torstai 29. lokakuuta 2015

Työ + perhe = ok. Ura + perhe = ?!

Sanna kirjoitti Inkerin vikaa -blogissaan työn ja perheen yhteensovittamisesta: "ainakaan vielä en ole huomannut, että työn tekeminen olisi hankalaa lasten takia tai lasten kanssa oleminen vaikeaa työn vuoksi".

Piti jäädä ihan miettimään.

En minäkään pidä työn ja perhe-elämän yhteensovittamista vaikeana. Työlästä se saattaa ajoittain olla, ja puuduttavaa joka päivä samanlaisina toistuvine minuuttiaikatauluineen. Turhauttavaa se on ainakin silloin, kun on kuukauden aikana ollut enemmän kotona sairastupaa pyörittämässä kuin toimistolla töitä tekemässä. Aikamoista jonglöörausta välillä vaatii pallojen pitäminen ilmassa, mutta silti en kuvailisi työn ja perheen yhdistämistä hankalana tai vaikeana.

Työn ja perheen yhteensovittaminen onnistuu osin myös siksi, koska sen on pakko onnistua. Suomessa on totuttu siihen, että myös äidit käyvät töissä, ja yhteiskunnan tukiverkostoa on rakennettu sitä tukemaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa on kattava päivähoito, jotta molemmat vanhemmat pääsevät töihin. Pienten lasten vanhemmat saavat jäädä osittaiselle hoitovapaalle ja tehdä lyhyempää päivää. Sairasta lasta saa jäädä hoitamaan kotiin.

Itselläni on lisäksi alle 2 km matka sekä päiväkotiin että toimistolle, joustava ja lyhennetty työaika, etätyömahdollisuus ja vanhemmuuden vastuut tasan kantava aviomies. Mikäs siinä on yhdistellessä.

Toisaalta ainakin itse odotan, että Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa lasten molemmat vanhemmat myös tekevät töitä. En oikein hahmota ajatusta, että yli 3-vuotiaan lapsen äiti joutuisi perustelemaan omaa työssäkäymistään, tai vetelemään raja-aitoja ura-äitien ja kotiäitien väliin. Alle kolmevuotiaiden kohdallakin jako ura- ja kotiorientoituneisiin äiteihin tuntuu vähintäänkin keinotekoiselta, ainakin omalta kohdalta. Itse olin pienten lasteni kanssa kotona yhteensä 3 vuotta, enkä - ainakaan näin jälkikäteen - pidä sitä koko työurani kannalta kovin pitkänä aikana.

**

Olen itse asiantuntijatyössä. Rekrytointi-ilmoitus voisi kuvata työtäni haasteelliseksi, itse kenties tyydyn toteamaan, että siinä pärjätäkseen on hyvä olla korkea koulutus ja noin kymmenen vuoden työkokemus alalta, hyvät projektijohtamistaidot ja kyky kaupallistaa ideoita. Vaihdoin työpaikkaa hoitovapaalla, ja uuden työpaikan löytämisessä työelämässä hankitut kontaktit olivat avainasemassa. Työpaikasta neuvoteltaessa lapsilukuni ei ollut osa keskusteluja, ja se on aivan oikein.

Siihen, miten työni teen, ei vanhemmuus vaikuta. Siihen, millä ehdoilla suostun työtä tekemään, vanhemmuus vaikuttaa sitäkin enemmän. En ottaisi vastaan työtä, joka vaatii paljon matkustamista. En ottaisi vastaan työtä hankalan työmatkan päässä. En ottaisi vastaan työtä, jossa lyhennetty työaika ei olisi mahdollista. En ottaisi vastaan työtä, joka vaatisi paljon iltamenoja tai hälytysvalmiudessa olemista toimistoajan ulkopuolella. Onneksi olen sellaisessa asemassa, että toistaiseksi minun on ollut mahdollista asettaa työsopimukselleni ehtoja.

**

Työn ja perheen yhteensovittaminen ei siis mielestäni ole vaikeaa. Jos jokin asia yllä kuvatusta palapelistä puuttuisi, saattaisin olla eri mieltä - jos työ ei jousta ja etäisyydet ovat pidempiä, jos toinen vanhemmista ei ole saatavilla, voi arjen hankaluus olla aivan eri luokkaa.

Sellaista olen kuitenkin miettinyt, että miten onnistuisi palasten organisointi silloin, jos minulla olisi töissä merkittävästi enemmän vastuuta? Jos olisin esimies, johtaja, iso kiho?

Katsokaas, vaikka olenkin uraorientoitunut ja kunnianhimoinen, en juuri tähän elämänvaiheeseen kaipaa tilannetta, jossa minä olisin vaikkapa jonkin organisaation tärkein päätöksentekijä, jonka puuleima tarvitaan jokaiseen ratkaisuun. En haluaisi olla se tyyppi, jonka puhelin soi kellonajasta ja viikonpäivästä riippumatta, kun on tilanne päällä.

Jenkkiläisessä tasa-arvokeskustelussa on tapana kehottaa naisia nojaamaan eteenpäin töissä, mutta usein jää mainitsematta, että sikäläisessä työelämässä kaiken työn ulkopuolisen hoitaakin sitten joku muu kuin johtaja itse: niin nais- kuin miesjohtajakin tarvitsee joko kotia hoitavan puolison tai palkattua apua, joka hoitaa lapset, laittaa ruuat, siivoaa, huolehtii läheisten syntymäpäivien muistamisesta ja niin edelleen.

Suomessakin on tyypillistä, että korkealle edenneiden johtajamiesten taustalta löytyy nainen, joka on pitänyt huolen lapsista ja kodista. En osaa kadehtia näitä miehiä - joskaan en kaipaa kodinhengettären roolia yhtään enempää.

En vielä tiedä, onko mahdollista edetä huipulle urallaan ja samalla jättää aikaa myös kaikelle muulle tärkeälle: lapsille, puolisolle, harrastuksille, unelle. (Angela Merkel kuulema pärjää kovien neuvottelujen puristuksessa neljän tunnin yöunilla. En usko, että minä pärjäisin.)

Esimerkkejä uran ja perheen onnistuneesta yhdistämisestä on surullisen vähän, oli kyse sitten isistä tai äideistä. Enemmän löytyy tarinoita hajonneista perheistä ja menetetystä terveydestä; johtajista, jotka vanhuuden päivillään katuvat vain sitä, etteivät viettäneet enemmän aikaa läheistensä kanssa.

Uskon, että sekä miehet että naiset hyötyisivät perheystävällisemmästä työkulttuurista. Tai ehkä perheystävällisyys on liian kapea termi: pitäisi puhua ihmisystävällisyydestä, siitä että työ ei imaisisi koko elämää vaan tilaa jäisi myös ihmissuhteille, itsensä kehittämiselle, levolle ja virkistykselle. Uskon, että työntekijä, joka saa riittävästi lepoa, liikuntaa ja virikkeitä työpaikan ulkopuolella, on tuottavampi ja luovempi työntekijä kuin sellainen, joka elää vain työlleen.

Huomaan, että tämä on aihe, joka mietityttää minua aina vain (aiempia pohdintoja mm. täällä ja täällä). Jossain sisällä polttelee kunnianhimon liekki, mutta tavallaan olen tyytyväinen siihenkin, että tällä hetkellä työ+perhe+harrastukset-kokonaisuus tuntuu hallittavalta. Uskon pystyväni nykyisellä työmäärällä isompaankin vastuusen, mutten toisaalta halua revitellä rajojani hirveän suurella vastuun kasvulla nyt kun lapset ovat vielä kovin pieniä. Tiedän haluavani edetä ja luotan omiin kykyihini, mutta ehkä aika ei ole juuri nyt?

Mikä sinun kokemuksesi on? Miten työn ja perheen palapeli pidetään kasassa, miten luonnistuu työelämän portaita ylös kapuaminen perheelliseltä?

24 kommenttia:

  1. Tätä on tullut pohdittua matkan varrella. Olen aina ollut opintojen ja työn kanssa melko tunnollinen ja tehokas. Jossain vaiheessa muutaman työvuoden jälkeen sain hetken aikaa maistaa kovempaa tahtia, noin 50 tuntisia viikkoja. Sinkkunakaan minusta ei ollut siihen. Se suunta sai jäädä. Kokeilin myös tiheää kotimaan matkailua. Reissuja oli joka viikko ja sekin alkoi syödä tilaa harrastuksilta ja levolta. Äitiyslomaan saakka matkustelin paljon, mutta sen jälkeen erittäin harkiten. Jos haluaisin "edetä uralla", koen että matkustusalttiutta pitäisi työssäni olla merkittävästi enemmän. Nyt siihen ei kuitenkaan ole haluja eikä edes mahdollisuutta. Toisaalta urani on "jumissa", toisaalta se on ihan hyvässä jamassa. Visioita tulevaisuuteen on ja kontaktejakin ihan mukavasti. Onneksi työnantaja on joustava, koen että voin itse vaikuttaa työtaakkaani ja saan tarvittaessa apuja. Työyhteisössä on paljon nuorehkoja aikuisia ja pienten lasten vanhempia. Se lisää ehkä ymmärrystä tilanteiden ja tarpeiden käsittelyssä.

    Olen myös oppinut luovimaan tilanteissa, joissa aika ei vain riitä täydelliseen suoritukseen. Joskus se 8,5 on ihan riittävän hyvä. Se on ehkä tärkein oppi jonka olen tänä vuonna oppinut. 8,5 riittää ja sähköposteihin ei ole pakko vastata heti ;) En ole tänä vuonna muistaakseni kertaakaan tehnyt kello 16 jälkeen töitä. Harvoina reissupäivinä ehkä, mutta en koskaan kotona varsinaisen toimistoajan jälkeen. Tilanteen saavuttaminen on vaatinut ennen kaikkea rajojen asettamista itselleni. Ainakaan meidän työnantaja ei todellakaan vaadi, että päivää tulisi venyttää. Jos sitä joku vaatii, niin yleensä työntekijä ihan itse itseltään.

    Tosin nyt juuri oli hassu tilanne, kun kollegat alkoivat minun selän takana järjestämään minulle parin päivän ulkomaan keikkaa. Ei voisi vähempää kiinnostaa ja perhetilanteen takia erittäin hankala järjestää. Tämä vuosi on mennyt käytännössä yksinhuoltajan viitta harteilla. Perhetilanteemme ei vaan taida olla työyhteisössä kovin laajasti tiedossa. Auttaisi varmaan jos kertoisin siitä avoimemmin. Joka tapauksessa, olen hieman tässä hämilläni siitä, että joku muu sopii reissuja puolestani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun nykyinen duuni on tosi ihmis- ja perheystävällinen, täällä ei toimitusjohtajakaan tee mitenkään älyttömän pitkää päivää. Toki mä en tiedä, mitä kulisseissa tapahtuu - kulkeeko esim. meilikeskustelut viikonloppuisin tai palaveeraako johtoryhmä puhelimessa iltaisin. Mutta näkyvästi ainakaan täällä ei tehdä överisti töitä millään tasolla, ja ylityöt hoidetaan säntillisesti pois saldovapaina heti, kun niitä alkaa kertyä.

      Osittainen hoitovapaa onnistui ilmoitusluontoisesti, ja vaikka mun lapset on tänä syksynä sairastaneet _ihan_koko_ajan kuopuksen aloitettua päivähoidon, on mun poissaoloihin suhtauduttu tosi tyynesti. Mikä on ihan tosi jees, ja nostaa mun arvostusta ja sitoutumista työnantajaa kohtaan.

      Työpaikan työntekokulttuuri olikin yksi syistä, joka painoi vaakakupissa uutta työpaikkaa miettiessäni. Olen aiemmin ollut paikassa, jossa 50 työtuntia viikossa oli oikeastaan minimi - itselläni venyi helposti 70 tuntiin, enkä ollut vielä pahimmasta päästä. Ja joo-o, mulla on kokemusta siitä väsymyksestä, mikä tuollaista työkuormaa väistämättä jossain vaiheessa seuraa.

      Toki itse asetan rajoja tässäkin duunissa - ei kukaan muu vahdi, etten köki iltaisin koneella tai valvo öitä töiden takia. Toistaiseksi olen onnistunut siinä, etten ota tietokonetta kotiin tai jatka työpäivää illalla lasten mentyä nukkumaan.

      Mun harvat ulkomaanmatkat (kahdeksan kuukauden aikana yksi) tulevat mulle oikeastaan annettuna, eli en pysty niihin hirveästi vaikuttamaan. Meillä tosin puoliso on yhtä lailla joustavassa työssä, ja pystyy paikkaamaan silloin, kun olen reissussa. Toisaalta pystyisin varmaan reissusta kieltäymään, jos se olisi mahdoton lastenhoidollisesti järjestämään. Onko kieltäytyminen sinulle vaihtoehto? Tai ehkä ainakin lähiesimiehelle voisi kertoa perhetilanteesta, jos et halua sitä suuremmin muille kuulutella?

      Poista
  2. Mä olen se kotiäiti, eli olen jäänyt kotiin vaikka nuorin täytti kolme ja olen edelleen kotona vaikka nuorinkin on jo eskarissa. Meillä on puolison kanssa molemmilla yliopistotutkinto, mulla ylempi koulutus kuin miehellä. Miehellä hyvä työpaikka, paljon vastuuta ja esimiesasema. Miehen urakehitys ei olisi ollut samanlainen jos mä olisin ollut töissä, nyt hän on voinut tehdä ylitöitä, joustaa ja olla paikalla tarvittaessa. Hän tekee töitä välillä yöllä ja välillä vuorokauden ympäri. Se näkyy työnkuvassa ja palkassa hyvällä tavalla.
    Mun kotiin jäänti on mahdollistanut kiireettömyyden ja sen, että myös miehellä on aikaa olla lasten kanssa ja koko perheenä voidaan tehdä asioita. Me eletään aika vaatimattomasti joten taloudellisesti tämä toimii hyvin.
    Pääsääntöisesti ihmiset suhtautuvat kuitenkin minuun säälien kun mulla ei ole sitä uraa, koulutuksesta huolimatta. Suomessa ei musta saa vapaasti valita, jos yleistä mielipidettä katsoo. Naisen työssäkäynti ei ole vain yleinen käytäntö vaan normi, pakottava sellainen. Mä varmaan pärjäisin paremmin just jenkeissä tai vastaavassa maassa, jossa en olisi kummajainen.
    Isoin ero työssäkäyvien ystävien ja mun välillä on varmasti älyllisissä haasteissa, heillä työ tarjoaa sellaisia yllinkyllin, mä haen ne politiikan seuraamisesta, oman alan tutkimusten seuraamisesta ym. Toisaalta, mä vietän mun lasten seurassa varmaan sen kymmenen tuntia päivässä joka päivä, enkä vaihtaisi sitä mihinkään uraan. Mun arki on lasten suhteen aika paljon sitä, mitä muilla on vaan lomien aikaan. Olen kiitollinen ja iloinen että meillä tämä on ollut mahdollista ja nostan hattua niille äideille, jotka käyvät raskaissa töissä että saavat perheensä elätettyä. (Ja vienosti toivon etteivät ne työssäkäyvät aina suhtautuisi kotiinjääviin niin säälien/jopa halveksuen..)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti tekstistäni ei välittynyt kuva, että suhtautuisin kotiin jääviin säälien tai halveksuen. Jos välittyi, pyydän sitä vilpittömästi anteeksi ja vakuutan, että se ei ollut tarkoitukseni.

      Olen itse kotiäidin kasvatti, enkä osaa sanoa pahaa lapsuudesta, jonka saa viettää kiireettä oman perheen kanssa. Toisaalta en voi väittää, että olisin kiitollinen oman isäni työhön kuluttamasta ajasta ja energiasta: minun lapsuuden kodissani äiti oli paikalla ja läsnä, isä teki aina töitä. En sano, että teillä on näin, mutta kerron oman kokemukseni.

      On totta, Suomessa äidin työnteko on ehkä enemmän normi, josta poikkeamista kummaksutaan. Jenkeissäkään ei tosin voi puhua vapaasta valinnasta, kun koulutetut naiset jäävät kotia hoitamaan - siellä ei ole samanlaista yhteiskunnan takaamaa mahdollisuutta molempien vanhempien työssäkäynnille kuin meillä. Siellä on myös ymmärtääkseni vaikeampi tehdä välimallin ratkaisuja, vaan valinnan joutuu tekemään enemmän joko-tai mentaliteetilla. Joko olet kokonaan töissä tai kokonaan kotona. Itse näkisin erilaiset osa-aikatyöt paremmaksi ratkaisuksi, jolloin saisi halutessaan olla osin kotona, osin töissä silloin, kun lapset ovat pieniä.

      Kiva kun kommentoit ja kerroit omasta kokemuksestasi! Mä itse välillä kaipaan enemmän aikaa lasteni kanssa. Vaikka teen lyhennettyä työpäivää ja viikonloput ollaan aika tiiviisti perheen kanssa, työ- ja tarhapäivän mittaiset erot toisistamme tuntuvat välillä tosi paljolta.

      Poista
  3. Tajusin vasta painettuani lähetä-nappia, että tuosta olisi voinut tulkita mun jotenkin loukkaantuneen sun tekstistä. Niin ei siis tosiaan ollut, vaan sun kirjoituksesi oli oikein mielenkiintoinen ja tuo viimeinen lause oli ihan vaan toteamus siihen, millaista asennetta olen usein kohdannut tuolla live-maailmassa ja joka on musta ihan yhtä vastenmielinen suhtautuminen kuin äitien työssäkäyntiin jotenkin tuomitsevasti suhtautuminen.
    Mun äiti on mennyt työhön kun olin vasta vuoden ja ehkä se on jotenkin alitajuisesti painanut mun valinnoissa, muistan kuinka kadehdin kavereita, joilla oli äiti kotona päivät. Mutta noin yleisesti mun tuntemat aikuiset ja lapset, joilla on/on ollut suhteellisen normaalit kotiolot on kasvaneet fiksuiksi aikuisiksi ja kokeneet lapsuutensa hyväksi, olipa äiti kotona tai töissä. Ja kyllä mä arvostan Suomessa sitä, että täällä on hyvä ja laadukaskin päivähoito. Tosin osa-aikatyön mahdollisuutta myös akateemisilla aloilla kaipailisin, itsekin olisin sellaisen ratkaisun voinut työelämän suhteen tehdä nyt, mutta niitä paikkoja ei oikein ole tarjolla ainakaan mun alaa sivuavissa töissä.
    Mutta siis, oli mielenkiintoista lukea sun ajatuksia asiasta ja siksi päädyin kommentoimaankin =) Kirjoitat hyvin ja sulla on kiva blogi, jota seuraan säännöllisesti, paljon on juttuja joihin voin samaistua vaikka elämäntilanne työn suhteen onkin erilainen.
    -se kotiäiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun palasit kommentoimaan :) Kyllä mun mielessä kävi, että saatoit loukkaantua, mutta onneksi niin ei käynyt! Ja olen ihan samaa mieltä, molemmat puolet poteroa ovat jotenkin hölmöjä, ja ihan yhtä köykäisesti perusteltuja.

      Mä jäin miettimään, että kuinkakohan paljon meidän valintoihin vaikuttaa se, mitä omat vanhempamme ovat tehneet? Itse koen hyvin vahvasti, että pienten lasten on hyvä olla kotihoidossa, mutta toisaalta mielestäni hoitamaan kelpaa ihan yhtä hyvin lapsen isä kuin äitikin. Oikeastaan paras ratkaisu mielestäni olisi, jos lapsen molemmat vanhemmat hoitaisivat yhtä ison osan lapsen kotihoidosta. Ihan joka perheessä tämä ei varmaan ole mahdollista, mutta monessa olisi. Työelämän tasa-arvo parantuisi isolla harppauksella, jos pienten lasten isät olisivat hoitovapaalla siinä missä pienten lasten äiditkin.

      Isommassa kuvassa uskon, että omaa työuraa määrittää enemmän se, mitä teen lasten ollessa 3-18-vuotiaita kuin mitä teen lasten syntymästä näiden 3-vuotispäivään. Silti kotona ollessa tuntui välillä siltä, että heitän koko ammatillisen osaamiseni romukoppaan hoitamalla lapsia kotona - mikä on aivan älytön ajatus, mutta toisaalta ymmärrettävää että sitä pohdin, olinhan kuullut pelottelua asiasta koko ikäni.

      Osa-aikatyö on tosiaan Suomessa harvinaista, vaikka uskon sille olevan aitoa kysyntää muillakin kuin pienten lasten vanhemmilla. Minun lyhennetty työaikani on 30t/vko, vaikka voisin tykätä sellaisestakin ratkaisusta, että tekisin töitä esim. kolmena päivänä viikossa.

      Poista
  4. Mielenkiintoinen teksti! Tässä jotain omia hajatelmia asiasta.

    Itse olen ollut vain aika vähän aikaa kotona lasten ollessa pieniä eli mennyt aikaisin töihin ja lapset hoitoon. Tämä on ollut itselleni itsestäänselvä vaihtoehto, isä on jatkanut kotihoitoa kaikkien kanssa vielä vähän aikaa ennen hoidon aloittamista. Lasten ollessa ihan pieniä tein vajaata työviikkoa mutta nyt kun ovat jo vähän isompia (kaikki yli 3v) niin olen taas "täysillä" töissä tosin teen paljon töitä kotoa yms joustavaa. En ole ollut mitenkään erityisesti ura-orientoitunut vaan mielelläni vähentänyt palkkaani tehdessäni osa-aikaista työtä. En tosin myöskään koe että tarvitsisin nykyään enemmän aikaa lasteni kanssa, vaikka minuuttiaikataulut minuakin kyllä häiritsevät. Lasten totutellessa hoitoon yms halusin olla paremmin saavutettavissa ja tehdä heidänkin päivistään lyhyempiä, mutta nyt kun kaikki sujuu jo tutun kaavan mukaan en koe siihen erityistä tarvetta.

    Nyt on kuitenkin tullut mieleeni ajatus, että ehkä minua kuitenkin kiinnostaisi jonkinlainen urakehitys / uran vaihto, sillä kyllähän tässä vielä aikaa siihenkin olisi... Luulen siis, että lasten kasvaessa voi aika luonnollisestikin tulla hetki jossa uran isommat haasteet tulevat taas ajankohtaisiksi. Tosin aika paljon täytyisi oman ajattelun vielä muuttua että olisin valmis säännöllisiin iltamenoihin tai 50-70 tunnin viikottaiseen työpanokseen...

    Oma äitini on aina ollut töissä ja jotenkin se on siksi tuntunut minusta luontevalta, enkä ole myöskään koskaan ihaillut kavereiden kotiäitejä (olikohan mun kenelläkään kaverilla edes?!).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin ajattelen, että voin ottaa urahaasteita isommin vastaan, jahka lapset vähän kasvavat. Ehtiihän sitä.

      Toisaalta surullisena olen kuulostellut vanhempien ystävien kertomuksia siitä, miten työelämä kohtelee yli 50-vuotiaita. Minun nähdäkseni se on mitä parhain ikä paiskia töitä: lapset on jo tehty ja kasvatettu, eikä lapsiin liittyviä poissaoloja enää tule, usein illatkin ovat vapaampia ja matkustaminen saattaa taas maistua. Kokemusta on kertynyt rutkasti ja työikää on jäljellä runsaasti. Silti moni työnantaja suhtautuu yli 50-vuotiaisiin kuin ongelmajätteeseen. En tajua miksi.

      Mietin sitäkin, että tarkoittaakohan eteneminen aina niitä 50-70 tunnin viikkoja? Ei se välttämättä kaikkialla tarkoita, toki ajoittaista venymistä varmaan pakostikin tulee. Johtaja ei oikein voi olla poissa jos on isoja työn uudelleen järjestelyjä, yrityskaupat tai muuta suurta muutosta.

      Poista
  5. Tätähän on ihan pakko kommentoida eli kiitos kiinnostavasta postauksesta =)

    Terveiset siltä tyypiltä, jonka puhelin soi kellonajasta ja viikonpäivästä riippumatta, kun on tilanne päällä. Olen ollut se tyyppi kymmenen viime vuotta, koko sen ajan kun minulla on ollut lapsia. Välillä "korvaamattomuus" rassaa, välillä ei. Se, että on tavallaan korvaamaton mahdollistaa sen, että pystyy vaikuttamaan voimakkaasti työehtoihinsa.

    Olen juuri vaihtamassa duunia: aloitan ensi viikolla uudessa työssä. Työ on taas askeleen vastuullisempaa. Edellisessä työssä oli ulkomaanmatkoja 6-8 vuodessa, eikä osittainen hoitovapaa, palkaton loma tai esim. lomarahojen vaihtaminen lomaan tullut kuuloonkaan. Kun kuopus oli pieni, tein vajaan vuoden osittaista hoitovapaata. Siihen suostuttiin pitkin hampain.

    Minulla on 45 min ajomatka työhön, yhteen suuntaan. Lyhennetty työaika tuskin tulee kysymykseen myöskään uudessa työssä. Makustamista, ainakin ulkomaille, pitäisi olla vähemmän.

    Silti tuntuu, että elämä on tasapainossa. En malttanut olla ottamatta vastaan uutta työtä, kun sellaista tarjottiin. Näinä aikoina omalla alallani ei ole mikään itsestäänselvyys, että saa niin hienon mahdollisuuden.

    Kun kävin keskusteluja uudesta työpaikasta, toin avoimesti esille huoleni työn ja perheen yhteensovittamisesta. Olen kymmenen viime vuoden aikana vaihtanut kolmesti työpaikkaa ja aina uusi työ on imenyt mukanaan niin, että päivät ovat ihan huomaamatta venyneet 10-tuntisiksi. (Minulla ei ole kovin hyvä itsekuri, tykkäään työstäni joten sitä tulee helposti ahnehdittua.)

    Uskon ja toivon, että tällä kerralla pystyn jotenkin pitämään elämän tasapainossa, onhan haasteeni myös uuden työnantajan tiedossa. Uskon näin, sillä minulla on taas muutama vuosi enemmän ikää kuin edelliskerralla vaihtaessani työtä: ehkä iän myötä olen jo oppinut hillitsemään työnhimoa.

    Ainakin olen oppinut priorisoimaan: kaikkea ei voi tehdä 100 %. Sähköposteihin en ole enää vuosiin vastannut saman tien, vaan aikatauluttanut ne sille päivälle, jolloin ne palavat pohjaan. Olen kalenteroinut liikuntaharrastukset, jotta en jättäisi niitä välistä. Ilman puhelinmuistutuksia en varmaan pärjäisi lasten harrastusrumban keskellä.

    Minun nousujohteinen urakehitykseni ei olisi ollut mahdollista ilman miestä, joka tekee noin 6-tuntista päivää 5 min työmatkan päässä. Hän organisoi arjen: hakee lapset, laittaa arkiruoat. Siivoamme yhdessä viikonloppuisin, minä pesen viikonloppuna pyykit, syntymäpäiviä meillä ei muista kukaan :D

    Ehkä tällainen tasapainon tunne tulee siitä, että lapseni ovat jo aika isoja: 8- ja 11-vuotiaita? Ehkä siitä, että näin työpaikkaa vaihtaessa vanhassa duunissa tahti ehti hidastua irtisanomisajalla ja uuden duunin kiireet eivät vielä ole alkaneet? En tiedä.

    Wish me luck.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon onnea uudesta duunista, mahtijuttu! :)

      Tekisi mieli kiittää inspiroivasta tarinasta, mutta valitettavasti se olisi huijausta. Tarinasi oli lähinnä masentava :( Toivottavasti et käsitä väärin, olen tietysti onnellinen puolestasi, kuulostat siltä, että olet saanut haluamasi ja olet tyytyväinen tilanteeseesi, ja se on tosi hienoa - sinun kannaltasi.

      Luin kuitenkin rivien välistä juuri sen, mitä olen pelännytkin: että uralla korkealle kapuaminen tarkoittaa uhrauksia vapaa-ajasta ja perhe-elämästä. Tälle ajatukselle en olisi kaivannut vahvistusta, sillä kyllä se kirpaisee, jos vastuullisempi osa työelämästä jää minulta kokematta. Mutta oma arvojärjestykseni on ainakin toistaiseksi selvä, ja siihen kuuluu se, että juuri nyt työ ei saa haukata yhtään isompaa osaa elämästäni. Ei, vaikka minäkin pidän työstäni, nautin kehittymisestä ja janoan uusia haasteita. Ehkä ehdin vielä, en tiedä.

      Se jäi kiinnostamaan, että kun kerroit "korvaamattomuuden" mahdollistavan sen, että voit vaikuttaa voimakkaasti työehtoihin. Kerroit kuitenkin myös, että teet 10-tuntista päivää, ja että osittainen hoitovapaa, palkaton loma tai lomarahojen vaihtaminen vapaaksi ei tule kyseeseen. Niin miten tarkalleen ottaen olet vaikuttanut työehtoihin? Jäljelle jää toki palkka (+luontoisedut), mutta mitä muuta?

      Poista
    2. Hmmm... Uralla kapuaminen on kohdallani tarkoittanut lähinnä uhrauksia kotitöiden suhteen. Minä esim. laitan arkisin vähemmän ruokaa koska olen vähemmän kotona. Lisäksi meillä on aika sotkuista, sillä en ehdi enkä jaksa siivota kovin paljon ja muut eivät välitä sokuista...

      Isompi uhraus on ollut luopua ykköspaikasta lasten sydämissä. Mies on meillä pikkulapsiajan eli hoitovapaideni jälkeen ollut arjen pyörittäjä ja se ensisijainen hoivaaja, jolta lapset hakevat lohtua esim. öisin herätessään painajaiseen. Se kyllä kirpaisee.

      Toisaalta, miksi juuri äidin pitäisi olla se haavaan puhaltaja? Minulla ainakin on maailman paras mies - parempaa isää ei lapsilla voisi olla. Hän on henkisesti suuri ihminen, paras mahdollinen kasvattaja. Kunnioitan häntä suunnattomasti ja olen onnellinen, että lapset voivat viettää paljon aikaa juuri hänen kanssaan. Teen ilomielin pidempää päivää, jotta hänen on mahdollista panostaa vähemmän työhön ja olla enemmän lasten kanssa.

      Vapaa-ajan suhteen en ole luopunut esim. säännöllisestä liikunnasta: liikun edelleen 3 kertaa viikossa. Tosin olen joutunut valitsemaan sellaisen liikuntaharrastuksen, jota voi harrastaa milloin vain. En ole viime vuosina nimittäin pystynyt sitoutumaan säännöllisiin harrastusaikatauluihin (mutta tämä johtuu kyllä eniten lasten harrastusaikataluista - ne sanelevat myös minun liikkumiseni).

      En tee säännöllisesti 10-tuntista päivää. Kuten kirjoitin, työsuhteen alussa minulla on vain ollut tapana ahnehtia työtä, kun kaikki on niin uutta ja kiehtovaa... Tällä kertaa yritän kiinnittää asiaan huomiota ja olen toiveikas, että en päästä itseäni lipsumaan vanhoihin tapoihini, onhan työnantajallakin tiedossa työn ja perheen yhteensovittamisen haasteeni.

      Aiemmassa duunissa minulla ei ollut mahdollisuuksia osittaiseen hoitovapaaeen, palkattomiin lomiin tai lomarahavapaisiin. Tämä ei käynyt ilmi työsuhdetta solmiessa. Niinpä tällä kertaa, uudesta duunista neuvoteltaessa pidin asian mielessä ja nyt minulla on sellaiset ehdot, joiden kanssa pystyn elämään. Asetin esim. tavallista liukuvammat työajat ja säännöllisen etätyön tekemisen ehdoksi sille, että otan työn vastaan ja minulle luvattiin, että se ei ole ongelma. (Osa-aikaiseen hoitovapaaseen minulla ei olisi mahdollisuuksia kuin enää puoli vuotta, sillä kuopukseni menee seuraavaksi jo kolmannelle luokalle.)

      Täytin juuri 40. Tässä vaiheessa viimeistään kannatti ottaa vastaan se vastuullinen paikka, sillä pelkään pahoin, että tämän jälkeen sitä ei enää tarjottaisi.

      Poista
    3. Voi, olen pahoillani, tulkitsit kommenttini arvosteluksi sinua kohtaan: se ei missään nimessä ollut tarkoitukseni! Anteeksi.

      Ensimmäisestä kommentistasi huokui tyytyväisyys tekemiisi valintoihin, enkä ajatellut, että kokisit uhranneesi mitään. Päinvastoin, vaikutat elämääsi tyytyväiseltä ja siltä, että olet saavuttanut sen, mitä tavoittelet. Annan vilpittömän hatunnoston sille, ja myönnän olevani hitusen kateellinen.

      Mutta me olemme eri ihmisiä. Minä en voisi tehdä samoja valintoja ilman, että kokisin luopuvani jostain tärkeästä. Se ei tarkoita, että toisen meistä valinnat olisivat "parempia", ainoastaan että ne ovat erilaisia.

      Mielestäni molemmat vanhemmat sopivat pipin puhaltajaksi, enkä näe mitään syytä sille, että ykkösvastuu kodista ja perheestä jaetaan sukupuolen perusteella.

      Meillä kotihommat ja lastenhoito menevät melko tasaisesti, eikä ykkösvanhemman asetelmaa ole oikein ikinä ollut. Lohduttajaksi kelpaa kumpi vain, ja ikävä on aina sitä vanhempaa, joka on poissa.

      Meillä on puolison kanssa aika samansuuntaiset ura-ambitiot, ja tasapainottelua täytyy tehdä, kun kumpikaan ei halua jättää uraansa jäähylle toisen etenemisen vuoksi.

      Minä olen käynyt samanlaisia neuvotteluja työsuhteeni ehdoista ihan ekasta työpaikasta lähtien. En ehkä ole johtavassa asemassa, mutta pidän työpanostani sen verran arvokkaana, että millä tahansa ehdoilla töitä ei tarvitse tehdä.

      Vielä kerran paljon onnea uudesta duunista! Olet uudet haasteet varmasti ansainnut, ja uskon menestymiseesi myös jatkossa :)

      Toivottavasti tästä keskustelusta ei jäänyt huono mieli. Musta on kiva vertailla erilaisia valintoja ja peilata niitä omiini, mutta mitään paremmuutta en yritä väittää. Onni syntyy jokaiselle meistä eri asioista, tärkeintä on tunnistaa omalta osaltaan sen ainesosat.

      Poista
    4. Kiitos itsellesi mielenkiintoisesta keskustelusta :) En minä nyt sitä varsinaisesti arvosteluksi tulkinnut, halusin vain korjata väärinkäsityksesi noista uhrauksista vapaa-ajan ja perhe-elämän suhteen.

      Isoin ero verrattuna äitiin, joka on enemmän kotona, on meillä varmaan tuo kotitöiden olematon määrä jonka hoidan, mutta se ei ole uhraus, jota harmittelisin, minä kun en pidä kotitöistä ;)

      Vaikka isä on meillä päävastuussa arjesta, on minullakin aivan oma paikkani lasten sydämissä.

      Olen mielestäni onnekas, kun mieheni ei ole urasuuntautunut. Jos olisi, meillä olisi ns. kahden uran perhe, jossa lapset saattaisivat kärsiä.

      Hyvä että olet ollut alusta asti skarppi työsuhteen ehtojen kanssa. Monet asiat voivat käytännössä olla jotain muuta kuin paperilla ja niissä tilanteissa kannattaa pysyä tiukkana ja puolustaa oikeuksiaan, vaikka voisikin saada hankalan maineen.

      Aurinkoista syksyn jatkoa sinulle!

      Poista
  6. Olen seurannut kirjoista ja keskustelua mielenkiinnolla osaamatta sanoa siihen oikein mitään. Paljon kumminkin nämä kaikki pyörii mielessä. Että kun haluaisi taata lapsille kiireettömän lapsuuden, yhteistä aikaa. Ja sitten toisaalta olisi niin paljon mielenkiintoista tehtävää muutenkin.

    Minä olen se joka on pitänyt virallisesti kaikki vanhempainvapaat ja hoitovapaat, mutta silti käytännössä menty aika aikalailla 50-50. Ja haave kun olisi nimenomaan siinä, että kun aika kuluu, valmistun ja siirryn askel askeleelta enemmän työelämään, puoliso on meilläkin se joka arjen pyörittää. Hänellä ei ole urahaaveita ja työ on enemmän vain rahan tienaamista ja leivän tuomista pöytään.

    Nyt tosin puoliso tekee 30 tuntista viikkoa, jotta saadaan hoidettua lapset kotona ja minä saan opiskella samalla. Nuorin on vuoden ikäinen ja toive olisi että puoliso voisi tehdä lyhennettyä työviikkoa ainakin siihen asti että kuopus menee kolmannelle. Ja hoidettua lapset niin ettei nuorimmaisiakaan tarvitse laittaa varsinaisesti hoitoon ennen eskaria vaan kerhotoiminta riittäisi.

    Eli omalta osaltani pohdituttaa toisaalta se hirmuinen ikävä lasten luo ja toisaalta se että työ vie kyllä minutkin helposti mennessään ja pidän siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on nyt aika kivasti tasapainossa työhön ja perheeseen käyttämäni aika. Välillä on ikävä lasten luo, mutta lasten säännöllinen sairastaminen on toistaiseksi taannut sen, että tiiviisti yhdessä vietettyjä päiviä on riittänyt :)

      Mutta kyllä mä sitäkin mietin, että mä haluaisin, että perheen yhteistä aikaa olisi vielä monta vuotta tästä eteenpäin, vielä silloinkin, kun lapset periaatteessa ovat riittävän isoja pärjäämään myös itsenäisesti. Kyllä mä uskon silloinkin kaipaavani sellaista kiireetöntä, rentoa yhdessäoloa, että koko perhe on kotona yhtä aikaa. Eli nämä työn ja perheen yhteensovittamisen haasteet varmasti jatkuvat vielä pitkään, ja tasapainottelua joutuu tekemään vielä monta vuotta.

      Poista
    2. :)

      meilläkin nimenomaan tup perheen yhteinen aika on kortilla. Enemmän kun on just sitä että jompi kumpi vanhemmista on poissa ja toinen on sitten viettämässä sitä laatuaikaa lasten kanssa yksin. Eli haasteita toki riittää. Kuten myös se ettei parisuhteelle ole erillistä aikaa. Ei ole tosin ollut tämän meidän 7,5 seurustelun aikana viimeiseen kuuteen vuoteen. (Ei siis olla oltu kahdestaan kuuteen vuoteen muuta kuin synnyttämässä.) :)

      Poista
  7. Näitä tosi hyviä pohdintoja luettuani mulle tuli valaistus ainakin omalle kohdalle. :D
    Uralla etenemisen kokeminen vaikeaksihan liittyy suoraan kontrolliin kotona! Eli jos äiti on valmis antamaan vastuun aidosti (eikä vain niin että tekee kuitenkin selän takana hommat uudestaan tms) puolisolle, niin silloin aikaa vapautuu työmaailmallekin ihan eri tavalla. Tähän tarvitaan tietysti se puoliso joka on myös halukas ottamaan enemmän vastuuta.
    Omalla kohdallanikin tunnistan jämähtäneeni "kotipomouteen", vaikka meillä onkin tasa-arvoisesti lasten hoitoa jaettu. Itse kuitenkin kannan selvästi enemmän taakkaa arjen suunnittelusta, vaikka mies tekeekin ison osan käytännön hommista (lasten viihdyttämistä, kuljettamisia yms).
    Ehkä siis jos mieli päästäisi tästä vastuusta vähän irti, voisi ilman huonoa omaatuntoa painaa töissäkin...
    Lapsista henkisesti irrottautuminen ja heidän saatavillaan jatkuvasti olemisen rajaaminen ei varmaan tekisi monillekaan (äideille) pahaa, ja useinhan se tapahtuukin ihan itsestään kun lapset kasvavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se varmasti helpottaa, joskaan ei täysin poista haastetta. Nyt viime päivinä on paljon puhuttu äitien tekemästä metatyöstä ja äidin roolista kodin projektipäällikkönä, ja tyytyväisenä olen huomannut, etten tunnista itseäni tai parisuhdettamme niistä kuvauksista. Kun rupesin päässäni listaamaan kotihommien jakautumista, tuntui pikemminkin siltä, että meillä mies hoitaa isomman osan.

      Toisaalta kumpikaan meistä ei ole mikään päällepäsmäröijä, vaan toinen saa tehdä asioita omalla tavallaan ilman, että toinen käy perässä korjaamassa. Sekin helpottaa arkea. Mutta me molemmat haluamme edetä entistä vastuullisempiin tehtäviin JA harrastaa JA viettää aikaa perheen kanssa, ja siinä kohtaa tulee varmasti vielä vastaan tasapainottelua puolin ja toisin.

      Poista
  8. Olen tosi kovasti samoilla linjoilla sun kanssasi, Saara.

    Oma kokemukseni on, että lapset eivät kasvaessaan tarvitse vanhempiansa välttämättä sen vähempää kuin ihan pieninä. Eri tavoin vain. Ehkä he nykyään kestävät paremmin sen, että olen joskus pitkään töissä tai joskus työmatkalla tai joskus omissa menoissani. Mutta en edes halua olla paljon poissa päivittäin tai viikoittain. Toisinaan olen, ja kyllä se vielä pikkukoululaisiinkin selvästi vaikuttaa. En tahdo tehdä sellaista valintaa.

    Mä olen normaalina viikkona aamuisin kotona aina siihen saakka, kun lapset lähtevät kouluun ja päiväkotiin. Eli kahdeksaan tai yhdeksään. Ja noin kolmena iltapäivänä lähden töistä neljän maissa. Työpäiväni ovat keskimäärin 7 t 45 minuuttia pitkiä. Työmatka kestää vartin bussilla tai fillarilla.

    Usein tasoittelen joustavaa menemistäni ja tulemistani sillä, että teen jotain hommia illalla, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Parina iltana viikossa teen töitä pidempään toimistolla. Ja urheilen. Silloin olen lasteni saatavilla vasta iltapalan aikaan kahdeksan maissa, mutta ehdin kuitenkin iltatoimille ja iltasatua lukemaa. Viikonloppuisin käyn jompanakumpana päivänä salilla ja ehkä jompanakumpana päivänä mulla on joku muu oma lyhyt meno, mutta pääasiassa olen perheeni parissa. Pari kertaa kuussa saattaa olla jotain iltarientoja ja ehkä neljä kertaa vuodessa joku pidempi reissu. Mielestäni olen just sopivassa suhteessa töissä, perheeni kanssa ja omissa oloissani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä vastaan sulle kolmessa erässä, kun on niin paljon, mihin haluan kommentoida :)

      Mä uskon ihan samoin, ettei lasten kaipuu vanhempiensa seuralle mitenkään radikaalisti vähene heidän kasvaessaan. Muuttaa muotoaan vain. Isompien lasten kanssa voi olla, ettei seuran tarve ole "aktiivista", siis että vanhempi jatkuvasti touhuaisi lasten kanssa, mutta tarve on sille, että vanhempi on läsnä ja saatavilla.

      Lisäksi - ja tätä haluan korostaa - MINULLA on tarve olla lasteni seurassa. Moni vanhempi perustelee ratkaisujaan lasten parhaalla, mutta kyllä mulle on itselleni tärkeää viettää aikaa rakkaimpieni kanssa. Muuten alan itse voimaan huonosti.

      Me syömme joka päivä aamiaisen ja päivällisen yhdessä koko perhe. Miehen kanssa sovittelemme harrastuksemme niin, että arki-iltoina jompi kumpi käy lenkillä iltatoimien aikaan ja viikonloppuisin toinen päiväunien aikaan, toinen aamupäivällä. Olen huomannut, että lapset usein odottavat lenkillä olijaa kotiin, ennen kuin nukahtavat.

      Poista
  9. Oho, sivu herjasi, että kommenttini oli liian pitkä! Joten jälkimmäinen osa tulee tässä ja on jatkoa tuolle aiemmalle kommentille. :-)

    Jos töissä on tilanne päällä, saatan hoitaa työasioita melkein missä vain. Puhelimella hoituvat puheluiden lisäksi meilit ja some. Olen kirjoittanut tiedotteen leikkipuistossa. En missään nimessä koe, että lapseni kärsisivät yhtään tällaisesta. Olen mielestäni aika paljon heidän kanssaan ja läsnä, mutta myös he pitävät aivan normaalina sitä, että äiti saattaa välillä puhua jonkun työpuhelun. Tällaiseen kulttuuriin olen itsekin kasvanut omassa lapsuudenkodissani. Mun mielestä olisi paljon kamalampi vaihtoehto olla vaikkapa aina kukonlaulusta iltamyöhään toimistolla kuin se, että istun siellä vain noin klo 8.15-16 ja sitten välillä naputan jotakin täällä kotosalla hetken. Olen iloinen siitä, että työni luonne tekee tällaisen mahdolliseksi. En ole ikinä tuntenut, että työn ja perheen yhdistäminen olisi erityisen vaikeaa. Tai en sen jälkeen kun aloimme tehdä miehen kanssa molemmat tällaista suht tavallista toimistotyöaikaa. Vuoro- ja reissutyövuosina oli haasteita kyllä.

    Mun mielestä tämä keskustelu - samoin kuin metatyökeskustelu - muuttuu mielenkiintoiseksi vasta siinä kohtaa kun perheen molemmat vanhemmat ovat suunnilleen yhtä suuren osan ajasta töissä ja ovat siis jokseenkin samanlaisella panoksella mukana siinä perheen pyörittämisessä. Niin kauan kun toinen vanhempi on kotona tai tekee lyhyempää työpäivää, on aika selvää, että hänelle lankeaa enemmän sitä metatyösälää...ja myös se on aika selvää, että toinen pystyy sitten pelaamaan isommin panoksin työelämässä.

    Mutta just tämä, että mitä sitten kun molemmat ovat yhtä paljon töissä. Yhtä innostuneita työnteosta. Yhtä halukaita kehittymään ja etenemään... Silloin vaikuttaa tietenkin paljon se, onko perheellä mitään tukiverkostoja, isovanhempia tms. Ja se, onko rahaa ostaa apuja esim. siivous- tai lapsenhoitopalveluiden muodossa.

    Me tehdään puolison kanssa yhtä paljon töitä ja meillä on suunnilleen saman verran halua harrastaa ja käydä omissa riennoissa. Kaikeksi onneksi olemme myös yhtä halukkaita olemaan lasten kanssa ja tekemään kotihommia. Arvioisin, että jos meistä kumpikin etenisi lähivuosina urallaan ja tekisi vielä vähän nykyistä enemmän töitä, niin eniten siinä kärsisi koti- ja pihatöihin käytetty aika. Toisaalta sitten meillä olisi ehkä varaa ulkoistaa niitä hommia nykyistä enemmän.

    Lasten kanssa vietetystä ajasta (ja kaikesta lapsiin liittyvästä "mahdollistamisesta", eli kuskaamisesta harrastuksiin, eväiden ja varusteiden huolehtimisesta, kodin ruoka- ja pyykkihuollosta ym.) en olisi valmis luopumaan enkä tinkimään. En haluaisi tehdä niitä yhtään tämän vähempää.

    Toistaiseksi mun vastuut työelämässä ovat kyllä kasvaneet tasaiseen tahtiin, mutta en usko, että lähivuosinakaan ottaisin vastaan työtä, jossa a) joutuisin olemaan töissäni kiinni selvästi enemmmän kuin nyt, b) joutuisin matkustamaan selvästi enemmän kuin nyt tai c) joutuisin tekemään töitäni vähemmän joustavasti ja omaehtoisesti kuin nyt. Itse asiassa olen parista sellaisesta hommasta viime vuosina kieltäytynytkin. Täytyy katsella tilannetta uudestaan sitten kun pieninkin on koululainen - ja isommat siis siinä kohtaa jo oikeasti isoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, onhan se erilaista, jos toinen on enemmän kotona ja toinen enemmän töissä. Silloin lienee ihan luontevaa - kuten sanoit - että kotihommat kasautuu enemmän sille, joka on enemän kotona.

      Mäkin olisin valmis luopumaan kodinhoidollisista asioista, mutten lasten kanssa vietetystä ajasta. Tosin nyt kun teen 80% työaikaa, tuntuu ettei ole tarvetta (eikä ehkä taloudellisesti houkuttelevaakaan) ulkoistaa esim. siivousta tai pyykkäämistä.

      Joustavassa työajassa plussat on suuremmat kuin miinukset. En mäkään usko, että lapset satunnaisista työpuheluista kärsii, jos vastapainoksi saavat enemmän kotona olevan vanhemman.

      Poista
  10. Ai joo, tästä, että "niin kauan kun toinen vanhempi on kotona tai tekee lyhyempää työpäivää, on aika selvää, että hänelle lankeaa enemmän sitä metatyösälää" täytyy ottaa vähän takaisin. Tunnen nimittäin kyllä sellaisiakin perheitä, joissa toinen vanhemmista on syystä tai toisesta kotona / vain vähän töissä, mutta lähes koko arjen pyöritys ja managerointi on silti sen enemmän töitä tekevät harteilla. Mutta nämä ovat vain yksinomaan tosi surullisia tapauksia.

    VastaaPoista