torstai 27. elokuuta 2015

En jättäisi henkeäni ihmisten kuuliaisuuden varaan

"Jalankulkijan on turvallista liikkua, kunhan autoilijat vaan noudattavat sääntöjä"

"Viisi metriä on riittävä, kunhan sitä noudatetaan"

Lueskelin maanantaina epäuskoisena Hesarin haastattelua Helsingin liikennesuunnittelupäällikkö Reetta Putkosesta. Putkonen otti kantaa Mechelininkadulla tapahtuneeseen onnettomuuteen, jossa rekka ajoi suojatietä ylittäneen lapsen yli sillä seurauksella, että tuota lasta ei enää ole.

Käytännössä Putkonen tuli sanoneeksi, ettei kaupunki aio tehdä Mechelininkadun turvallisuuden parantamiseksi mitään. Koska se olisi jo turvallinen, jos kaikki vain noudattaisivat sääntöjä.

Kyllä minä Putkosta ymmärrän. Sääntöjä on, jotta niitä noudatetaan. Liikennesuunnittelu perustuu pitkälti siihen, että on luotu yhteiset pelisäännöt, ja jokainen tienkäyttäjä voi luottaa siihen, että muutkin toimivat niiden mukaan.

Muttakun. Ei vaarallista liikenneympäristöä voi sillä kuitata, että kun ne typerät ihmiset eivät tajua toimia oikein.

Putkonen itsekin toteaa (kun kyseessä on jalankulkija), että typerien liikennejärjestelyiden tekeminen saattaa maksaa ihmishenkiä: "Jos ne [alikulut] ovat epäkäytännöllisiä, ihmiset eivät käytä niitä".

Entä jos kyseessä on autoilija, ihan sellainen tavallinen lainkuuliainen kansalainen, joka lähtökohtaisesti yrittää olla tappamatta ketään. Niin voisiko silloin joskus käydä niin, epähuomiossa, valitettavasti, että ajaa ylinopeutta suoralla tiellä liikennevirran mukana? Tai voisiko ikinä tapahtua sellaista, että joku (takapenkkiläinen, puhelin, aivastus, auringonpaiste) saa huomion hetkeksi herpaantumaan? Ei pitkäksi aikaa, ehkä vain sekunneiksi, mutta kuitenkin riittävän pitkäksi, että jotain tapahtuu.



Mechelininkadun onnettomuuden jälkeen en ole päässyt irti eräästä ajatuksesta. Voisiko noin käydä minulle?

No ei voisi, tarkalleen ottaen. Minä en aja rekkaa. Minun ajamassani autossa ikkunat ovat matalammalla, ei siinä synny samanlaista kuollutta kulmaa, jossa ei näe lyhyitä kulkijoita.

Vai voisiko sittenkin? Olen kerran ajanut vahingossa punaisia päin. Kerran - jälleen vahingossa - en pysähtynyt suojatien eteen pysähtyneen auton viereen. Molemmat tapaukset vaivaavat minua vieläkin.

Minulla ei ollut kiire, en ollut myöhässä, en kännissä. En vain huomannut. Miten ihminen jättää huomaamatta punaisen valon? Miten se on edes mahdollista? En tiedä. Mutta niin kävi. Siitä on yli kymmenen vuotta aikaa, eikä niin ole käynyt toiste. Mutta se tapahtui.

Minä en ajanut kenenkään yli. Onneksi.



En ehkä osaa muotoilla ajatustani oikein. Tietysti sääntöjä pitää noudattaa. Tietenkin, totta kai.

Mutta minä en haluaisi laittaa henkeäni (tai lasteni henkeä) vain sen varaan, että ihmiset ovat kuuliaisia. Koska eivät he aina ole. Osa piittaamattomuuttaan, osa epähuomiossa. Ja vaikka "oho, kävi vahinko" ei ole mikään selitys, niin silti en haluaisi turvallisuuden nojaavan vain siihen (mielestäni utopistiseen ajatukseen), että liikenteessä kaikki toimivat sääntöjen mukaan.

Mieluummin haluaisin että liikennesuunnittelussa käytetään jokainen keino, jotta inhimillinen tuhojen teon mahdollisuus kutistettaisiin minimiin. Mechelininkadun tai kyseisen onnettomuusristeyksen kohdalla en tarkelleen tiedä, miten se tehdään. Silti haluaisin nähdä liikennesuunnittelupäällikön yrittävän.

4 kommenttia:

  1. Se Tampereella rekan alle kuollut lapsi kuoli lasten mummulan liikennevaloissa. Niissä valoissa, joista olen tuhat kertaa kävellyt ja monesti lasten kanssa. Tänään mummulle mennessä katseltiin kynttilöitä ja puhuttiin lasten kanssa siitä, miten pitää olla varovainen. Kylmäsi. Järkyttäähän nämä aina, mutta nyt erityisesti kun se tapahtui niin lähellä.

    Tällaiset pelottaa aivan hirveästi. Miten uskallan koskaan päästää lapsia yksin kulkemaan? Tai miten pysyn järjissäni kun niin pitää vain uskaltaa tehdä. Meidän lähisuojatie on Tampereen vaarallisimmaksi tituleerattu ja huh jos siitä pitäisi lapset joskus laittaa kulkemaan. En mä näitä paljon ajattele, koska se on niin epämukavaa. Mutta joo, toivon myös todella, että liikennesuunnittelussa voitaisiin puuttua tähän. On tuossa lähipuskassa välillä poliisiauto kytiksellä seuraamassa autoilijoita, mutta no. En mä tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoja mietteitä.

      Meidän koti on yhden Helsingin vaarallisimman tienylityksen kohdalla. Siinä ihan meidän kotioven edessä on suojatie, jossa jatkuvasti joku jättää pysähtymättä suojatien eteen pysähtyneen auton viereen.

      Ja jos meidän muksut joskus menee tuohon lähikouluun, niin juuri tämä tie heidän on ylitettävä sinne päästäkseen.

      Niin että yksi ihan hyvä kysymys onkin, miksi kouluja on vilkkaiden läpiajoväylien varrella? Eiks ne voisi laittaa edes johonkin sivukaduille? En tiedä, huolestuttaa.

      Poista
  2. Olet niin oikeassa. Eivät kaikki ole piittaamattomia, osa on vain ihmisiä - sellaisia ei-koneita, joiden keskittyminen joskus herpaantuu kun vaikka lapsi oksentaa takapenkillä tai jotain. Jotain paljon pienempää ehkä. Ehkä aina ei osaa keskittyä, kun on jotain, ei vaikka tietää, että pitäisi. Sen verran ihmisaivojen toiminnasta tiedän, että tiedän, miten mahdollista itse kullekin on vahingossa ajaa toisen ylle. Ei se paljon vaadi, ehkä oravan jota refleksinomaisesti väistää.

    Mua pelottaa ajaa. Ei pelota se, mitä mulle voi käydä, vaan se, että mitä itse voin vahingossa tehdä, vahingossa siitä huolimatta, että aina yrittäisin parhaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua ei varsinaisesti pelota, mutta kyllä mä jollain tasolla tiedostan aina auton ratissa ollessani, että voisin tällä vehkeellä tappaa ihmisen. Eikä se siis ole mikään raivohullun päiväuni, vaan ihan vain sen tiedostamista, että auto vs. jalankulkija on aika epäreilu asetelma. Tai no, auto vastaan autokin saa rumaa jälkeä aikaan.

      Joissain asioissa ihminen häviää koneelle. Keskittymiskyvyn pitkäaikainen ylläpitäminen rutiininomaiseen, monotoniseen tehtävään on yksi niistä.

      Poista