lauantai 3. lokakuuta 2015

Syysblues

Syksy on yksi lempivuodenajoistani.

Rakastan kirpeitä syysaamuja, kun aurinko lämmittää puiden värjäytyneitä lehtiä, maassa saattaa yön jäljiltä olla kastetta ja ilma on niin viileä, että käsiin täytyy vetää hanskat ja kaulaan huivi. Kesän lämmön jälkeen tykkään pukeutua kerroksiin ja villaan, tykkään pimenevistä illoista ja siitäkin, että kesän lomailun jälkeen töissä ja harrastuksissa on taas tohina päällä.

Tämä syksy on erilainen.




 Olen jäänyt kiinni kiireen tunteeseen, vaikka teen kaikkeni, etten olisi kiireinen.

Teen töitä vain 6 tuntia päivässä. En avaa tietokonetta illalla, en vastaa sähköposteihin tai työpuheluihin tarhan pihalta. Olen varannut aamuihin ja iltapäiviin aikaa, että ehdin syödä perheen kanssa aamiaisen ennen töihin lähtöä, ja iltapäivällä höpsötellä lasten kanssa rauhassa päiväkodilta kotiin ja ruokaa laittamaan. Ehdin harrastaa, ehdin tavata ystäviä, ehdin tehdä vapaaehtoistyötä.

Miksi sitten tuntuu siltä, etten monena päivänä ehdi edes hengittää? Miksi tuntuu siltä, etten ole oman aikani valtias, miksi tuntuu siltä, että jatkuvasti jää tekemättä monta tärkeää ja kivaa asiaa?

Miksi kiireen tunteen vallassa käperryn sisäänpäin, hopussa ja hässäkässä vellomaan? Miksi kiireeseen vedoten jätän vähälle ne asiat, jotka antavat energiaa? Ei muka ole aikaa lenkille, ei valokuvia ottamaan, ei kirjoja lukemaan.





Kirjoitan tätä tekstiä yksin tyhjässä hotellihuoneessa. Viiden minuutin päästä alkaa parin kilometrin päässä skumppalasien kilistely, jossa minä en ole osallisena. Halusin tämän oman hetken, joten jostain piti luopua.

Huomenna jätän osan päivän seminaarista väliin, jotta ehdin lenkille ja saunaan.

Tämä jatkuva kaupankäynti "jos teen tämän, en ehdi tuota" on se, mikä minua tässä elämäntilanteessa eniten rasittaa. Olen siinä jo aika hyvä, osaan priorisoida ja osaan sanoa ei, mutta kyllä se vaan on hanurista, että ihan jokainen päivän hetki on vaihtokauppaa asioiden välillä, jotka ehtii tehdä, ja joista on pakko luopua.

Tiedän, etten ole ruuhkan kanssa yksin. Tiedän, jotkut pitelevät vieläkin useampaa palloa ilmassa kuin minä. Tiedän, tämä on ensimmäisen maailman ongelma. Tiedän, että kohta (joskus?) helpottaa.

Kaikesta tietämisestä huolimatta juuri nyt tuntuu siltä, että happi loppuu.

Kuis sun syksy?

8 kommenttia:

  1. Kuuntelen juuri Audiblessa Kelly McGonigalin Upside of Stress -kirjaa. Suosittelen lämpimästi! Luulen että siinä voisi olla ajatuksia, jotka helpottaisivat sinuakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerrotko vähän lisää? Googlasin kirjan, mutta kuvauksen perusteella en ihan vielä vakuuttunut :)

      Poista
    2. Olen vasta alussa, mutta sen perusteella kirjassa esitetään vakuuttavaa tutkimusnäyttöä siitä, että ihminen tavallaan saa sitä mitä tilaa. Eli jos tilanteessa on mahdollista seurata esim. kaksi erilaista lopputulosta, tapahtuu se, minkä odottaa tapahtuvan. Tai että stressi ja sen aiheuttama epämiellyttävä olo ei itse asiassa kerro mitään siitä, miten hyvin olemme tehtävien tasalla tai miten hyvin suoriudumme elämästämme. Mutta kuten sanottu, olen vasta alussa joten nämä ovat vain niitä asioita, jotka ovat nyt jääneet päällimäiseksi mieleen. Voi olla, että tilanteesi ei ehkä ole stressiä puhtaimmillaan, mutta jotain sukua stressille nuo fiilikset mielestäni ovat.

      Sitten toinen ajatus tuli mieleen, kun sanot että " Ehdin harrastaa, ehdin tavata ystäviä, ehdin tehdä vapaaehtoistyötä. Miksi sitten tuntuu siltä, etten monena päivänä ehdi edes hengittää? Miksi tuntuu siltä, etten ole oman aikani valtias, miksi tuntuu siltä, että jatkuvasti jää tekemättä monta tärkeää ja kivaa asiaa?" Voisiko olla mahdollista, että näissä kivoissakin asioissa on vähän suorittamisen meininki? Oletkohan varmasti valinnut vapaa-ajallesi niitä asioita, jotka todella eniten tuovat iloa? Ystävien tapaaminen on mahtavaa, mutta toisiko sitä hyvää oloa kuitenkin se, että meneekin sinne kahvilaan vain yksin lukemaan sitä kirjaa? Minulla on yksi ystävä, joka koki stressiä siitä, ettei ikinä ehtinyt tavata ystäviään. Kunnes hän yhtäkkiä tajusi, ettei oikeastaan kärsi siitä ollenkaan, vaan että hän on onnellisimmillaan saadessaan touhuta yksin omien projektiensa parissa. Meillä vain on aika syvässä opittuna ajatus, että ihmisten kuuluu tavata ystäviään säännöllisesti. Kun tämä kaverini huomasi, että kavereiden tapaaminen on kivaa mutta toissijaista, hän lakkasi stresssaamasta aiheesta ja muuttui heti onnellisemmaksi. Olen itse omaksunut vähän saman asenteen. Tykkään kaikista kavereistani, mutta monia heistä en tapaa edes kerran kuussa. Koska olen samassa elämäntilanteessa kuin sinä, ja on pakko tehdä valintoja :)

      Nuo olivat nyt vain esimerkkejä, mutta ajatus on siis, että oletko osannut olla tarpeeksi itsekäs ja valita niitä KAIKISTA kivoimpia juttuja, jotka eivät vaan ehkä ole niitä legitiimeimpiä. En jotenkin osaa ajatella että olisit ihminen, joka vain ei pystyisi kestämään sitä, että kaikkea ei voi saada.

      Poista
    3. En minäkään tapaa kavereitani edes kerran kuussa (sehän on hurjan tiheä tahti, hui)!

      Joo, ymmärrän pointin, ja uskon olevani ihan oikealla tiellä. Mä olen käyttänyt aika paljon aikaa sen pohtimiseen, mikä mulle aidosti tuottaa iloa ja energiaa, ja jätän ronskisti tekemättä niitä juttuja, jotka eivät tuota.

      Esimerkiksi itseni tuntien tiedän, että tarvitsen paljon aikaa itsekseni, ilman ihmiskontakteja. Niinpä varastankin arkeeni niitä hetkiä, jolloin olen yksin. Se saattaa olla työpäivän keskellä lounas omassa seurassa, tai arki-iltana yksinäinen retki kirjastoon. Lenkkeilyä harrastan juuri siitä syystä, että sitä saa tehdä yksin. Ja niin edespäin - ylipäätään teen aika harvoja asioita puhtaasti velvollisuudentunteesta.

      Luulen, että mulla on lopulta vielä löytämättä tasapaino ja zen sen suhteen, mitä teen ja mitä jätän tekemättä. Eli tavallaan siis olen ihminen, joka ei pysty kestämään, että kaikkea ei voi saada :)

      Mutta loppukevennyksenä mainittakoon vielä, että tekstin kirjoittamista seuranneena päivänä päädyin lintsaamaan kaikista ennalta määritellyistä suunnitelmistani, ja vietin koko päivän yksin omissa touhuissani. Palasin kotiin rentoutuneena ja onnellisena. Taisin olla sen tarpeessa :)

      Poista
  2. Voin allekirjoittaa kaiken tuon. Priorisointipakko johtaa helposti riittämättömyyden tunteeseen ja liialliseen suorittamiseen. Ainakin omalla kohdallani. Lääkettä en ole vielä löytänyt, mutta on muutama keino jotka itseä helpottaa.

    Joskus hoen itselleni, että joka päivä pitää tehdä asioita joista tykkää. Päivä ei saa koostua pelkistä velvollisuuksista. Esim. pitkän päivän alkajaisiksi syömme aamiaisella hillovoileipiä - koska voimme :) Pitkän työreissun aikana kuuntelen lempimusiikkia napeista, mitä en tavallisena päivänä ehdi koskaan tehdä. Ja nautin lentokentällä croissantin, lounaalla sushia. Hypistelen koruja lentoaseman myymälässä jos en muualle ehdi. Jos ehdin, ostan usein itselleni jonkun tuliaisen. Työssä käyvä perheenäiti ehtii parhaiten kaupoille juuri työmatkalla. Valitsemasi lenkki ja sauna kuulostaa myös oikein hyvältä. Itse valitsisin todennäköisesti skumpan ;)

    Joskus harrastan kiitollisuuspäiväkirjan pitämistä. Joka päivä illalla ennen nukkumaanmenoa mietin tai kirjoitan kolme asiaa joista sinä päivänä olen kiitollinen. Tämä tapa hymyilyttää uneen. Ja ehkä auttaa seuraavana päivänä keskittymään niihin hymyilyttäviin asioihin.

    Joskus helpottaa myös se, että siivoaa hetkeksi kalenterista kaiken ylimääräisen. Oikaisee kun mahdollista ja antaa tilaa itselleen. Meillä on kuitenkin siihen mahdollisuus. On monta sellaista tilannetta joissa sellaista mahdollisuutta ei ole.

    Mutta kuten sanoit. First world problems. Silloin kun äitini sukupolvi kävi töissä ja hoiti pieniä lapsia, ei harrastukset ja ystävien tapaaminen tainnut olla viikottaista. Ei ollut edes paineita siihen, että "ehtisit huolehtia itsestä". Se tuli siinä sivussa. Itseään kuunnellen. Äitini on ainakin kertonut ajatelleensa, että nyt elämäntilanne on tällainen ja muutaman vuoden päästä se on taas toinen. Ei pidä asettaa itselleen liikaa odotuksia..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi tee joka päivä asioita, joista tykkäät on aivan tosi hyvä neuvo! Siitä yritän pitää kiinni ja itseäni muistutella etenkin silloin, kun tuntuu erityisen raskaalta kaikki priorisointi. Mä esimerkiksi pidän kumpaakin lastani vuoron perään sylissä aamuisin sellaisen rauhallisen, yhteisen hetken. Siinä unisia poskia nuuhkiessani mut valtaa sellainen tyyneys ja onnellisuus, että päivä on mukava aloittaa. Vaikka olisi kuinka kiire, sen ehtii aina.

      Lisäksi olen huomannut, että joskus kiireen tunnetta helpottaa parhaiten, kun ryhtyy toimeen ja tekee to do -listalta asioita pois. Mä en aina osaa rauhoittaa mieltäni, jos tiedän, että tekemättömiä töitä on paljon. Silloin kaikenlaiset rentouttamisharjoitukset on yhtä tyhjän kanssa, ja paras keino on ripeästi ruveta hommiin :)

      Poista
  3. Tuttua, tuttua. Musta tuntuu, että olen tässä vuosien aikana jo ihan turtunut ruuhkaan ja priorisoimiseen. Sitähän elämä on, mutta olen aika sees sen tosiasian edessä. On tullut jotenkin sellainen varmuus tähän jatkuvaan valitsemiseen, että juuri koskaan en jää enää harmittelemaan niitä asioita, jotka jätin tekemättä. Ruuhkaisuudesta on tullut jotenkin niin itsestään selvä osa elämää, ettei se enää juuri stressaa. Itseä ja läheisiä kuunnellen täytyy toimia, silloin tällöin oikoa siellä missä se on mahdollista, välillä painaa täysillä ja välillä taas unohtaa tehdyt suunnitelmat. Höllätä, jos meinaa ottaa liian koville.

    Valoa syksyyn, Saara!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ehkä tähänkin tottuu :) Minulle tämä on aika uusi olotila, vasta muutaman kuukauden ajalta tuttu. Tässä on varmasti jonkinlaista muutoksen tuskaa vielä, vanhasta luopumista ja uuteen totuttelua.

      Kiva kuulla, että ruuhkankin kanssa voi olla sees :)

      Poista