torstai 27. elokuuta 2015

En jättäisi henkeäni ihmisten kuuliaisuuden varaan

"Jalankulkijan on turvallista liikkua, kunhan autoilijat vaan noudattavat sääntöjä"

"Viisi metriä on riittävä, kunhan sitä noudatetaan"

Lueskelin maanantaina epäuskoisena Hesarin haastattelua Helsingin liikennesuunnittelupäällikkö Reetta Putkosesta. Putkonen otti kantaa Mechelininkadulla tapahtuneeseen onnettomuuteen, jossa rekka ajoi suojatietä ylittäneen lapsen yli sillä seurauksella, että tuota lasta ei enää ole.

Käytännössä Putkonen tuli sanoneeksi, ettei kaupunki aio tehdä Mechelininkadun turvallisuuden parantamiseksi mitään. Koska se olisi jo turvallinen, jos kaikki vain noudattaisivat sääntöjä.

Kyllä minä Putkosta ymmärrän. Sääntöjä on, jotta niitä noudatetaan. Liikennesuunnittelu perustuu pitkälti siihen, että on luotu yhteiset pelisäännöt, ja jokainen tienkäyttäjä voi luottaa siihen, että muutkin toimivat niiden mukaan.

Muttakun. Ei vaarallista liikenneympäristöä voi sillä kuitata, että kun ne typerät ihmiset eivät tajua toimia oikein.

Putkonen itsekin toteaa (kun kyseessä on jalankulkija), että typerien liikennejärjestelyiden tekeminen saattaa maksaa ihmishenkiä: "Jos ne [alikulut] ovat epäkäytännöllisiä, ihmiset eivät käytä niitä".

Entä jos kyseessä on autoilija, ihan sellainen tavallinen lainkuuliainen kansalainen, joka lähtökohtaisesti yrittää olla tappamatta ketään. Niin voisiko silloin joskus käydä niin, epähuomiossa, valitettavasti, että ajaa ylinopeutta suoralla tiellä liikennevirran mukana? Tai voisiko ikinä tapahtua sellaista, että joku (takapenkkiläinen, puhelin, aivastus, auringonpaiste) saa huomion hetkeksi herpaantumaan? Ei pitkäksi aikaa, ehkä vain sekunneiksi, mutta kuitenkin riittävän pitkäksi, että jotain tapahtuu.



Mechelininkadun onnettomuuden jälkeen en ole päässyt irti eräästä ajatuksesta. Voisiko noin käydä minulle?

No ei voisi, tarkalleen ottaen. Minä en aja rekkaa. Minun ajamassani autossa ikkunat ovat matalammalla, ei siinä synny samanlaista kuollutta kulmaa, jossa ei näe lyhyitä kulkijoita.

Vai voisiko sittenkin? Olen kerran ajanut vahingossa punaisia päin. Kerran - jälleen vahingossa - en pysähtynyt suojatien eteen pysähtyneen auton viereen. Molemmat tapaukset vaivaavat minua vieläkin.

Minulla ei ollut kiire, en ollut myöhässä, en kännissä. En vain huomannut. Miten ihminen jättää huomaamatta punaisen valon? Miten se on edes mahdollista? En tiedä. Mutta niin kävi. Siitä on yli kymmenen vuotta aikaa, eikä niin ole käynyt toiste. Mutta se tapahtui.

Minä en ajanut kenenkään yli. Onneksi.



En ehkä osaa muotoilla ajatustani oikein. Tietysti sääntöjä pitää noudattaa. Tietenkin, totta kai.

Mutta minä en haluaisi laittaa henkeäni (tai lasteni henkeä) vain sen varaan, että ihmiset ovat kuuliaisia. Koska eivät he aina ole. Osa piittaamattomuuttaan, osa epähuomiossa. Ja vaikka "oho, kävi vahinko" ei ole mikään selitys, niin silti en haluaisi turvallisuuden nojaavan vain siihen (mielestäni utopistiseen ajatukseen), että liikenteessä kaikki toimivat sääntöjen mukaan.

Mieluummin haluaisin että liikennesuunnittelussa käytetään jokainen keino, jotta inhimillinen tuhojen teon mahdollisuus kutistettaisiin minimiin. Mechelininkadun tai kyseisen onnettomuusristeyksen kohdalla en tarkelleen tiedä, miten se tehdään. Silti haluaisin nähdä liikennesuunnittelupäällikön yrittävän.

lauantai 22. elokuuta 2015

Pohdintaa lapsen kanssa

Kerroin syksyllä bloggaajakollegani Emilian perustamasta yrityksestä, joka tarjoaa filosofiakerhoja lapsille ja heidän vanhemmilleen. Olen ollut teemasta varovaisen kiinnostunut siitä asti, kun ensimmäisen kerran luin Leluteekin filosofia-kahviloista Emilian blogista.

Esikoiseni on pohdiskeleva ja tutkiva tyyppi, joka on loputtoman kiinnostunut maailmasta ja jaksaa ihmetellä ja kysellä. Ehkä hän tykkäisi myös ohjatusta pohdiskelusta?

Olin kiinnostunut myös omalta kannaltani. Lukioaikainen haaveeni oli ryhtyä isona Esa Saariseksi. Pyrin jopa opiskelemaan filosofiaa, mutta kompastuin pääsykokeissa Hegelin absoluuttiseen idealismiin, jota en koskaan oikein ymmärtänyt (osaisikohan Emilia selittää sen jonkun tarinan avulla?).

Nomuttajokatapauksessa.

Tartuin mielelläni tilaisuuteen, kun Emilia kutsui minut ja joukon muita bloggareita tutustumaan filosofiakahvilaan ennen syksyn kauden virallista aloitusta. Lastenhoidollisista syistä otin mukaan myös 2-vuotiaan kuopukseni, vaikka ennustinkin (oikein), että hän ei filosofiasta innostu.

Meinasin sotkeentua sanoihini, kun yritin pohjustaa lapsille, mihin olemme matkalla. "Lasten filosofiakahvila" on taaperoille varmaan vielä epäselvempi käsite kuin meille aikuisille. Lopulta kerroin, että olemme menossa äidin ystävän Emilian vetämään tuokioon, jossa on muita lapsia, heidän vanhempiaan, leluja ja yhteistä tekemistä.

Onneksi lapset tyytyivät tähän selitykseen. Parasta filosofiakahvilassa olikin esikoisen mukaan lelut, joskin häntä harmitti, etten antanut hänen leikkiä kauko-ohjattavilla autoilla.

Niin, lapseni eivät olleet ihan täysillä mukana pohtimassa Emilian johdolla kivien eri- ja samanlaisuutta, tai tarinaa siitä, miten kaiken veden hotkaissut sammakko saadaan palauttamaan vesi muidenkin eläinten käyttöön. 2-vee viiletti pitkin MLL:n kerhotilaa, eikä 3-vuotiaskaan jaksanut keskittyä kuin osaan Emilian vetämästä tuokiosta. Oli kuitenkin hauska seurata, miten muutama muu lapsi syventyi Emilian tehtäviin tosissaan, ja ainakin ulkopuolisen silmin näytti nauttivan kokemuksesta.

Itse opin Emiliaa seuraamalla sen, että meillä itse asiassa käydään arjessa paljon filosofisia keskusteluita lasten kanssa - en vain ollut osannut mieltää niitä sellaisiksi. Emilia mm. antoi lapsille kiviä, joista pyysi valitsemaan ensin yhden, sitten toisen, joka jotenkin muistuttaa sitä. Kokeiltiin, miltä kivet tuntuvat (lämmin, karhea), katseltiin miltä ne näyttävät (vaalea, raidallinen, pyöreä, litteä), ja vertailtiin toisiinsa.

Kuva: Leluteekki

Filosofiakahviloista ei kuitenkaan tullut meille vakiharrastusta. Isoin syy siihen on varmaankin se, että minä en ole vielä valmis aloittamaan lasten harrastusrumbaa. Taidan odottaa siihen saakka, kun lapset itse alkavat pyytää päästä harrastamaan.

Toinen syy on se, että omat lapseni eivät olleet niitä, jotka keskittyneinä istuivat kuuntelemassa Emiliaa. Meillä pohdinnat lähtevät paremmin käyntiin lasten omaehtoisesti alulle panemina, arkisten touhujen lomassa.

Mutta ehkä sinun perheestäsi löytyy innokkaampia pikkufilosofeja? Tämä teksti olisi pitänyt saada julki aiemmin, sillä tänään olisi ollut tilaisuus tutustua Leluteekin filosofiakahviloihin Töölössä, mutta ehkäpä avoimia ovia tulee lisää! Kiinnostuneita kehotan seuraamaan Emilian blogia, sieltä löytyy myös tarkempia kertomuksia siitä, mikä se filosofiakahvila oikein on.

Me jatkamme pikku pohdiskelijoitteni kanssa maailman ihmettelyä kotivoimin. Lasten filosofisiin pohdintoihin heittäytyminen on muuten suosikkijuttujani vanhemmuudessa! Itse muistan lapsena pohtineeni muun muassa sitä, että katoaako maailma, kun suljen silmäni. Tai että mistä tietää, näkeekö värit samalla tavalla kuin muut: entä jos se, minkä olen oppinut tuntemaan sinisinä, näyttää toisten silmiin siltä, minkä minä tunnen punaisena?

Ai niin joo. Loppukaneettina pitänee mainita, että tämä taitaa olla blogimainontaa. En ole saanut korvausta tästä tekstistä, mutta kävin tutustumassa filosofiakahvilaan ilmaiseksi bloggaajan ominaisuudessa Emilian kutsusta.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Palkanalennus aamiaisesta

Olemme olleet lapsiperhe kohta neljä vuotta, mutta vasta maanantaina tilanteessa, jossa perheen molempien aikuisten piti lähteä aamulla töihin. Tähän saakka jompi kumpi meistä on ollut kotona lapsia hoitamassa.

Uusi elämänvaihe jännitti pitkään etukäteen. Tapamme ja rutiinimme ovat muotoutuneet sen mukaan, että vain toisella meistä oli välttämättömiä menoja, tai muita kuin lasten ruokailujen ja päiväunien rytmittämiä aikatauluja.

Jos lapsi sairastuu, ei haittaa! Jos aamu venähtää, ei haittaa! Kolmella meistä neljästä ei tähän mennessä ole oikeastaan koskaan ole ollut kiire minnekään. No tietysti joskus on pitänyt neuvolaan ehtiä, tai hammaslääkäriin, mutta noin yleisesti ottaen.

Yhden työssäkäyvän ja toisen hoitovapailevan vanhemman arki on ollut mahtavaa aikaa. Kiireettömyys on yksi juttu, mutta toinen, kenties vieläkin parempi, on yhteiset ateriat. Olemme joka aamu syöneet yhdessä aamiaisen. Ja joka ilta olemme syöneet yhteisen päivällisen puoli kuudelta, kun töissä käyvä vanhempi on palannut kotiin. Iltapalalla toinen meistä saattoi olla omissa harrastuksissaan, mutta päivän viidestä ateriasta söimme yhdessä vähintään kaksi. Se on ollut ihanaa.



Kun miehen hoitovapaan loppu häämötti, pohdin käsillä olevia vaihtoehtoja. Voisimme ryhtyä aamu- ja iltavuoroon, kuten moni tuntemistani perheistä. Toinen hoitaa lasten kanssa aamut, ja tulee myöhään töistä kotiin. Toinen lähtee aikaisin aamulla, hakee iltapäivällä lapset ja tulee kotiin kokkaamaan päivällistä ja syömään lasten kanssa.

Yhteiset ateriat lakkaisivat. Samalla perheen yhteinen aika vähenisi radikaalisti. Jos haluamme jatkossakin harrastaa kuten tähän asti, niin missä välissä me näkisimme toisiamme? Olisivatko viikonloput ainoa hetki, jolloin olemme koko perhe yhdessä?

Voisin lyhentää työviikkoni nelipäiväiseksi, jolloin saisin viikkoon lisää yhden kiireettömän päivän. Lasten ei tarvitsisi mennä hoitoon, me saisimme viettää aikaa kolmistaan. Saisimme viikkoon yhden päivän lisää leppoisia aamuja. Ja yhden päivän verran yhteisiä aterioita. Mutta neljän päivän työviikossa olisi edelleen neljä kiireistä läpsystä vaihto -päivää. Ajatuksena se tuntui kurjalta.

Siksi ehdotin työnantajalleni lyhennettyä työaikaa. Maanantaista alkaen päivittäinen työaikani on kuusi tuntia. Ehdin rauhassa höpsötellä lapset pois yöppäreistä ja hammaspesulle, ja syödä perheeni kanssa aamiaisen joka päivä ennen töihin lähtöä. Iltapäivällä haen lapset tarhasta, laitan ruuan, ja syömme koko perhe yhdessä kuten tähänkin saakka.

Lyhyempi työaika tarkoittaa tietysti pienempää palkkaa. Tässä kohtaa vaakakupissa ei kuitenkaan painanut raha, vaan huutava tarve saada enemmän aikaa perheen kanssa. Päätös tuntui hyvältä jo ennen kuin nimet olivat paperissa. Ainakin sisimmässäni kaihertanut uudenlaisesta arjesta huolestunut möykky on vaihtunut hyvänoloiseen varmuuteen siitä, että tämä oli minulle ja meille oikea ratkaisu.

Sellainen tuottavuusloikka, sori vaan Sipilä.

lauantai 15. elokuuta 2015

Joko on ruuhkaa?

Minun piti torstaina katsoa Teemalta Miehuuskoe, kun saan lapset nukkumaan. Kun heräsin puoliltaöin lastenhuoneen lattialta, harmittelin jälleen kerran, ettei Yle näytä klassikkoleffoja myös Areenassa.

Eilen olin suunnitellut kirjoittavani vähän blogia, arvaatte varmaan, kun saan lapset illalla unille. Kun heräsin puoliltaöin lastenhuoneen lattialta, totesin, että parempi jatkaa unia omassa sängyssä.

Se on ollut vähän tälläistä viime päivät. Syksy ei vielä ole täällä, mutta kaikenlaiset uudet alut ovat. Ja niitä seuraava väsymys.


Palasin kesälomalta töihin. Kuopus aloitti päiväkodin. Esikoinen vaihtoi ryhmää, ja siirtyi osaviikkoisesta viettämään täyttä viittä päivää päiväkodissa. Miehen hoitovapaa loppui, ja maanantaina alkaa arki ihan todenteolla, kun perheessämme on ensimmäistä kertaa ikinä kaksi työssäkäyvää vanhempaa.

Viimeiset pari viikkoa on ollut aikamoista kyytiä. Vaikka ei kai tämä elämä vieläkään ihan niitä pahimpia ruuhkavuosia ole? Mies hoiti kotia vielä tämän viikon, lapsilla ei ole harrastuksia, ja vaikka minulla on töissä kamala kiire, se johtuu lähinnä siitä, etten suostu venyttämään työpäivää yli toimistoajan.

Joka tapauksessa tuntuu yhä korostetummin siltä, että arjessa on aivan pakko karsia, priorisoida ja lisätä tehoja, jos haluaa pysyä järjissään. Työpäiväni on palaverista toiseen juoksemista, ja harvaa hommaa saan hoidettua valmiiksi niin pieteetillä kuin haluaisin. Joudun delegoimaan paljon, sanomaan monelle mielenkiintoiselle jutulle ei, joudun laskemaan rimaa tasolle, joka muutama vuosi sitten olisi kauhistuttanut.

Ehkä lasten saanti on parasta, mitä perfektionistille voi tapahtua? (Perfektionistin työnantajakin saattaa olla mielissään, kun ei enää tarvitse maksaa ylityökorvauksia pilkun viilaamiseen käytetyistä tunneista.)



Olen jopa jollain tapaa kiitollinen tästä elämäntilanteesta, jossa töissä vietettyä aikaa ei määritä se, keksinkö siellä tekemistä vaan se, monelta haluan olla lapsiani hakemassa. Työt tulevat kyllä tehtyä, jos ei minun toimestani, niin jonkun muun.

Samaan aikaan yksi tylsimmistä asioista perheellisessä elämässä on mielestäni se, että tekemättä jää niin paljon sellaista, mitä ihan tosi kovasti haluaisin tehdä. Vaikka arjessa moni priorisointi onkin helppoa (jos nukahdan lattialle, uni oli parempi vaihtoehto kuin myöhäinen leffa), huomaan usein surkuttelevani sitä, etten repeä enempään.

Onneksi kivoillekin jutuille on aikaa. Kuten vierailulle vaarin saaressa, josta tämän kirjoituksen kuvat on napsittu.


Ja onneksi tämä on vain vaihe, eikä edes kovin paha sellainen. Kun alkaa ahdistaa, pitää löysätä tahtia.

Olen viime päivinä tavannut ystäviä, joiden lapset ovat jo lähestymässä aikuisuutta. Tuntuu jännältä huomata, että he kaihoavat tätä samaa elämäntilannetta, jossa minä parhaillaan puuskutan eteenpäin.

Jotain taikaa pikkulapsiajassa taitaa olla, muutakin kuin ajan kultaamaa.

tiistai 11. elokuuta 2015

Idiootti valkoisessa kodissa

Olen ihan tietoisesti karsinut kodistamme värejä. Neliöitä on vähän, ja vaaleus tuo lisää tilaa. Lapset levittävät riemunkirjavia lelujaan ympäri kämppää, jolloin vaalea tausta rauhoittaa värien sekamelskaa.

Tiedän, että kaikki eivät pidä valkoisista kodeista. Tylsää, kliinistä, vaikea pitää puhtaana.

Niin, tuota viimeistä argumenttia en ole koskaan oikein käsittänyt. Eikös tumma pinta likaannu ihan siinä missä valkoinenkin? Itse olen oikeastaan tykännyt siitä, että likaisuuden näkee heti, jolloin voi ryhtyä siivouspuuhiin ennen, kuin lika pinttyy kiinni.


No se oli tietenkin ajattelua ajalta ennen lapsia.

Nyt pienet tahmaiset tassut klähmivät joka ikisen paikan täyteen rasvatahroja. Seinät, kaapinovet, patterit, peilit, ikkunat, you name it.

En enää pysy mikrokuituliinoineni perässä. Eikä oikeastaan huvitakaan.

Niin että ehkä se valkoinen ei ollutkaan niin hyvä ajatus.


Tulisitko apuun, internet? Löytyykö lukijoista siivouseksperttejä? Miten te pidätte kaapinovet ja seinät puhtaina?

Vai maalaanko vain kaiken... ruskealla?

lauantai 8. elokuuta 2015

Paras kesä ikinä












Tämä kesä on ollut ihana. Ihanampi kuin mikään kesä, minkä muistan.

Niin ihana, että jäin ihan miettimään, miksi.

Ehkä siksi, että osasimme ottaa kesän ja loman sopivan rennosti. Oli etukäteen suunniteltua ohjelmaa ja maisemanvaihdoksia, mutta oli myös löysää kotona hengailua ilman suorituspaineita. Oli aikaa nähdä kaunista Suomea, sukulaisia ja kavereita, mutta myös järjestää vaatehuone, lääkekaappi ja kenkien hoitovälineet.

Ehkä myös siksi, että lapset ovat taas vuoden vanhempia. 2- ja 3-veen kanssa oli yllättävän mukava reissata, jopa junamatkailu yksin kahden alamittaisen kanssa meni niin hyvin, että sitä voisi jopa kuvailla rennoksi. Tai sitten me vanhemmat osasimme aikatauluttaa reissut niin, että pienet matkalaiset eivät väsyneet liian täyteen ahdetuista päivistä. Oli miten oli, yhtään megalomaanista väsykiukkua ei tämän kesän reissuillamme nähty.

Tai sitten siksi, että säät suosivat. Joo joo, tiedän, että satoi ja oli kylmää, mutta siksipä juuri. Ahvenanmaalla ei tarvinnut pelätä punkkeja, kun koko jengi oli päästä varpaisiin sadevaatteissa. Pöndellä eivät hytykät pahemmin kiusanneet, kun olivat sadetta paossa. Kesän harvat juoksulenkit olivat mukavan vilpoisia. Eikä tarvinnut läträtä aurinkorasvan kanssa, tai kantaa kotiin tuuletinta, tai nukkua huonosti nihkeän kuumissa lakanoissa.

Sekin oli kiva, että saimme olla paljon perheen kesken. Sain hoitaa töiden aloituksen jälkeen kasvanutta ikävääni jatkuvalla ihokosketuksella, syliin kipuavilla lapsilla, jotka nukahtivatkin mieluiten kainaloon.

Ja se, että kun olen oppinut katselemaan maailmaa kameran linssin läpi, näen joka puolella vain kauneutta. Tai se, että piiloteltuaan 9 kuukautta vuodesta omissa koloissaan, kesällä Suomi avautuu ulospäin kauniina ja ystävällisenä, sadepisaroista huolimatta. En ole vielä käynyt suomalaisessa kaupungissa, joka ei olisi mielettömän kiva kesäkaupunki.

En tiedä vaikuttiko alitajuisesti se, että tämä oli näillä näkymin perheemme viimeinen kokonainen yhteinen kesäloma. Kohta olemme taas molemmat töissä miehen lopetellessa hoitovapaatansa, ja ensi kesänä joudumme sumplimaan lomamme päiväkodin kesäloman mukaan (tulevista koulun kesälomista puhumattakaan!).

Niin että kiitos, kesä 2015. Olit ihan paras.