keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Juoksutossujen pukeminen on puoli lenkkiä

Juokseminen on takunnut vähän.

Oikeastaan alamäki alkoi, kun juoksin puolimaratonin. Suuri Tavoite oli saavutettu, nyt olin Mahtava Kestävyys Juoksija. Niin että ei sitten tarvitse enää lenkille mennä.

Ja silloin kun lenkille lähdin, juoksin pääsääntöisesti liian kovaa, koska Suuri Kestävyys Juoksijahan on jo peruskestävyytensä hankkinut, sen yhden puolimaratonin perusteella. Kun juoksee harvoin ja liian kovaa ja liian heikolla peruskestävyydellä, alkavat paikat hajoilemaan. Eli seuraavaksi kipeytyi polvi.

Tuli syksy ja lasten tarhastahakurumba, ja koska olin ilman uutta juoksutavoitetta, ei juoksulenkki suoraan sanottuna oikein napannut. Mieluummin jäin sohvalle makaamaan, ja kaadoin itselleni lasin viiniä.



Se oli ihan kivaa hetken aikaa, mutta pidemmällä aikavälillä liikkumattomuus alkaa tuntua korvien välissä. Kiireen tuntu, jonka olin itselleni kehittänyt, ei vähene sillä, että jätän liikunnan väliin - päin vastoin. Juokseminen on edelleen paras tietämäni keino solmussa risteilevien ajatusten setvimiseen.

Joten otin juoksemiseen uuden lähestymistavan. Tai palasin siihen, mistä lähdin kaksi vuotta sitten. Kolme (tai jotain sinnepäin) kertaa viikossa puen lenkkitossut jalkaan ja siirryn ulko-oven toiselle puolelle. Ei tarvitse juosta, ei tarvitse tehdä omaa nopeusennätystä, ei tarvitse tehdä pitkää lenkkiä. Voi vaikka kiertää korttelin (kävellen) ja tulla takaisin kotiin.

Ja ihme ja kumma: pelkästään se, että olen saanut itseni juoksuvermeissä ulos, auttaa nostamaan juoksumotivaatiota. Joka ikinen kerta lopputuloksena on ollut juostu lenkki, ja liikunnan tuoma hyvä olo (mutta vaikka joskus päätyisin vain sille korttelikierrokselle, niin ei haittaa).

Kornisti mainoslausetta lainaten: silloin kun motivaatio puuttuu "Just do it". Kyllä se siitä lähtee.

(Tulin muuten juuri lenkiltä.)

4 kommenttia:

  1. Nyt kyllä tunsin piston sydämessä. Kovin on juokseminen ja salilla käyminen jäänyt vähiin. Juoksen tavallisesti koiran kanssa, mutta koska se ei ole juoksukunnossa, on tuntunut ihan tyhmältä lähteä yksin hölköttelemään. Syyhän se sekin on.. eri asia kuinka hyvä sellainen ;) Jotenkin vielä iltojen pimeys aiheuttaa sen, että sohvan vetovoima tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä. Minä en tavallisesti pahemmin televisiota katso, mutta nyt on tullut tutustuttua huutokauppakeisariin, hottiksiin sun muuhun todelliseen "laatuviihteeseen". Ihan älytöntä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on ihan sama. Mutta huomasin, että jos saan itseni puettua lenkkivaatteisiin ja ulos ovesta, niin alkaa tapahtua. Eli suurin tsemppaaminen on siinä ryhtymisessä. Ja siinä taas helpottaa se, että väitän itselleni, etten ole tekemässä muuta kuin menossa juoksukamoissa ulos ovesta. Takaisin saa tulla (vaikka sohvalle möllöttämään) vaikka samantien. Mutta sitten kun olen siellä pihalla, niin juoksu alkaakin houkuttelemaan.

      Kokeile?

      Poista
  2. Voi kun mäkin saisin lenkkarit jalkaan. Ryhtymättömyydestä tulee sellainen itseään ruokkiva kierre - ja toisaalta siitä ryhtymisestä myös, ihan varmasti ovesta ulos kampeutuminen antaisi energiaa muuhunkin, mutta kun sitä ei saa aikaiseksi, niin ei jaksa muutakaan, eikä sitten ainakaan lenkille lähtöä jne. Ja kun ei aikaakaan muka ole. Mutta jospa tämä motivoisi mut huomenna menemään ne lenkkarit jalassa ovesta ulos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Motivoiko?

      Se muuten on juuri niin, että ryhtymättömyydestä (ja ryhtymisestä myös) syntyy itseään ruokkiva kierre. Siksi itse olen kokenut paremmaksi vaan tsempata ne tossut jalkaan.

      Poista