torstai 3. syyskuuta 2015

Tänään laitan uutiset kiinni

Somessa ja nettilehtien palstoilla leviää kuva kuolleesta syyrialaispojasta. Kuva tulee vastaan pyytämättä: vaikka yritän katsoa muualle, näky iskee syvälle tajuntaan.

Tuo rannalla makaava pieni lapsi voisi olla omani. Ihan samankokoinen on kuin esikoiseni.

Itkettää. Kuljen päivän palaverit läpi kyyneleitä nieleskellen, en ihan saa otetta tapaamisten agendasta. Kasvatetaan myyntiä, lisätään asiakasuskollisuutta.

Jossain tuolla Euroopan etelärajalla äiti itkee kuollutta poikaansa.

Asiat, joiden parissa vietän päiväni tuntuvat äkkiä kovin triviaaleilta.

Jos minun perheeni olisi hädässä, mitä tekisin? Minkä muotoinen on pelko, että menettää kaiken, mikä on tärkeää? En osaa kuvitella miltä oman lapsen menettäminen tuntuu, mutta arvaan sen sattuvan enemmän kuin raajan hakkaaminen irti. Haamukivun tuntee lopun ikäänsä.

Rannalla kasvoillaan makaava poika voisi olla omani. Se, ettei hän ole, on vain sattumaa. En ole tehnyt mitään ansaitakseni nykyistä hyvinvointia, omaa ja perheeni turvallisuutta. Aivan kuten sotaa pakenevat eivät ole ansainneet omaa, kovempaa kohtaloaan.

"Laitetaan ensin oman maan asiat kuntoon, ennen kuin hyysätään muita. Leipäjonoja on täälläkin, eikä kaikilla kattoa pään päällä" Keskustelupalstojen kommentit viiltävät haavan sydämeen. Täällä eivät pommit putoile, kadulla ei tarvitse pelätä luoteja. Köyhyyttä on, mutta maailman mittapuulla olemme rikkaita. Meillä on, mistä antaa.

Minäkin tunnen vihaa, surua ja pettymystä. Surua ihmisten kylmyydestä, vihaa hädänalaisten torjumisesta. Pettymystä kansaan, joka hädän hetkellä kääntää selkänsä mieluummin kuin auttaa. Tunnen häpeää siitä, että meillä on vallankahvassa puolue, joka ei halua auttaa ihmisiä heidän kotimaassaan, muttei myöskään toivota tervetulleeksi tänne.

Jos se rannalla makaava poika olisi omani, jos se olisi minun maailmani, joka ympärillä murtuu, mitä toivoisin lähimmäisiltäni? Myötätuntoa, tukea. Ei "painukaa vittuun" -komentoja.

Tänään laitan uutiset kiinni, koska niiden katsominen sattuu. Minä haluan välillä nähdä uutisissa hyvää. Ravintolan, joka jakoi lounaansa vastaanottokeskuksessa. Jalkapallokentän, joka varasi tulijoille pelivuoron. Ihmisen, joka antoi omastaan, vaikka omaa oli vähän.

Sitä kuolleen pojan kuvaa en enää kestä. Mutta ei siltä silmiä sulkea voi.

8 kommenttia:

  1. Minäkin päätin, että käännän katseen pois noista lapsen kuvista - yksi näkeminen riitti ja sattuu sydämeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aylan Kurdin (se on hänen nimensä, tuo kuvien poika on ihan oikea ihminen, jonkun lapsi, jonkun veli, jonkun ystävä) kuva tuli eilen vastaan niin monesti, että siltä oli vaikea välttyä. Minulla kuva seurasi verkkokalvoilla nukkumaanmenoon asti. Illalla oli vaikea saada unta, kun sydäntä painoi pieni Aylan ja hänen perheensä. Ja tietysti lukemattomat muut, joiden kuvia ei ole media levitellyt.

      Samaan aikaan kun pakolaisten kohtalo surettaa, tämän oman maan tilanne ahdistaa. Miksi me olemme äänestäneet valtaan Timo Soinin kumppaneineen? Miksi muut hallituspuolueet eivät laita pistettä perussuomalaisten ihmisvihalle? Miksi maamme ulkoministerin annetaan venkoilla pakolaiskysymyksessä, miksi pääministeri tai presidentti ei jyrähdä kuten Saksan Angela Merkel?

      Toivon, että somessa vastaantuleva sonta on vain pienen porukan ääni, ja että valtaosa suomalaisista kokee suurta tyrmistystä, kuten minä. Mutta kyllä silti kylmää valtionjohdon suhtautuminen tähän. Hesarin kolumni oli tänään ihan osuvasti otsikoitu: Angela Merkel on humanisti, Sauli Niinistö kylmä realisti (http://www.hs.fi/ilta/03092015/a1441245033919). Mä kaipaisin tähän tilanteeseen enemmän humanismia.

      Poista
  2. Mulle käy niin, että sen lisäksi että haluan auttaa noita hädänalaisia tulijoita, haluan vimmalla vastustaa noita kotimaisia mussuttajia. En käsitä millaisesta empatian puutteesta se porukka ammentaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin. Millä saisimme persut ulos hallituksesta? Millä saisimme näytettyä, että me kansana emme hyväksy tällaista? Minä en kestä sitä, että meillä on täällä porukkaa, jonka mielestä saisivat kuolla sinne sodan jalkoihin, kunhan eivät tule tänne murentamaan meidän yltäkylläisyyttämme.

      Poista
  3. Kiitos, että kirjoitit tästä. Kuolleen pojan kuva tuli pyytämättä vastaan somessa eilen kesken lounaan. Koko loppupäivän kurkussa tuntui ahdistava möykky, joka pieneni vasta, kun sain itkettyä kuvan aiheuttamaa pahaa oloa pois lasten nukkumaanmenon jälkeen. Jos jotain hyvää se sai aikaan, niin yöllä herätessäni kuopusta lohduttamaan, yöherätyksen aiheuttama ärsytys vaihtui pian kiitollisuuteen. Minä saan turvallisessa kodissani nukuttaa hätääntyneen lapsen viereeni. Kaikkialla asiat eivät ole lähelläkään yhtä hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin halasin eilen lapsiani erityisen paljon. Illalla nukkumaan mennessä ei meinannut uni tulla, kun rannalla makaavan Aylanin kuva häilyi mielessä.

      Kaikenlaisia tunteita. Samaan aikaan olen kiitollinen siitä, että itsellä on asiat niin hyvin, ja häpeän sitä, että (toivottavasti pieni, mutta valitettavan näkyvä) osa suomalaisista on menettänyt kyvyn myötätuntoon. Mä olen tästä ihmisyyden kriisistä paljon enemmän huolissani kuin talouskriisistä.

      Poista
  4. Oman lapsen menettämistä tulee ajateltua joskus. Kovin pitkälle ei pysty ajattelemaan, se on liian rankkaa, liian vaikeaa. Ihmisyyden kriisi on todellain huolestuttavampi juttu kuin ongelmat maailmantaloudessa - vaikka nämä kaksi asiaa ehkä jollakin kierolla tavalla kietoutuvatkin toisiinsa.

    Kiitos tunteita herättävästä kirjoituksesta (taas kerran). Mun blogissa on sulle kunniamaininta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti kietoutuvat. Ihmisyys kutistuu kun epävarmuus kasvaa. Olen koko viikonlopun miettinyt, mitä asialle (rasismille, pelolle, vihalle) voisi tehdä. En tiedä, mutta yritän. Ja toivosta en luovu.

      Kiitos tunnustuksesta! Tuli hyvä mieli :)

      Poista