lauantai 26. syyskuuta 2015

30 minuuttia päivässä (tehokkaammin töitä)

Olen hieman pohdiskellut tätä Sipilän hallituksen viiden prosentin kilpailukykyloikkajuttua. Eli että töitä pitäisi tehdä 15-30 minuuttia enemmän per työpäivä, vuodessa 100 tuntia enemmän kuin nyt.

Kun jotenkin en ainakaan omasta vinkkelistäni (tietotyötä tekevä asiantuntija) näe, että työpaikalla vietetyn ajan lisääminen olisi se juttu.

Mutta ei hätää, minulla on vastaehdotus! Oman työn puitteissa on tullut jo vuosikaudet mietittyä, että miten tehoja saisi enemmän irti työhön käytetystä ajasta. Etenkin nyt, kun teen vain 6 tuntia töitä per päivä, kaikenlainen tehottomuus ja työajan tuhlaus ottaa aivoon.

Sipilän matikka toki toimii sellaisissa ammateissa, joissa työn arvo perustuu läsnäoloon. Minun työni arvo syntyy kuitenkin siitä, mihin aikani käytän, ei siitä, olenko paikalla vai en. Kärjistäen: vaikka olisin paikalla 100 tuntia viikossa, ei siitä kannata minulle maksaa, jos käytän aikani johonkin turhaan.



Mistä sitten voisi nipistää? Minäpä kerron.

Lopetetaan avokonttorit. Tai ainakin lisätään etätyöpäiviä. Tai suljetaan edes sähköposti hetkeksi. Pakersin hiljan erään vaativan tarjouksen parissa. Määräpäivä lähestyi, tarjous oli vieläkin vaiheessa. Olin varannut kalenterista työaikaa, laittanut kuulokkeet korviin ja avannut tarjousdokumentin. Ehdin juuri päästä kiinni siihen, mihin olin edellisenä päivänä lopettanut, kun Skype piippaa uutta viestiä. Vastaan nopeasti kollegan pyyntöön. Kerään ajatukseni ja yritän taas keskittyä tarjoukseen. Toinen kollega tulee nykäisemään hihasta nopean sparrauksen toivossa. Sitten saan sähköpostin, johon pitää vastata. Sen jälkeen puhelun.

Luovutan. Pakkaan kimpsut ja kampsut ja lähden kotiin tekemään töitä. Teen töitä koneella, mutta suljen sähköpostin, Skypen ja internetselaimen. Laitan puhelimen älä häiritse -tilaan. Viikon verran stressaamani tarjous syntyy viidessä tunnissa kunnon flow-tilassa.

(Ja kyllä muuten on jotain vikaa meikäläisessä työkulttuurissa, jos pitää eristäytyä mahdollisimman kauas toimistolta ja etäälle sähköisistä viestimistä, että saa työrauhan.)

Lopetetaan turhat palaverit. Työni, kuten aika monen asiantuntijan työ tänä päivänä, koostuu enimmäkseen tapaamisista eri ihmisten kanssa. On myyntipalavereita, asiakaspalavereita, projektipalavereita, sisäisiä palavereita, on kumppanipalavereita, koulutuspalavereita. Juu-u, kyllä uskon siihen, että ihmisiä pitää nähdä kasvokkain(kin), se auttaa asioiden aikaan saamisessa. Mutta ihan joka ikinen asia ei vaadi palaveria. Jokainen palaveri ei vaadi tuntia, mutta ihmisten on vaikea kutsua koolle palaveria esimerkiksi vain vartiksi. Moni palaveri hoituisi nopeammin, jos sille olisi selkeä tarkoitus, tavoite, agenda, ja osallistujat tulisivat paikalle ajoissa ja hyvin valmistautuneena.

Aina ei ole pakko tavata kasvokkain. Kuten kerroin, tapaan työssäni paljon ihmisiä. Moni heistä istuu jossain muualla kuin minä. Saatan työviikon aikana käyttää pahimmillaan lähes työpäivän verran aikaa siihen, että istun liikennevälineessä matkalla palaveriin. Hoituisiko asia puhelimella? Videoneuvottelukin onnistuu ihan sillä omalla työkoneella, jos haluaa nähdä toisen kasvot.

Älä varaa tehtävälle liikaa aikaa. "Työ täyttää sille varatun ajan", sanoi C. Northcote Parkinson jo 1955, ja se on muuten täysin totta. Lyhennettyä työaikaa tehdessäni taistelen säännöllisesti vastaan kiusausta jatkaa työpäivää parilla tunnilla, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Toistaiseksi olen onnistunut, ja arvatkaa mitä? Olen saanut työni tehtyä siinä ajassa, mikä minulla on siihen käyttää. Toisaalta, jos olen saanut lisäaikaa (asiakas on esimerkiksi siirtänyt sovittua tapaamista, jolloin minulla onkin ollut muutama päivä enemmän aikaa viimeistellä esitystäni), olen aina käyttänyt sen.

Noin. Kyllä edellämainituilla sen 15-30 minuuttia päivässä säästäisi, ja käyttäisi oikeisiin töihin. Keksitkö sinä lisää?

lauantai 19. syyskuuta 2015

Tyyli seuraa tarkoitusta

Isoin pukeutumisessani tapahtunut muutos viime vuosina on tarkoituksenmukaisuus.

Ennen lapsia en omistanut kumisaappaita. Kävelin sateessa pilalle monet nahkakengät, koska ajattelin ulos lähtiessäni, että "ei matka spårapysäkiltä toimistolle nyt niin pitkä ole". Keikuin kymmenen sentin koroissa, koska kuljin pääsääntöisesi jotenkin muuten kuin omilla jaloillani.

Moni vanhoista vaatteistani on epämukava päällä. Jakku kiristää olkavarsista, hame vyötäröltä. Housut tuntuvat hyvältä päällä jos seison, mutta fillaria ajaessa polven koukistaminen tuntuu tiukalta.

En ihan tiedä, mistä muutos sai alkunsa. Ehkä totuin äitiysvaatteiden mukavuuteen, siihen, että mikään vaate ei kiristä tai purista. Ehkä loputtomat tunnit ulkona lasten kanssa säällä kuin säällä opettivat, että veden- ja tuulenpitävyys nyt vain on mukavampaa kuin märät ja kylmät vaatteet.

Viimeistään töiden aloittaminen äitiysloman jälkeen pakotti pohtimaan aamun vaatevalintoja myös käytännöllisesti. Kuljen töihin kävellen tai pyöräillen, nyt syksystä lähtien vielä koukaten päiväkodin kautta. Aamun vaatevalintoja on pakko pohtia ulkonäön lisäksi sillä silmällä, onko näissä mukava olla silloinkin, kun vettä sataa vaakatasossa.



Klassisen bisnestyylin yhdistäminen käyttömukavuuteen ei ole ollut mikään helppo tehtävä. Viihdyn työpaikalla edelleen hameissa ja korkeissa koroissa, mutta saman päivän aikana minun pitää pystyä pyörällä hakemaan lapset tarhasta. Tarhan pihalla minua yleensä tervehtii kaksi syliinpyrkivää mutaista ja märkää lasta. Korkkarit ja silkkipaita ovat siinä vaiheessa huono valinta.

Eräs parhaista tämän vuoden ostoksistani onkin vedenpitävä isokokoinen reppu, joka on ulkonäöltään riittävän simppeli ja linjakas, että se istuu myös työpukeutumisen osaksi. Läppäri sinne mahtuu totta kai, mutta useimmiten kuljetan repussa vaihtovaatteita.

Poljen töihin kuorihousuissa ja -takissa ja lenkkareissa, ja työpaikalle päästyäni vaihdan päälle hameen, korkokengät ja trenssitakin. Repussa kulkee myös pieni käsilaukku, jotta asiakastapaamisissa ja lounastreffeillä ei tarvitse kuljettaa mukana isoa reppua.

Ostoksilla olen hieman neuvoton. Olen oppinut jo tunnistamaan, mikä vaate sopii vartalolleni, tyyliini ja olemassa oleviin vaatteisiini, mutta käyttömukavuuden ennalta arviointi on vielä vaikeaa. Kutittavat vaatteet on helppo hylätä jo sovituskopissa, sekä selkeästi liian pienet, mutta useimpien vaatteiden kohdalla en vielä osaa arvioida, miltä ne tuntuvat päällä aktiivikäytössä.

Mistä niitä mukavia bisnesvaatteita oikein löytää? Mistä löytäisin housut, jotka ovat yhtä mukavat yllä kuin verkkarit, mutta käyvät silti yhteen siistin jakun kanssa? Missä kaupoissa pitäisi käydä, mitä merkkejä tarkkailla, mitä materiaaleja etsiä?

Mikä sinulle on tärkeää vaatteita hankkiessa? Mikä vaikeaa?

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

”Haluamme tehdä töitä!”

”Tällaista yritystoimintaa olisi mahdotonta aloittaa ilman hankkeen tukea. Ei meiltä löytyisi varoja tarvittaviin alkuinvestointeihin.”

”Aiemmin en analysoinut kasvatusprosessia ja sen piileviä kuluja. Nyt vasta olen oppinut, mikä on todellista voittoa.”

”Haluamme tehdä töitä! Haluamme jatkaa kehittymistä!”

Muun muassa nämä kommentit Naisten Pankin koordinaattori Jaana Hirsikangas kirjoitti muistivihkoonsa, kun hän vieraili elokuussa Guatemalassa tutustumassa Naisten Pankin paikalliseen hankkeeseen.

Sanojen takana olivat naiset, joiden koti on rakennettu laudankappaleista ja lattia maasta. Naiset, joiden kodeissa ei ole juoksevaa vettä eikä sähköä, huoneita vain yksi ja sen jakaa useampi sukupolvi. Naiset, joista useilla on jopa kymmenen suuta ruokittavana.

Naiset, joista köyhyyden keskellä löytyy uskomatonta voimaa ja sisua.

Guatemalan hankkeissa Naisten Pankki tukee alkuperäiskansoihin kuuluvien naisten oikeuksia ja toimeentulomahdollisuuksia. Kuva: Jaana Hirsikangas / Naisten Pankki


Nuo guatemalalaisen kylän naiset saivat meidän suomalaisten naisten avulla mahdollisuuden kouluttautua tuotteliaampiin maanviljelyskeinoihin. Myynnistä tulevan lisätuoton lisäksi myös heidän lapsensa hyötyvät uusista opeista, saaden monipuolisempaa ja ravitsevampaa ruokaa.

Tästä kehitysyhteistyössä on kyse. Autetaan seisomaan omilla jaoilla, tuetaan korkeammalle kurottelua. Annetaan mahdollisuus niille kyvyille, jotka jo ovat olemassa.

Annetaan toivoa.

Liberian hankkeiden kautta tuetaan naisten yhteisöllistä tulonhankintaa ja oikeustietoisuutta. Kuva: Antti Reenpää / Kirkon Ulkomaanapu

Kaukaisten maiden naisten tarinoista on tullut minulle tärkeitä. 

Toimin toista vuotta suomalaisessa vapaaehtoisyhteisössä Naisten Pankissa. Naisten Pankki kerää rahaa kehitysmaiden naisten yrittäjyyden ja taloudellisen toimeentulon vahvistamiseksi.

Keräämällämme rahalla naiset käyvät yrittäjyyskoulutuksessa, saavat pienlainoja oman yrityksen perustamiseen, perustavat säästöryhmiä, oppivat yrittäjyystaitoja sekä lukemaan ja kirjoittamaan.

Naisten Pankin hankkeissa on perustettu kyläpankkeja ja osuuskuntia. Osuuskunnan hyödyt ovat konkreettisia ja usein ruohonjuuren tasolla. Kambodzhalaisessa osuuskunnassa naiset iloitsevat siitä, että ovat saaneet vuokrattua myyntituotteilleen varaston, ja hankittua riisin ja lannoitteiden punnitsemiseen vaa'an. Oikein mittaavalla vaa’alla on iso merkitys, sillä enää välittäjät eivät pääse huijaamaan vaakojaan manipuloimalla.

Kun naisella on toimeentulo, hänellä on myös itsenäinen asema. Kun äidillä on työpaikka, hänen lapsensa voivat mennä kouluun. Naisen auttaminen auttaa koko yhteisöä.



Tekisitkö kanssani hyvää?

Ensi sunnuntaina 13.9. kävellään kehitysmaiden naisille ammatteja Naisten Pankin valtakunnallisessa hyväntekeväisyystapahtumassa Kävele Naiselle Ammatti. Minä olen siellä, ja haluan haastaa mukaan sinutkin, blogini lukija.

Kävellä voi lukuisilla eri paikkakunnilla Suomessa ja ulkomailla (ks. paikkakunnat täältä) ja kävelyn voi järjestää omin päin vaikka omalla takapihalla tai kotimetsässä. Tärkeintä on osallistua (ja lahjoittaa, tietysti).

Oletko mukana?

Lisätiedot: naistenpankki.fi/kavely

maanantai 7. syyskuuta 2015

Miten rasismia vastaan taistellaan?

Tapahtui toissailtana. Selasin Facebookia. Tuttuni, kutsutaan häntä vaikka Anna Auttavaiseksi, järjesti seinällään keräystä vastaanottokeskukselle. Toinen tuttuni, olkoon hän tarinassa vaikkapa Raisa Rasisti, ryhtyi laukomaan ketjussa näkemyksiään siitä, miten tänne tulleet ovat elintasosurffareita, ronskeja nuoria miehiä merkkivaatteissaan, jotka pitäisi saman tien käännyttää takaisin mistä tulivat. Sanojaan vahvistaakseen Raisa Rasisti laittoi mukaan pari linkkiä Mitä vittua -lehteen.

Kimpaannuin. Sormet vihasta täristen näpytin Rasistille tiukkasanaisen viestin. Sitten vielä vapisevin sormin poistin hänet kavereistani ja laitoin Facebookin kiinni.

Näinhän meistä on moni viime päivinä tehnyt, ja julkisesti kehottanut muitakin tekemään. Älä salli vihapuhetta ja poista rasistit kavereistasi.

Lauseen ensimmäiseen osaan minäkin uskon. On äärimmäisen tärkeää, että jokainen meistä tekee selvän ja näkyvän rajan sille, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Rasistien on tärkeää kuulla oma toimintansa nimettynä ääneen rasistiseksi (koska suuri osahan on näitä "en ole rasisti, mutta..." -tyyppejä), ja meidän muiden on tärkeä nähdä esimerkkiä siitä, kuinka rasistille pistetään kampoihin. Vaikeneminen ei enää ole vaihtoehto, se vain välittää rasistille viestin, että hänen kanssaan ollaan samaa mieltä.

Mutta mitä poissulkeminen auttaa? Mitä auttaa se, että rajaamme entistä tiukemmin omiin poteroihinsa rasistit ja ei-rasistit? Pois silmistä, pois mielestä, juu-u, mutta onko se ratkaisu?

Ei rasistinen huutelu sillä vähene, että minä suljen siltä silmäni.

Päin vastoin, se saattaa kasvaa, jos vapaaehtoisesti jättäydyn pois tästä keskustelusta, tyydyn olemaan tuomatta esiin omia näkökulmiani, koska toisen ajatusmaailma tuntuu niin vastenmieliseltä.

Uskon, että rasismi, kuten kaikki viha, on pohjimmiltaan pelkoa. Loivenisiko se, jos pääsisimme kiinni siitä, mikä oikein pelottaa? Tuntuu vaikealta yrittää ymmärtää rasistia, mutta auttaisiko se kuitenkin enemmän kuin se, että itse omasta ääripäästäni huudan omaa totuuttani?

Minäkin pelkään, ja se pelko on vaarassa kärjistyä vihaksi. Minä en pelkää pakolaisia, en muslimeja, en edes paremman elintason perässä tänne tulevia. Kyllä tänne mahtuu, tervetuloa. Mutta sitä äänekästä osaa suomalaisista pelkään, joka haistattelee kaikenmaailman foorumeilla tulijoille vitut. Niitä maanmiehiäni pelkään, jotka uhkailevat pakolaisia auttaneita.

Pelottaa, mihin tämä rakas maani on menossa. Pelottaa niin paljon, että melkein vihaan.

Ja kuitenkin joku ääni sisälläni sanoo, että vihaan vastaaminen vihalla vain pahentaa asioita. Vastapuolen ymmärtäminen tuntuu vaikealta, lähes mahdottomalta, mutta maksaisiko vaivan yrittää? Entä jos seuraavan kerran kohdatessani rasistin, en suljekaan häntä pois, vaan katson silmiin ja kysyn: "Mitä sinä pelkäät?".

Auttaisiko se? En tiedä. Mutta jotain on pakko yrittää.

torstai 3. syyskuuta 2015

Tänään laitan uutiset kiinni

Somessa ja nettilehtien palstoilla leviää kuva kuolleesta syyrialaispojasta. Kuva tulee vastaan pyytämättä: vaikka yritän katsoa muualle, näky iskee syvälle tajuntaan.

Tuo rannalla makaava pieni lapsi voisi olla omani. Ihan samankokoinen on kuin esikoiseni.

Itkettää. Kuljen päivän palaverit läpi kyyneleitä nieleskellen, en ihan saa otetta tapaamisten agendasta. Kasvatetaan myyntiä, lisätään asiakasuskollisuutta.

Jossain tuolla Euroopan etelärajalla äiti itkee kuollutta poikaansa.

Asiat, joiden parissa vietän päiväni tuntuvat äkkiä kovin triviaaleilta.

Jos minun perheeni olisi hädässä, mitä tekisin? Minkä muotoinen on pelko, että menettää kaiken, mikä on tärkeää? En osaa kuvitella miltä oman lapsen menettäminen tuntuu, mutta arvaan sen sattuvan enemmän kuin raajan hakkaaminen irti. Haamukivun tuntee lopun ikäänsä.

Rannalla kasvoillaan makaava poika voisi olla omani. Se, ettei hän ole, on vain sattumaa. En ole tehnyt mitään ansaitakseni nykyistä hyvinvointia, omaa ja perheeni turvallisuutta. Aivan kuten sotaa pakenevat eivät ole ansainneet omaa, kovempaa kohtaloaan.

"Laitetaan ensin oman maan asiat kuntoon, ennen kuin hyysätään muita. Leipäjonoja on täälläkin, eikä kaikilla kattoa pään päällä" Keskustelupalstojen kommentit viiltävät haavan sydämeen. Täällä eivät pommit putoile, kadulla ei tarvitse pelätä luoteja. Köyhyyttä on, mutta maailman mittapuulla olemme rikkaita. Meillä on, mistä antaa.

Minäkin tunnen vihaa, surua ja pettymystä. Surua ihmisten kylmyydestä, vihaa hädänalaisten torjumisesta. Pettymystä kansaan, joka hädän hetkellä kääntää selkänsä mieluummin kuin auttaa. Tunnen häpeää siitä, että meillä on vallankahvassa puolue, joka ei halua auttaa ihmisiä heidän kotimaassaan, muttei myöskään toivota tervetulleeksi tänne.

Jos se rannalla makaava poika olisi omani, jos se olisi minun maailmani, joka ympärillä murtuu, mitä toivoisin lähimmäisiltäni? Myötätuntoa, tukea. Ei "painukaa vittuun" -komentoja.

Tänään laitan uutiset kiinni, koska niiden katsominen sattuu. Minä haluan välillä nähdä uutisissa hyvää. Ravintolan, joka jakoi lounaansa vastaanottokeskuksessa. Jalkapallokentän, joka varasi tulijoille pelivuoron. Ihmisen, joka antoi omastaan, vaikka omaa oli vähän.

Sitä kuolleen pojan kuvaa en enää kestä. Mutta ei siltä silmiä sulkea voi.