tiistai 21. heinäkuuta 2015

Paras ikäero lapsen kannalta?

Kuopus täytti kaksi. Oli kivat juhlat, esikoinen auttoi kakun koristelussa, päivänsankari sai kynttilät sammuksiin ensimmäisellä puhalluksella, laulettiin paljon onnea vaan ja mitä näitä muita vanhenemisrituaaleja on.

Kaksivuotias alkaa olla jo ihan omanlaisensa tyyppi. Luonteenpiirteet ja temperamentti alkavat erottua, hiljalleen selviää, minkälainen ihminen hänestä kasvaa. Taidot kehittyvät huimaa vauhtia, puhe pulppuaa ja tyyppi on kaikelta tahtomiseltaankin melkoisen mukavaa seuraa.


Kaksivuotiaan ihastelun lomassa en kuitenkaan osaa olla miettimättä, että kun meillä viimeksi vietettiin kaksivuotisjuhlia, meillä oli nelikuinen vauva. Että mitä ihmettä, esikoisen ollessa noin pieni, hän oli ollut jo neljä kuukautta se isompi lapsi.

Minä nimenomaan halusin lapset pienellä ikäerolla. Minulla ja siskollani on alle kahden vuoden ikäero, ja halusin omille lapsilleni samanlaisen sisarussuhteen, jossa läheltä löytyy aina se paras leikkikaveri - ja toisaalta myös turvallinen riitapukari, ja rikostoveri, johon me vanhemmatkin voimme (edes jossain määrin) luottaa.

Minulla oli omakin lehmä ojassa. Ajattelin, että pienellä ikäerolla vauvavuodet ja pikkulapsiaika menee ohi nopeammin. Ovat ikään kuin hoidettu samoilla univeloilla.


Esikoinen oli alle vuoden, kun olin taas raskaana. Kuopuksen syntyessä hän oli ihan pieni vielä itsekin. Siinä missä kaksivuotias kuopus on edelleenkin paljon sylissä, ei esikoinen kaksivuotiaana tainnut päästä syliin kovin usein. Siellä oli aina vauva. Joko syömässä, tai nukkumassa.

Toisaalta kumpikaan noista ei tiedä paremmasta. Molemmat saavat rakkautta, hellyyttä ja läheisyyttä - meiltä vanhemmilta, mutta myös toisistaan. He ovat selkeästi tärkeitä toisilleen, kaipaavat toista jos tämä on poissa ja leikkivät paljon yhdessä.

Toisinaan he ovat kuin taistelevat metsot, nyrkit heiluvat ja huuto raikaa naapuriin asti.

En minä tekisi mitään toisin, vaikka saisin muuttaa jo tapahtunutta. Itsekästä tai ei, minä olen tyytyväinen, että meillä on kaksi kävelevää, puhuvaa ja itse syövää lasta. Olen tyytyväinen, etten ole nyt raskaana, että meillä ei enää ole vauvaa. Että tästä eteenpäin kaikki vain helpottuu.

Vaikka kyllä minä silti ymmärrän niitä, joiden mielestä jokaisen lapsen pitäisi saada olla perheen pienin riittävän pitkän aikaa. On siinä puolensa, aivan varmasti. Meidän perheessä meni näin, ja uskon, että monella tapaa se, että se oli meille vanhemmille hyvä, oli myös hyvä lapsille.

8 kommenttia:

  1. Täällä Esikoinen ja Tosikoinen välillä on 1v 4kk ikäero - tismalleen sama kuin mulla ja omalla sisaruksellani (mutta tämä oli sattumaa). Tiesin haluavani lapset melko pienellä ikäerolla, mutta tuo ei tullut aivan suunnitellusti. Silti olimme ja olemme onnellisia että meni juuri näin.

    Juuri nyt odotan meille kolmatta lasta, kun edelliset ovat 4v ja 2v 9kk. Vasta nyt jälkikäteen olen havahtunut, kuinka pieni Esikoinenkin oli Tosikoisen vauvavuoden aikaan. Tosikoinen on toden totta saanut pidempään olla "vauva". Mielikuvani kaksivuotiaasta Esikoisesta ja kaksivuotiaasta Tosikoisesta ovat hyvin erilaisia, sekä hyvässä että pahassa. Kuinka Esikoinen tuntui silloin niin isolta ja osaavalta... ehkä häntä tuli sen ja myös aikaisen puheenkehittymisen vuoksi pidettyä liiankin usein ikäistänsä isompana ja hänen oletti ymmärtävän sellaisia asioita ja perusteluja, joiden nyt ymmärrän menneen kyllä vielä yli hilseen. Käytännössä kaksivuotias Tosikoinen on vielä isompaansa taitavampi ja osaavampi saman ikäisenä, koska isomman perässä oppii. Silti pidän häntä vauvamaisempana, koska vertailukohta eli Esikoinen on jälleen kasvanut. Hänen osansahan on aina olla se isompi, aina oletetaan hänen tietävän, taitavan ja osaavan enemmän ja paremmin.

    En vielä tiedä, miten mielikuvani muuttuvat, kun kolmas lapsemme syntyy. Osaan toivottavasti nyt jo ennakkoon suhtautua paremmin ja pitää yhä sekä Esikoista että Tosikoista pieninä, ikäisinään ja tasoisinaan. Välillä koen syyllisyyttä, onko Esikoinen joutunut kasvamaan itseään isommaksi liian aikaisin, olenko vaatinut häneltä liikaa. Samaan en halua enää syyllistyä. Sen sijaan olen yrittänyt näiden oivalluksien myötä muuttaa omaa suhtautumistani: Esikoinenkin on yhä pieni, hän ei tiedä, ymmärrä eikä osaa vielä kaikkea, eikä missään nimessä tarvitsekaan. Hän on taitava ja osaava, mutta silti syliin mahtuva - ja niin tulee aina olemaankin. Vaikka meille tulee uusi vauva, ovat Esikoinen ja Tosikoinen silti yhä myös minun vauvojani. Vaikka he teknisesti taitavat syömiset ja pukemiset, ymmärtävät puhetta ja pulppuavat sitä itsekin, yritän aina muistaa heidän olevan silti pieniä lapsia. Ihanan pieniä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en osaa sanoa, pidinkö esikoista isona kuopuksen synnyttyä. Tai siis, kyllä hän mielestäni oli tosi pieni ja muistan harmitelleeni sitä, että vauva vei niin paljon minusta, että tuntui ettei esikoinen saa riittävästi.

      Ja kuitenkin kuopus tuntuu nyt jotenkin vielä pienemmältä kuin esikoinen silloin.

      Nämä on mutkikkaita juttuja. En tiedä, olisiko ollut parempi toisin, jos ikäeroa olisi ollut enemmän. Jossittelua se joka tapauksessa on. Nyt on näin, koitetaan tehdä siitä mahdollisimman hyvä.

      Ja kyllä, ihanan pieniä nuo ovat. Vielä pitkään.

      Poista
  2. Meillä vanhimpien ikäero 1v 7 kk. Pohdintasi kuulostaa tutulta. Voin allekirjoittaa kaiken. Tosin meillä ei jäänyt kahteen. Seuraavien ikäerot on 2,5 vuotta ja 3,5 vuotta. Kaikissa ikäeroissa on puolensa ja lapset on erilaisia. Onnea 2 Vuotiaille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se varmasti on. Kiitos onnitteluista :)

      Poista
  3. Tuttua on! Meillä on vähän vajaa kahden vuoden ikäero lapsilla. Oli jotenkin tosi huvittavaa jälkikäteen tajuta, että mulla oli vauva neljänä kesänä peräkkäin, koska kumpikin syntyi kesällä.

    Vaikka mulla ei silläviisiin ole koskaan ollut taipumusta kohdella lapsia isompana kuin ne ovatkaan, niin tavallaan hirvittää, että suhtauduin kaksivuotiaaseen isosiskona jotenkin "isona tyttönä" vaikka sehän oli sellainen vaippataapero täysin. Heittäydyin jotenkin enemmän täysillä vauvailuun kuopuksen kanssa ja annoin sen olla vauva niin pitkään kuin se halusi, ja se oli paljon enemmän kuin vuosi. Ei ollut kiirettä lopettaa imetystä tai muutenkaan kiirettä ruuhkavuosiin.

    Onnea kaksivuotiaalle! Mahtava ikä! Kaksivuotiailla on niin hönöt jutut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä kuopuksen kanssa tulee höllättyä myös siksi, että oma itsevarmuus vanhempana on kasvanut. Ei enää ole niin herkkä miettimään, miten "pitäisi" tehdä, ja on vapaampi kuuntelemaan vaistojaan.

      Kaksi on ihan mahtava ikä!

      Poista
  4. Kiehtova aihe! Meillä ei ole koskaan ollut perheessä vauvaa ja taaperoa samanaikaisesti. Suhtaudun melkoisella kunnioituksella perheisiin, joissa vedetään ne muutamat vuodet 2-3 alle kolmevuotiaan kanssa. Itse en edes tajua, miten on mahdollista saada kaksi lasta yhtä aikaa päiväunille. :-) Mutta niinpä vain monet vanhemmat saavat senkin onnistumaan.

    Ja taas toisaalta, siinä on varmasti paljon hienoa, kun sisarukset ovat oikeasti samanikäiset ja elävät suunnilleen samaa vaihetta. Meillä kaikki kolme ovat hamaan aikuisikään saakka hyvin eri vaiheissa menossa. Mutta tietenkin sekin on arvokasta ja antoisaa. Meille nämä vähän isommat ikäerot ovat olleet paras vaihtoehto ja tietoinen valinta. Ainahan ei pääse valitsemaan, ja toden totta, sisaruus on se arvokas juttu, oli ikäero sitten mikä hyvänsä.
    Meillä on tosi hieno kolmen kopla ja lisäksi kolme eri muotoista parivaljakkoa, jotka kaikki toimivat omalla hienolla dynamiikallaan. Kahdella koululaisella on jo tietenkin pitkä yhteinen historia ja he elävät selvästikin "samassa kulttuurissa" tätä nykyä. Keskimmäiselle ja kuopukselle on muodostunut tosi lämmin veljesten suhde, jossa on ihan omat tunnusomaiset piirteensä. Esikoinen taas suhtautuu kuopukseen ihanan huolehtivasti ja ottaa mukaan kaikenlaisiin juttuihin jopa kavereidensa kanssa - mitä taas kuopus ehdoitta rakastaa. Jännä nähdä, millaisiksi dynamiikat muodostuvat sitten kun kaikki kolme ovat vaikkapa teinejä. He kun taitavat juuri ja juuri, käsitettä hieman venyttämällä, mahtua pienen hetken ajan siihen kategoriaan samanaikaisesti. Kun kuopus on 11, keskimmäinen on 16 ja esikoinen 19. :-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään ymmärrä, miten lapset saa nukkumaan yhdessä päiväunia :) Meillä se onnistui vasta vähän ennen kuin aloitin työt, kun päiväunet kertaalleen lopettanut esikoinen tottui päiväkodissa taas niitä nukkumaan. Nyt loman aikana olen päässyt nauttimaan siitä riemusta, että molemmat nukkuvat yhtä aikaa - tosin usein nukun itsekin.

      Mun on puolestani vaikea hahmottaa sitä, että joku jaksaa elää uudestaan sen vauvavuoden saatuaan isomman (tai isommat) lapsen jo isoksi. Mulle pieni ikäero tuntui luontevalta, vaikka on mulla myös 5-v nuorempi sisko, joten siihenkin löytyy mallia lapsuudesta.

      Varmasti monenlaiset ikäerot toimivat, ja sehän ei aina ole vanhemmista kiinni, mikä onnistuu.

      On hauska nähdä, millaisiksi meidän dynamiikat muodostuvat kun vuodet vierivät. Nyt noilla sujuu melko hyvin yhteisleikit kun kuopuskin jo puhuu ja ymmärtää.

      Poista