lauantai 17. lokakuuta 2015

Ärjyvä äiti

Tiedättekö, millainen äiti olen huonoimmillani?

Kun takana on kaksi viikkoa sairaita lapsia, epätoivoista yritystä saada kasautuvat työt hoidetuksi päiväunien aikana, jonkun yskäkohtaukseen tai tukkoiseen nenään keskeytyneitä yöunia joka saakelin yö, liian paljon lastenohjelmia, liikaa neljän seinän sisällä oloa, sairastamiseen niin kyllästyneitä lapsia, että purkavat turhautumistaan ensin toisiinsa ja sitten minuun.

No, sanalla sanoen: olen aika kamala.

Pinnani on niin kireällä, että se katkeaa pienimmästäkin erheestä, lelut lähtevät jäähylle ilman varoitusta, sisarusten väliset nahistelut otan vastaan huutomyrskyllä, uhkailen, valitan ja nipotan. Ärjyn, karjun ja kitisen.

Hyvä äiti -pisteitä ei ole tässä huushollissa viime päivinä jaeltu.

Voi lapsiparkoja. Sen lisäksi, että olo on sairastamisesta kurja, se on kurja myös siksi, että tämä äiti käyttäytyy kuin pahainen kakara. Tähtihetkiäni on mm. ollut anteeksipyytävän lapsen mulkoilu silmät leiskuen tulta ja tappuraa: "et saa anteeksi, äiti on nyt liian vihainen".


Aallonpohjan löytämisestä seurasi onneksi jotain hyvääkin. Oma huono käytökseni harmitti niin paljon, että päätin tsempata.

Tänään olen koko päivän muistutellut itseäni perheemme työnjaosta: 2- ja 3-vuotiaat ovat he, jotka saavat käyttäytyä lapsellisesti, minun tehtäväni on olla aikuinen.

Niinpä en ole vastannut huutoon huudolla, vaan hengittänyt pari kertaa syvään ja kysynyt: "mikä hätänä". Olen ottanut syliin ja rauhoittanut ylikierroksilla touhuavan lapsen, sen sijaan että olisin naama punaisena huutanut toisesta huoneesta: "mitä sä oikein kuvittelet tekeväsi."

Olen pitänyt mölyt mahassani silloinkin, kun olisi tehnyt mieli sanoa: "pitääkö sun aina" tai "miksi et sä koskaan".

Olen halannut, paijannut ja ottanut syliin aivan erityisen paljon. Olen kuunnellut, kun lapsella on minulle asiaa, olen jättänyt omat askareeni hetkeksi, kun lapset pyytävät mukaan leikkiin.

Arvatkaa mitä? Sen seurauksena, että muutin omaa käytöstäni, meillä on tänään kotona majaillut kaksi onnellista lasta. Nahistelua ja uhmaa on ollut huomattavasti vähemmän, kun minä en ole levittänyt myrkyllistä tunnelmaa ympärilleni. Kyllä minua edelleen väsyttää ja flunssa painaa minuakin, mutta se ei ole tekosyy huonolle käytökselle. Etenkin, kun oman asenteen parantaminen ei lopulta ollut kovin kummoinen homma.

Ehkä niitä hyvä äiti -pisteitä lopulta muutama tulikin. Jospa tämän muistaisi myös seuraavalla kerralla, kun aikuisena olo ei pahemmin huvita.

8 kommenttia:

  1. Kuulostaapa ikävän tutulta tuo teillä ollut hirviö-äiti. Samainen räyhää meilläkin aina välillä turhankin usein. Mulla lähti ääni toissapäivänä tämän flunssan vuoksi. Silmiä avaava kokemus. Huutamattakin pärjää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä aina toisinaan havahdun siihen, että kuvittelen lasten olevan jotenkin erityisen huonosti käyttäytyviä ja ärsyttäviä - vain huomatakseni, että minähän se olen, joka huonosti käyttäytyy..

      Hyvää on tietysti se, että tunnistaa ja tunnustaa omat mokansa, ja pyrkii parantamaan :) Mutta tylsää se, ettei tämä ollut ensimmäinen kurinpalautus itselleni.

      Poista
  2. Kuulostaapa ikävän tutulta tuo teillä ollut hirviö-äiti. Samainen räyhää meilläkin aina välillä turhankin usein. Mulla lähti ääni toissapäivänä tämän flunssan vuoksi. Silmiä avaava kokemus. Huutamattakin pärjää...

    VastaaPoista
  3. Oi joo, täälläkin sitä on nähty. Miten se menikään, niin metsä vastaa kun sinne huutaa... Mun teki mieli potkaista itseäni kun liian monen kiukkupäivän seurauksena esikoinen alkoi pyydellä anteeksi ihan turhia pikkujuttuja ja selitellä "anteeksi äiti, olin vähän huolimaton". Voi itku. Ei näin. No mutta, ei tästä muuta kun eteen päin ja ylöspäin. Tsemppiä!
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä esikoinen kysyi vakavana :"ootko sä äiti mulle iloinen?" ja multa meinas sydän särkyä. Olen ollut niin paljon vihainen viime päivinä, että lapsi erikseen varmistaa, millä fiiliksellä olen.

      Toinen pysäyttävä juttu on, kun molemmat tulevat halaamaan, jotta "äidille tulisi parempi mieli". Ei näin, ei todellakaan näin.

      Mutta nyt olen ollut jo useamman päivän huutamatta. Todistetusti osaan senkin. Jospa tulen täältä lukemaan seuraavan kerran kun usko pettää.

      Poista
  4. Silloin kun meillä olivat nuo kaksi isompaa lasta ihan pieniä, olin välillä tosi, tosi uuvuksissa tautien, yövalvomisten, uhmaiän, töiden ja huushollihommien puristuksessa. Taisi siinä joku parisuhdekriisikin olla päällä...

    Olin välillä niin hirviömäisen kamala, että pystyn vieläkin palauttamaan mieleeni lasten katseet ja oman syyllisyyteni niiltä ajoilta. Varmasti sittemminkin on ollut hetkiä, jolloin olen ollut aikamoinen äitimonsteri. Mutta jotenkin ne pahimmat hermoromahdukset ja lapsille raivoamiset helpottivat, kun lapset kasvoivat. Onneksi.

    Nykyään on ehkä myös helpompi vaan poistua paikalta. Isojen lasten kanssa se on mahdollista. Raivoamisen ja kiukuttelun tilalle on myös tullut sellaista hienovaraisempaa sarkasmia, jota isommat jo tajuavat. Se taitaa kyllä olla "kasvatuskeinona" melkein yhtä kyseenalainen juttu kuin lapsille huutaminenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin olen välillä tosi uuvuksissa. Pelkästään se, että elämän jokainen hetki on aikataulutettua, on aika rankkaa - olkoonkin, että aikatauluissa on kivojakin asioita.

      Nooh, muistelen jonkun sun aiemman kommentin olleen, että tähänkin tottuu, ja jossain vaiheessa ruuhkassa voi seilata ihan seesteisessä tunnelmassa. Mä odottelen sitä :)

      Poista
    2. Joo, kyllä siihen ruuhkan tunteeseen jotenkin tottuu (ja karummin sanottuna myös turtuu). Alkaa ehkä pärjätä vähemmillä vapaahetkillä, tai ne alkavat jotenkin vaan riittää. Ei enää muista, millaista oli ennen.

      Ja sitten se lasten kasvaminen. Sehän tapahtuu ihan koko ajan. Koko ajan ne tulee omatoimisemmiksi ja itselle ilmestyy elämään kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta vähän enemmän väljyyttä. Välillä tuntuu, että se on kuin ihme! Esimerkiksi meillä ollaan nyt ihan yhtä monta tuntia vuorokaudesta koulussa, päiväkodissa töissä ja lasten harrastusmeiningeissä kuin vaikkapa vuosi sitten. Mutta silti mulla on nyt enemmän mahdollisuuksia omiin liikuntaharrastuksiin. Jokin on helpottunut. Vuosi sitten oli työn ja tuskan takana päästä kahdesti viikossa lenkille tai salille, ihan aikataulu- ja taaperosyistä. Nyt menen heittämällä kolmesti kunhan vaín viitsin. :-)

      Poista