan, jos tällä kertaa onnistuisi paremmin.

Se on pyykkivuoria kahden reissun välissä, se on oksennustautinen lapsi, se on epätoivoinen yritys hoitaa maailma valmiiksi näiden lomaviikkojen aikana.




Se on tämä nykyinen elämäni, useimmiten ihanaa, toisinaan väsyttävää. Enimmäkseen tuttua, turvallista ja rutinoitunutta, satunnaisesti seikkailuja. Mitään en vaihtaisi pois, paitsi omat huonot hetkeni.

Muistan viime kesänä - viimeisenä kotiäitikesänäni - pohtineeni, miltä tulevat, töissäkäyvän kesät tulevat tuntumaan. Miten se, mikä joskus oli jokaikinen päivä, voi koskaan tuntua lomalta?

Mutta tuntuuhan se. On ihana viettää taas lasten kanssa päivät pitkät, on ihana saada taukoa töistä. Rästihommien lista lyhenee mutta ei valmistu, kotitöitä riittää ja uhmaikä yltää lomallekin, mutta entäs sitten.




 

Kuis sun kesä?

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Paras ikäero lapsen kannalta?

Kuopus täytti kaksi. Oli kivat juhlat, esikoinen auttoi kakun koristelussa, päivänsankari sai kynttilät sammuksiin ensimmäisellä puhalluksella, laulettiin paljon onnea vaan ja mitä näitä muita vanhenemisrituaaleja on.

Kaksivuotias alkaa olla jo ihan omanlaisensa tyyppi. Luonteenpiirteet ja temperamentti alkavat erottua, hiljalleen selviää, minkälainen ihminen hänestä kasvaa. Taidot kehittyvät huimaa vauhtia, puhe pulppuaa ja tyyppi on kaikelta tahtomiseltaankin melkoisen mukavaa seuraa.


Kaksivuotiaan ihastelun lomassa en kuitenkaan osaa olla miettimättä, että kun meillä viimeksi vietettiin kaksivuotisjuhlia, meillä oli nelikuinen vauva. Että mitä ihmettä, esikoisen ollessa noin pieni, hän oli ollut jo neljä kuukautta se isompi lapsi.

Minä nimenomaan halusin lapset pienellä ikäerolla. Minulla ja siskollani on alle kahden vuoden ikäero, ja halusin omille lapsilleni samanlaisen sisarussuhteen, jossa läheltä löytyy aina se paras leikkikaveri - ja toisaalta myös turvallinen riitapukari, ja rikostoveri, johon me vanhemmatkin voimme (edes jossain määrin) luottaa.

Minulla oli omakin lehmä ojassa. Ajattelin, että pienellä ikäerolla vauvavuodet ja pikkulapsiaika menee ohi nopeammin. Ovat ikään kuin hoidettu samoilla univeloilla.


Esikoinen oli alle vuoden, kun olin taas raskaana. Kuopuksen syntyessä hän oli ihan pieni vielä itsekin. Siinä missä kaksivuotias kuopus on edelleenkin paljon sylissä, ei esikoinen kaksivuotiaana tainnut päästä syliin kovin usein. Siellä oli aina vauva. Joko syömässä, tai nukkumassa.

Toisaalta kumpikaan noista ei tiedä paremmasta. Molemmat saavat rakkautta, hellyyttä ja läheisyyttä - meiltä vanhemmilta, mutta myös toisistaan. He ovat selkeästi tärkeitä toisilleen, kaipaavat toista jos tämä on poissa ja leikkivät paljon yhdessä.

Toisinaan he ovat kuin taistelevat metsot, nyrkit heiluvat ja huuto raikaa naapuriin asti.

En minä tekisi mitään toisin, vaikka saisin muuttaa jo tapahtunutta. Itsekästä tai ei, minä olen tyytyväinen, että meillä on kaksi kävelevää, puhuvaa ja itse syövää lasta. Olen tyytyväinen, etten ole nyt raskaana, että meillä ei enää ole vauvaa. Että tästä eteenpäin kaikki vain helpottuu.

Vaikka kyllä minä silti ymmärrän niitä, joiden mielestä jokaisen lapsen pitäisi saada olla perheen pienin riittävän pitkän aikaa. On siinä puolensa, aivan varmasti. Meidän perheessä meni näin, ja uskon, että monella tapaa se, että se oli meille vanhemmille hyvä, oli myös hyvä lapsille.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Ihana Ahvenanmaa

Lue suosikkibloggaajien parhaat vinkit Ahvenanmaalle!

Näe saaristomeri huippuinstagrammaajien silmin!





Nyt kävi niin, että tulin vieneeksi perheeni varsinaiselle some-matkalle.

Ihastuin viime kesänä Vaimomatskuu-blogin Juulian upeisiin Ahvenanmaan-kuvauksiin, ja päätin, että tuonne mekin lähdemme. Viime kesäksi suunniteltu reissu peruuntui esikoisen sairastuttua matkapäivän aattona - tänä kesänä matkamme onnistui, ja voi, miten ihanaa meillä oli!

Kunnon matkiapinana kävimme kaikissa reittimme varrelle osuneissa ravintoloissa, joita Vaimomatskuu-Juulia suositteli: Smakbyn, Bagarstugan ja Pub Niska. Ruoka, miljöö ja tarjoilun ystävällisyys olivat kaikissa juuri niin hyviä kuin Juulia blogissaan kuvasi!

Matkalta instagrammatessani huomasin erään toisenkin bloggaajan olevan kanssamme samalla retkellä - ja vieläpä täysin samoissa paikoissa! Isyyspakkaus-blogista voit lukea täsmällisemmät kuvaukset mm. maailman ihanimmasta majatalosta, Kvarnbo Gästhemistä, kauniista Kastelholman linnasta ja Stallhagenin panimoravintolasta.

(Kyllä muuten huomaa, että minussa ei ole ruokabloggaajan ainesta. Siinä missä Juulia ja Tommi täyttävät bloginsa superkauniilla ruokakuvilla, minä keskityin ravintolassa... tuota... syömään annokseni.)






Ahvenanmaan pääsaarelta jatkoimme matkaa autolautalla Kökarin saarelle, jonka kaunis saaristolaisluonto onnistui hurmaamaan meidät sadesäästä huolimatta. Kökarin vierailijoiden kannattaa poiketa ainakin Pyhän Annan kirkolla, ja suloisella omenatilalla Peders Aplagårdissa. Söimme Peders Aplagårdissa erinomaisen lounaan, mainion Ahvenanmaan pannukakun, ja ostimme kotiinviemisiksi kenties maailman parasta omenahilloa. Lämmin suositus!





Ahvenan- ja saaristomeren rujoa kauneutta voi ihailla tämän tekstin kuvien lisäksi myös Instagramista tunnuksella #visitarchipelago. Sattui nimittäin niin, että meidän kanssamme saaristossa pörräsi parisenkymmentä Visit Finlandin vieraana ollutta - minua huikeasti lahjakkaampaa - instagrammaajaa. Jos et heidän kuvistaan saa kipinää lähteä samalle reissulle, niin et mistään.

Mitä sinä olet tehnyt tänä kesänä?

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Fiksu vaatebudjetti

Joskus nuriseminen auttaa selvittämään ajatuksia.

Jupisin vähän aikaa sitten vaikeuksista pysyä asettamassani vaatebudjetissa. En silloin vielä osannut tarkkaan tunnistaa, mistä kenkä puristi, mutta fiksujen kommenttienne ansiosta taidan tietää sen nyt.


Budjettini oli väärin asetettu. Vaatetarpeeni ovat tällä hetkellä suuret, sillä ennen raskauksia ostamani vaatteet eivät enää sovi uusille vartalon mitoilleni tai nykyiseen makuuni.

Lisäksi projekti 333:n myötä olen tullut entistä tarkemmaksi siitä, mitä kaappiini päästän. Huolimattomasti ommeltu, huonosti istuva tai epämiellyttävää kangasta (hiostava, rypistyvä, kutittava) oleva vaate ei enää kelpaa.

Toisaalta olen ihan yhtä laiska ostoksilla kävijä kuin aikaisemminkin: kun vihdoin löydän sen oikean, maksan siitä melkein mitä vain, jotta voin lopettaa shoppailun.

Jenni ehdotti kommentissaan ja omaan blogiinsa kirjoittamassaan tekstissä, että luopuisin vaatebudjetista tyystin. Sitä en aio tehdä*.

Vaatebudjetti on nimittäin auttanut valtavasti omien ostostapojeni järkevöittämisessä. Budjetti auttaa suhteuttamaan jokaisen ostoksen johonkin kokonaisuuteen. Mielihyvään tai tylsyyteen ostetut vaatteet kuluttavat armottomasti budjettia, jolloin niitä ei enää halua toistaa. Halparytky joka tuntui hyvältä idealta kaupassa, ei ole sitä enää parin pesun jälkeen, kun ostosta ei enää voi vain "unohtaa" jokaisen hankinnan ollessa kirjattuna ylös.

Vaatebudjetti auttaa myös harkitsemaan vielä kerran, tarvitsenko tätä oikeasti. Monesta vaatteesta olen todennut, etten tarvitse. Ne, jotka olen päätynyt hankkimaan, ovat pitkällisen harkinnan jälkeen olleet lähes poikkeuksetta nappiosumia.

Enää en uusi vaatteitani ensimmäisen tylsistymisen sattuessa, vaan käytän ne yhä useammin loppuun. Ulkoilukengistäni irtosi pari viikkoa sitten pohja, joten uudet pääsivät hankintaan oltuaan kohta kaksi vuotta harkintalistalla. Raskaus- ja imetyspaitoina käyttämäni hihattomat topit ovat päässeet alus- ja yöpaidoiksi, kunnes kuluvat niin läpinäkyviksi, etten viitsi niitä edes siihen tarkoitukseen käyttää. Toisista kotihousuistani paistaa polvi läpi, mutta taidan silti uusia ne vasta ensi vuonna.

Mutta se budjetti. Päätin pitää sen ennallaan, mutta suhtautua rennosti budjetin ylittämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että jos kassassa on rahaa, budjetti saa venyä ja paukkua - mutta vuoden lopulla vertaan ostosteni loppusummaa alkuperäiseen budjettiin ja katson, kuinka paljon on mennyt yli.

Tällä hetkellä ylitys on 17,84€, ja vuosi on vasta puolessa välissä. Ylitys tullee siis olemaan reipas.

En aio tuntea ylityksestä huonoa omatuntoa, vaan otan sen oppina siitä, mihin tulevien vuosien budjetit olisi hyvä asettaa.

Ostoksista kirjanpitäminen nimittäin auttaa minua oppimaan myös siitä, mikä nyt sitten oikeastaan onkaan kallista: oliko se heti uusittavaksi joutunut halpaostos sittenkän järkevä, ja mites se kalliilta tuntunut vaate, josta tuli luottovaate ympärivuotiseen käyttöön.

"Oma paras budjetti paljastuu kokeilemalla", totesi vaatetusidolini Rinna. Siihen minäkin uskon. Aion jatkaa harjoituksia.


(* Lisäys 12.7.: Nyt kun uudestaan tuumaan tätä, niin taisi käydä juuri kuten Jenni ehdotti, eli budjetti on hylätty. Mutta ostosten suunnittelemisesta ja muistiin merkitsemisestä pidän kiinni, jotta osaan ensi vuodelle (ja sitä seuraaville) asettaa realistisemman budjetin. Se, mitä en tee, on uuden budjetin keksiminen tälle vuodelle.)

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Euforiaa ja endorfiineja


Toisinaan käy niin, että se tuntuu vasta ensimmäisten 6 kilometrin jälkeen: juoksijan taivas.

Hurmiotila, epätodellisen keveyden ja vaivattomuuden tunne, nautinnollinen olo, jossa melkein lentää.

Tämä on se syy, miksi minä pidän juoksemisesta niin paljon. Ei se tule joka kerta, joskus sen saavuttamiseen vaaditaan se kuusi takkuavaa kilometriä, mutta sitten kun se iskee: voi taivas.

Voisin juosta ikuisesti. Askel ei paina, hengitys kulkee vapaasti, ajatukset risteilevät sinne tänne. Juoksu tuntuu kuin meditoinnilta, se rentouttaa ja tekee tyyneksi.




Juoksin eilen 10 kilometrin lenkin aikaan 1:00:59. Tuon viimeisen minuutin aion karistaa tämän kesän aikana.

Koska hurmio.