torstai 29. lokakuuta 2015

Työ + perhe = ok. Ura + perhe = ?!

Sanna kirjoitti Inkerin vikaa -blogissaan työn ja perheen yhteensovittamisesta: "ainakaan vielä en ole huomannut, että työn tekeminen olisi hankalaa lasten takia tai lasten kanssa oleminen vaikeaa työn vuoksi".

Piti jäädä ihan miettimään.

En minäkään pidä työn ja perhe-elämän yhteensovittamista vaikeana. Työlästä se saattaa ajoittain olla, ja puuduttavaa joka päivä samanlaisina toistuvine minuuttiaikatauluineen. Turhauttavaa se on ainakin silloin, kun on kuukauden aikana ollut enemmän kotona sairastupaa pyörittämässä kuin toimistolla töitä tekemässä. Aikamoista jonglöörausta välillä vaatii pallojen pitäminen ilmassa, mutta silti en kuvailisi työn ja perheen yhdistämistä hankalana tai vaikeana.

Työn ja perheen yhteensovittaminen onnistuu osin myös siksi, koska sen on pakko onnistua. Suomessa on totuttu siihen, että myös äidit käyvät töissä, ja yhteiskunnan tukiverkostoa on rakennettu sitä tukemaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa on kattava päivähoito, jotta molemmat vanhemmat pääsevät töihin. Pienten lasten vanhemmat saavat jäädä osittaiselle hoitovapaalle ja tehdä lyhyempää päivää. Sairasta lasta saa jäädä hoitamaan kotiin.

Itselläni on lisäksi alle 2 km matka sekä päiväkotiin että toimistolle, joustava ja lyhennetty työaika, etätyömahdollisuus ja vanhemmuuden vastuut tasan kantava aviomies. Mikäs siinä on yhdistellessä.

Toisaalta ainakin itse odotan, että Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa lasten molemmat vanhemmat myös tekevät töitä. En oikein hahmota ajatusta, että yli 3-vuotiaan lapsen äiti joutuisi perustelemaan omaa työssäkäymistään, tai vetelemään raja-aitoja ura-äitien ja kotiäitien väliin. Alle kolmevuotiaiden kohdallakin jako ura- ja kotiorientoituneisiin äiteihin tuntuu vähintäänkin keinotekoiselta, ainakin omalta kohdalta. Itse olin pienten lasteni kanssa kotona yhteensä 3 vuotta, enkä - ainakaan näin jälkikäteen - pidä sitä koko työurani kannalta kovin pitkänä aikana.

**

Olen itse asiantuntijatyössä. Rekrytointi-ilmoitus voisi kuvata työtäni haasteelliseksi, itse kenties tyydyn toteamaan, että siinä pärjätäkseen on hyvä olla korkea koulutus ja noin kymmenen vuoden työkokemus alalta, hyvät projektijohtamistaidot ja kyky kaupallistaa ideoita. Vaihdoin työpaikkaa hoitovapaalla, ja uuden työpaikan löytämisessä työelämässä hankitut kontaktit olivat avainasemassa. Työpaikasta neuvoteltaessa lapsilukuni ei ollut osa keskusteluja, ja se on aivan oikein.

Siihen, miten työni teen, ei vanhemmuus vaikuta. Siihen, millä ehdoilla suostun työtä tekemään, vanhemmuus vaikuttaa sitäkin enemmän. En ottaisi vastaan työtä, joka vaatii paljon matkustamista. En ottaisi vastaan työtä hankalan työmatkan päässä. En ottaisi vastaan työtä, jossa lyhennetty työaika ei olisi mahdollista. En ottaisi vastaan työtä, joka vaatisi paljon iltamenoja tai hälytysvalmiudessa olemista toimistoajan ulkopuolella. Onneksi olen sellaisessa asemassa, että toistaiseksi minun on ollut mahdollista asettaa työsopimukselleni ehtoja.

**

Työn ja perheen yhteensovittaminen ei siis mielestäni ole vaikeaa. Jos jokin asia yllä kuvatusta palapelistä puuttuisi, saattaisin olla eri mieltä - jos työ ei jousta ja etäisyydet ovat pidempiä, jos toinen vanhemmista ei ole saatavilla, voi arjen hankaluus olla aivan eri luokkaa.

Sellaista olen kuitenkin miettinyt, että miten onnistuisi palasten organisointi silloin, jos minulla olisi töissä merkittävästi enemmän vastuuta? Jos olisin esimies, johtaja, iso kiho?

Katsokaas, vaikka olenkin uraorientoitunut ja kunnianhimoinen, en juuri tähän elämänvaiheeseen kaipaa tilannetta, jossa minä olisin vaikkapa jonkin organisaation tärkein päätöksentekijä, jonka puuleima tarvitaan jokaiseen ratkaisuun. En haluaisi olla se tyyppi, jonka puhelin soi kellonajasta ja viikonpäivästä riippumatta, kun on tilanne päällä.

Jenkkiläisessä tasa-arvokeskustelussa on tapana kehottaa naisia nojaamaan eteenpäin töissä, mutta usein jää mainitsematta, että sikäläisessä työelämässä kaiken työn ulkopuolisen hoitaakin sitten joku muu kuin johtaja itse: niin nais- kuin miesjohtajakin tarvitsee joko kotia hoitavan puolison tai palkattua apua, joka hoitaa lapset, laittaa ruuat, siivoaa, huolehtii läheisten syntymäpäivien muistamisesta ja niin edelleen.

Suomessakin on tyypillistä, että korkealle edenneiden johtajamiesten taustalta löytyy nainen, joka on pitänyt huolen lapsista ja kodista. En osaa kadehtia näitä miehiä - joskaan en kaipaa kodinhengettären roolia yhtään enempää.

En vielä tiedä, onko mahdollista edetä huipulle urallaan ja samalla jättää aikaa myös kaikelle muulle tärkeälle: lapsille, puolisolle, harrastuksille, unelle. (Angela Merkel kuulema pärjää kovien neuvottelujen puristuksessa neljän tunnin yöunilla. En usko, että minä pärjäisin.)

Esimerkkejä uran ja perheen onnistuneesta yhdistämisestä on surullisen vähän, oli kyse sitten isistä tai äideistä. Enemmän löytyy tarinoita hajonneista perheistä ja menetetystä terveydestä; johtajista, jotka vanhuuden päivillään katuvat vain sitä, etteivät viettäneet enemmän aikaa läheistensä kanssa.

Uskon, että sekä miehet että naiset hyötyisivät perheystävällisemmästä työkulttuurista. Tai ehkä perheystävällisyys on liian kapea termi: pitäisi puhua ihmisystävällisyydestä, siitä että työ ei imaisisi koko elämää vaan tilaa jäisi myös ihmissuhteille, itsensä kehittämiselle, levolle ja virkistykselle. Uskon, että työntekijä, joka saa riittävästi lepoa, liikuntaa ja virikkeitä työpaikan ulkopuolella, on tuottavampi ja luovempi työntekijä kuin sellainen, joka elää vain työlleen.

Huomaan, että tämä on aihe, joka mietityttää minua aina vain (aiempia pohdintoja mm. täällä ja täällä). Jossain sisällä polttelee kunnianhimon liekki, mutta tavallaan olen tyytyväinen siihenkin, että tällä hetkellä työ+perhe+harrastukset-kokonaisuus tuntuu hallittavalta. Uskon pystyväni nykyisellä työmäärällä isompaankin vastuusen, mutten toisaalta halua revitellä rajojani hirveän suurella vastuun kasvulla nyt kun lapset ovat vielä kovin pieniä. Tiedän haluavani edetä ja luotan omiin kykyihini, mutta ehkä aika ei ole juuri nyt?

Mikä sinun kokemuksesi on? Miten työn ja perheen palapeli pidetään kasassa, miten luonnistuu työelämän portaita ylös kapuaminen perheelliseltä?

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Ei enää huonoja puolia

Tiedättekö sen kysymyksen työhaastattelussa, "kuvaile huonoja puoliasi?". Vähän nohevampi rekrytoija saattaa valita sanansa sujuvammin ja puhua kehityskohteista, mutta patato potato.

Olen ihan pirun kyllästynyt koko kysymykseen, ja ajattelutapaan sen taustalla.

Kuva ei liity aiheeseen, mutta ei välitetä siitä.

Puhun itse mieluummin yhteensopivuudesta. Ei mikään luonteenpiirre tai ominaisuus ole hyvä tai huono sinänsä, vaikka se voikin olla sitä suhteessa johonkin kontekstiin. Eikä kukaan ole täydellinen ihan mihin vaan työpaikkaan, tai täydellinen puoliso ihan kenelle tahansa toiselle tai täydellinen äiti/isä mille tahansa lapselle.

Meissä kaikissa on ominaisuuksia, jotka sopivat yhteen joihinkin tilanteisiin hyvin, ja joihinkin huonosti.

Esimerkiksi minä olen turvallisuushakuinen riskienkartoittaja, joka tykkää suorasta puheesta, hahmottaa kokonaisuuksia ja oppii nopeasti. Olen itseohjautuva ja omaan tieteellisen maailmankuvan, enkä välttämättä arvosta kovin korkealle pelkkää asemavaltaa.

Turvallisuushakuisuuteni tarkoittaa, että viihdyn paremmin muiden palveluksessa kuin omaa yritystä perustamassa. Riskienkartoittajaluonteeni ei välttämättä ole parhaimmillaan luovassa ideoinnissa, mutta olen hemmetin hyvä löytämään toteuttamiskelpoiset akanat epärealististen jyvien joukosta. Minun kanssani työskentelevät tietävät, että voivat luottaa siihen, mitä sanon, mutta toisaalta joutuvat kasvattamaan paksun nahkan, jotteivat pahastu suorasta palautteesta silloin, kun sanottavana ei ole pelkästään mairittelevia asioita.

Olen hyvä ottamaan ohjat käsiini, mutta erittäin huono toimimaan jonkun toisen aivottomana käskyläisenä. Minun on vaikea toimia ihmisten kanssa tai työyhteisöissä, joissa päätökset tehdään perstuntumalla, ja kapinoin kernaasti sellaista esimiestä vastaan, joka ei osaamisellaan ole voittanut arvostustani.

Koska opin nopeasti, hitaampien on välillä vaikea pysyä perässäni ja kyllästyn helposti vanhojen asioiden toistamiseen. En ole paras ihminen hinkkaamaan samaa asiaa vuodesta toiseen, vaan tarvitsen jatkuvasti uusia haasteita mielenkiintoni yllä pitämiseen. Toisaalta olen todella hyvä kehittämään olemassa olevasta entistä parempaa.

Mikään ominaisuuksistani ei ole huono puoli, ja olen kyllästynyt siihen, että jotkut haluavat ne sellaisina nähdä. Minun ei ole välttämätöntä kehittää riskinottohaluani, mutta minun on tärkeää löytää tiimiini ihmisiä, jotka ovat minua hullunrohkeampia. Ylipäätään on tärkeää tunnistaa omat ominaisuutensa, ja pyrkiä tekemään töitä ihmisten kanssa, jotka täydentävät itseä.

Omaa joustavuutta on tietysti hyvä kehittää niin, että pystyy arvioimaan tilanteita ja muita ihmisiä ja sopeuttamaan toimintansa niiden mukaisesti. Aina ei tarvitse sanoa suoria sanoja, voi olla myös hiljaa. Omaa nopealiikkeisyyttään voi yrittää rauhoittaa, jotta muut ehtivät mukaan. Mutta se luonteenpiirre siellä taustalla saa olla ja pysyä, siinä ei ole mitään huonoa.

Rekrytoijien puolestaan kannattaisi miettiä, millaisia tiimejä he haluavat koota, ja mitä ominaisuuksia organisaatiosta puuttuu. Tiimi täynnä hullunrohkeita riskinottajia on huono idea, mutta yhtä huono on toisaalta tiimi täynnä turvallisuushakuisia riskienkartoittajia. Jos jotain täydellistä pitää etsiä, niin olkoon se sitten täydellinen yhteensopivuus avoimen tehtävän ja työntekijäkandidaatin välillä.

Ugh.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Juoksutossujen pukeminen on puoli lenkkiä

Juokseminen on takunnut vähän.

Oikeastaan alamäki alkoi, kun juoksin puolimaratonin. Suuri Tavoite oli saavutettu, nyt olin Mahtava Kestävyys Juoksija. Niin että ei sitten tarvitse enää lenkille mennä.

Ja silloin kun lenkille lähdin, juoksin pääsääntöisesti liian kovaa, koska Suuri Kestävyys Juoksijahan on jo peruskestävyytensä hankkinut, sen yhden puolimaratonin perusteella. Kun juoksee harvoin ja liian kovaa ja liian heikolla peruskestävyydellä, alkavat paikat hajoilemaan. Eli seuraavaksi kipeytyi polvi.

Tuli syksy ja lasten tarhastahakurumba, ja koska olin ilman uutta juoksutavoitetta, ei juoksulenkki suoraan sanottuna oikein napannut. Mieluummin jäin sohvalle makaamaan, ja kaadoin itselleni lasin viiniä.



Se oli ihan kivaa hetken aikaa, mutta pidemmällä aikavälillä liikkumattomuus alkaa tuntua korvien välissä. Kiireen tuntu, jonka olin itselleni kehittänyt, ei vähene sillä, että jätän liikunnan väliin - päin vastoin. Juokseminen on edelleen paras tietämäni keino solmussa risteilevien ajatusten setvimiseen.

Joten otin juoksemiseen uuden lähestymistavan. Tai palasin siihen, mistä lähdin kaksi vuotta sitten. Kolme (tai jotain sinnepäin) kertaa viikossa puen lenkkitossut jalkaan ja siirryn ulko-oven toiselle puolelle. Ei tarvitse juosta, ei tarvitse tehdä omaa nopeusennätystä, ei tarvitse tehdä pitkää lenkkiä. Voi vaikka kiertää korttelin (kävellen) ja tulla takaisin kotiin.

Ja ihme ja kumma: pelkästään se, että olen saanut itseni juoksuvermeissä ulos, auttaa nostamaan juoksumotivaatiota. Joka ikinen kerta lopputuloksena on ollut juostu lenkki, ja liikunnan tuoma hyvä olo (mutta vaikka joskus päätyisin vain sille korttelikierrokselle, niin ei haittaa).

Kornisti mainoslausetta lainaten: silloin kun motivaatio puuttuu "Just do it". Kyllä se siitä lähtee.

(Tulin muuten juuri lenkiltä.)

lauantai 17. lokakuuta 2015

Ärjyvä äiti

Tiedättekö, millainen äiti olen huonoimmillani?

Kun takana on kaksi viikkoa sairaita lapsia, epätoivoista yritystä saada kasautuvat työt hoidetuksi päiväunien aikana, jonkun yskäkohtaukseen tai tukkoiseen nenään keskeytyneitä yöunia joka saakelin yö, liian paljon lastenohjelmia, liikaa neljän seinän sisällä oloa, sairastamiseen niin kyllästyneitä lapsia, että purkavat turhautumistaan ensin toisiinsa ja sitten minuun.

No, sanalla sanoen: olen aika kamala.

Pinnani on niin kireällä, että se katkeaa pienimmästäkin erheestä, lelut lähtevät jäähylle ilman varoitusta, sisarusten väliset nahistelut otan vastaan huutomyrskyllä, uhkailen, valitan ja nipotan. Ärjyn, karjun ja kitisen.

Hyvä äiti -pisteitä ei ole tässä huushollissa viime päivinä jaeltu.

Voi lapsiparkoja. Sen lisäksi, että olo on sairastamisesta kurja, se on kurja myös siksi, että tämä äiti käyttäytyy kuin pahainen kakara. Tähtihetkiäni on mm. ollut anteeksipyytävän lapsen mulkoilu silmät leiskuen tulta ja tappuraa: "et saa anteeksi, äiti on nyt liian vihainen".


Aallonpohjan löytämisestä seurasi onneksi jotain hyvääkin. Oma huono käytökseni harmitti niin paljon, että päätin tsempata.

Tänään olen koko päivän muistutellut itseäni perheemme työnjaosta: 2- ja 3-vuotiaat ovat he, jotka saavat käyttäytyä lapsellisesti, minun tehtäväni on olla aikuinen.

Niinpä en ole vastannut huutoon huudolla, vaan hengittänyt pari kertaa syvään ja kysynyt: "mikä hätänä". Olen ottanut syliin ja rauhoittanut ylikierroksilla touhuavan lapsen, sen sijaan että olisin naama punaisena huutanut toisesta huoneesta: "mitä sä oikein kuvittelet tekeväsi."

Olen pitänyt mölyt mahassani silloinkin, kun olisi tehnyt mieli sanoa: "pitääkö sun aina" tai "miksi et sä koskaan".

Olen halannut, paijannut ja ottanut syliin aivan erityisen paljon. Olen kuunnellut, kun lapsella on minulle asiaa, olen jättänyt omat askareeni hetkeksi, kun lapset pyytävät mukaan leikkiin.

Arvatkaa mitä? Sen seurauksena, että muutin omaa käytöstäni, meillä on tänään kotona majaillut kaksi onnellista lasta. Nahistelua ja uhmaa on ollut huomattavasti vähemmän, kun minä en ole levittänyt myrkyllistä tunnelmaa ympärilleni. Kyllä minua edelleen väsyttää ja flunssa painaa minuakin, mutta se ei ole tekosyy huonolle käytökselle. Etenkin, kun oman asenteen parantaminen ei lopulta ollut kovin kummoinen homma.

Ehkä niitä hyvä äiti -pisteitä lopulta muutama tulikin. Jospa tämän muistaisi myös seuraavalla kerralla, kun aikuisena olo ei pahemmin huvita.

tiistai 13. lokakuuta 2015

23 vaatetta, 21 yhdistelmää

Kun aloittelin vaatekaappini raivausta kohta kaksi vuotta takaperin, ajatuksena oli käydä läpi jokainen vaatekappale ja miettiä niistä asukokonaisuuksia.

No se homma sitten jäi, kun vaatekaappi oli pullollaan ties mitä tauhkaa, jota en suurta osaa halunnut edes pukea päälleni, saati yhdistellä kokonaisuudeksi.

Vasta kun olin saanut karsittua vaatekaapin sisällöstä pois kaikki sellaiset vaatteet, jotka eivät sopineet minulle tai minkään muun omistamani kanssa, yritin uudelleen tätä asukokonaisuuksien miettimishommaa. Ja kas, kun vaatteita oli vähemmän, se sujui kuin itsestään!

Koska moni P333-projektia harkitseva pohtii (kuten minäkin aikoinaan), riittääkö 33 vaatetta monipuoliseen ja vaihtelevaan pukeutumiseen, vai päätyykö sitten kulkemaan samoissa kuteissa päivästä toiseen, päätin vilauttaa teille syksyn asukokonaisuuteni.

Mihinkään outfit of today -kuvakavalkadiin en sentään ryhdy, vaan askartelin täällä jo nähdystä syksyn P333-kollaasista ne yhdistelmät, joita olen syksyllä päälläni pitänyt. Nythän sää alkaa kääntyä jo talveksi, ja olenkin ottanut pukeutumiseeni enemmän villaa ja vähemmän hihattomia toppeja, mutta eipä tämän tarvitse ihan ajantasaista olla, saatte varmasti idean näistäkin.

Asukokonaisuudet 1-4

5-8

9-11

12-17

18-21
Ihan hyödyllinen harjoitus muuten tämäkin, miettiä asukokonaisuuksia pöydän ääressä. Tässä huomaa selkeästi ainakin sen, mitkä vaatteet on helppo yhdistää moniin eri kokonaisuuksiin, ja mitkä jäävät huonon yhdisteltävyyden takia vähälle käytölle.

Minulla esimerkiksi yllä näkyvä keltainen hame on vaate, jota en osaa pukea kuin tietyn mustan neuleen ja saappaiden kanssa. Siksi se näkyy vain yhdessä yhdistelmässä ja hametta tuleekin käytettyä melko harvoin, vaikka se on yksi lempivaatteistani.

Ja tässä vielä muistutuksena kaikki syksyn vaatteet (ja tarkoille lukijoille, jotka ihmettelevät otsikon lukua 23 (että miksei se ole 33) vastaan: laskin tällä kertaa omavaltaisesti mukaan vain sisä- tai päällysvaatteet, en kenkiä tai asusteita):


Mitäs sanotte? Itse olen aika tyytyväinen nykyvaatteitteni yhdisteltävyyteen, koska tiedän matkan tähän olleen pitkä.

Onkohan lukijoissa muita P333:n harrastajia? Olisi kiva kuulla kokemuksia. Tai löytyykö teitä, jotka vielä mietitte leikkiin ryhtymistä: innostikohan esimerkkini yrittämään?

lauantai 3. lokakuuta 2015

Syysblues

Syksy on yksi lempivuodenajoistani.

Rakastan kirpeitä syysaamuja, kun aurinko lämmittää puiden värjäytyneitä lehtiä, maassa saattaa yön jäljiltä olla kastetta ja ilma on niin viileä, että käsiin täytyy vetää hanskat ja kaulaan huivi. Kesän lämmön jälkeen tykkään pukeutua kerroksiin ja villaan, tykkään pimenevistä illoista ja siitäkin, että kesän lomailun jälkeen töissä ja harrastuksissa on taas tohina päällä.

Tämä syksy on erilainen.




 Olen jäänyt kiinni kiireen tunteeseen, vaikka teen kaikkeni, etten olisi kiireinen.

Teen töitä vain 6 tuntia päivässä. En avaa tietokonetta illalla, en vastaa sähköposteihin tai työpuheluihin tarhan pihalta. Olen varannut aamuihin ja iltapäiviin aikaa, että ehdin syödä perheen kanssa aamiaisen ennen töihin lähtöä, ja iltapäivällä höpsötellä lasten kanssa rauhassa päiväkodilta kotiin ja ruokaa laittamaan. Ehdin harrastaa, ehdin tavata ystäviä, ehdin tehdä vapaaehtoistyötä.

Miksi sitten tuntuu siltä, etten monena päivänä ehdi edes hengittää? Miksi tuntuu siltä, etten ole oman aikani valtias, miksi tuntuu siltä, että jatkuvasti jää tekemättä monta tärkeää ja kivaa asiaa?

Miksi kiireen tunteen vallassa käperryn sisäänpäin, hopussa ja hässäkässä vellomaan? Miksi kiireeseen vedoten jätän vähälle ne asiat, jotka antavat energiaa? Ei muka ole aikaa lenkille, ei valokuvia ottamaan, ei kirjoja lukemaan.





Kirjoitan tätä tekstiä yksin tyhjässä hotellihuoneessa. Viiden minuutin päästä alkaa parin kilometrin päässä skumppalasien kilistely, jossa minä en ole osallisena. Halusin tämän oman hetken, joten jostain piti luopua.

Huomenna jätän osan päivän seminaarista väliin, jotta ehdin lenkille ja saunaan.

Tämä jatkuva kaupankäynti "jos teen tämän, en ehdi tuota" on se, mikä minua tässä elämäntilanteessa eniten rasittaa. Olen siinä jo aika hyvä, osaan priorisoida ja osaan sanoa ei, mutta kyllä se vaan on hanurista, että ihan jokainen päivän hetki on vaihtokauppaa asioiden välillä, jotka ehtii tehdä, ja joista on pakko luopua.

Tiedän, etten ole ruuhkan kanssa yksin. Tiedän, jotkut pitelevät vieläkin useampaa palloa ilmassa kuin minä. Tiedän, tämä on ensimmäisen maailman ongelma. Tiedän, että kohta (joskus?) helpottaa.

Kaikesta tietämisestä huolimatta juuri nyt tuntuu siltä, että happi loppuu.

Kuis sun syksy?