keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Turmiollinen lukupiiri

Kerroinko jo, että harrastan lukupiiriä? Voi, miten ihana harrastus: siihen liittyy lukemista, ja kirjoista puhumista fiksujen naisten kanssa. Kovin sivistynyttä ja hienoa.

Halpakin harrastus on, sillä lainaan lukulistalla olevat kirjat kirjastosta.

Paitsi että viimeksi luimme Kultahatun. Sain siitä jonkinsortin päähänpinttymän. Olen nähnyt leffan, siis sen 1974 filmatun, jossa päätähtinä ovat Robert Redford ja Mia Farrow. Sitä uudempaa en ole nähnyt, sillä en oikein välitä Leonardo DiCapriosta. Jotenkin vaikea kuvitella niin niljakasta tyyppiä romanttiseksi sankariksi. Tai kyllä se Titanicissa veteli, mutta Revolutionary Road nyt viimeistään särki kaikki illuusiot.

Nooo mutta joka tapauksessa. Oletteko nähneet leffan? Kumman tahansa? Ne mekot! Onko mitään ihanampaa?





Niin että sitä tässä pohdiskelen, että pitäisikö sitä mennä ja ostaa tällainen?



Vaatekaapin suunnitelmatalous shmuunnitelmatalous.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Peniskateus

Halusin lapsena olla poika.

Pojilla oli kaikki paremmin. Lelut olivat nopeita ja äänekkäitä, leikit rajuja ja mielenkiintoisia. Puuhun kiipeävää poikaa kannustettiin, tyttöä varoiteltiin putoamisesta. Hiki päässä juoksevaa poikaa eivät saatelleet naapurin tätien silmien pyöritykset.

Koulun liikuntatunneilla pojat saivat pelata sählyä kun tytöt joutuivat telinevoimistelemaan, ja kukaan ei kummeksunut poikaa, joka ei innostunut neulomisesta.

Pojat olivat jännittäviä, tytöt... No, jotenkin outoja. Liimailivat hevoskiiltokuvia vaaleanpunaisiin vihkoihinsa ja kampasivat kilpaa toistensa lettejä. Tyttöjä oli vaikea saada innostumaan valomiekoista tai mahtisormuksista.

Teinivuosina olin parasta kaveria muutaman pojan kanssa, ja se oli ihanaa. Kunnes pettymykseksi huomasin, että kuvitelmieni platoninen kumppanuus olikin yksipuolista, ja ystävyyteni kohde elätteli haavekuvia minusta tyttöystävänään. Tuli jotenkin petetty olo, että huijaustako se kaikki olikin.

Parikymppisenä festareilla koin aitoa ja hyvin konkreettista peniskateutta jonottaessani haisevaan bajamajaan samalla, kun miespuoliset toverit tekivät tarpeensa puskaan. (Nykyjään on mahdollista ostaa vekotin, jonka ansiosta seisaaltaan pissaaminen onnistuu naiseltakin. Öö, joo.)

Nuorena opiskelijatyttönä kuulin niin paljon lasisesta katosta, että ryhdyin uskomaan sukupuoleni olevan todellinen riippakivi. Joka puolelta sateli neuvoja siitä, millainen pitäisi olla. Pitää rohkeasti hakea duunia, jonka vaatimuksia ei täytä (kuten miehet tekevät). Pitää puhua matalalla äänellä (kuten mies) ja ylpeillä saavutuksillaan (kuten mies). Ei saa jäädä kotiin lapsiaan hoitamaan (ei ne miehetkään jää).

Taisin jossain välissä olla vähän naisvihamielinen itsekin. Vieroksuin kaikkea tyttömäistä ja naisellista, ja varmasti myös pidin hengissä omassa päässäni joitain stereotypioita.

Jossain vaiheessa kai aikuistuin (vai kyllästyin?), ja mies-nais-jako pääsee nykyään vähemmän ihon alle. Naisena on ihan nasta olla, enkä enää usko toisella sukupuolella kaiken olevan paremmin.

Mutta vieläkin ärsyynnyn siitä, kun joku yrittää selittää minua pelkän sukupuoleni perusteella. Vieläkin harmittaa, kun joku yrittää ladella yleispäteviä neuvoja siitä, millainen naisen pitäisi olla suhteessa töihin, kotiin, tai omaan ulkonäköönsä.

Omasta lapsuudestani on jo aikaa, ja toivoisi, että sukupuoliroolit eivät enää olisi niin tiukat ja ahtaat. Ehkä jotain on jo tapahtunutkin: ei kolmekymmentä vuotta sitten puhuttu sukupuolisensitiivisyydestä tai tasa-arvoisesta kohtaamisesta päiväkodissa.

Ja silti samaa ahdistavaa luokittelua tehdään edelleen: viikonloppuna some kohisi Anttilan tavasta luokitella lelut tyttöjen hoivaleluihin ja poikien kauko-ohjattaviin leluihin. Ja vaikka muut verkkokauppiaat viisaammin puhuvat niin vauvanukkien kuin kuormureidenkin kohdalla lasten leluista, on kuvissa silti auton kanssa leikkimässä poika ja nukenvaunua työntämässä tyttö.

En vieläkään tiedä, kuinka paljon sukupuolten välisistä eroista on biologiaa, kuinka paljon kulttuurista opittua. Yritän olla omien lasten kohdalla tarkkana, etten luokittele heitä tytöksi ja pojaksi, vaan että kumpikin saa olla ihan vain lapsi.

Mutta on se jotenkin helpompaa pukea tyttö housuihin kuin poika hameeseen.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Bloggaaja, joka teki kaiken "väärin"

Lukija saattaa yllättyä kuullessaan, että olen ammatilliselta taustaltani konseptisuunnittelija. Aloitellessani uraani kymmenisen vuotta sitten, ansaitsin leipäni suunnittelemalla verkkopalveluista kohderyhmäänsä vetoavia kokonaisuuksia.

Olen neuvonut asiakkaitani yritysblogien perustamisesta, sisältömarkkinoinnista ja blogimarkkinoinnin hyödyntämisestä kauan ennen kuin aloitin oman blogini. Suosikkibloggaajani Emilia luki kirjoista, miten blogia pidetään  - minä olisin voinut kirjoittaa siitä kirjan.

Ja sitten menin ja perustin blogin, jolla ei ole konseptia ensinkään. Ainoana punaisen langan tapaisena on kirjoittaa blogia aiheista, jotka itseäni kulloinkin sattuvat kiinnostamaan. Ja jos jokin päivänpolttava aihe ei itseä niin kiinnosta, niin teksti jää kirjoittamatta (hetken pyörittelin päässäni ajatusta, josko minäkin tarttuisin metatyöhön - mutta plääh, enpä jaksa).


En ole määritellyt kohderyhmääni tai yrittänyt miellyttää erityisesti juuri ketään - ehkä eniten itseäni, vaikka ihan joka jutulla ei ole sen riman yli menty.

En ole pahemmin välittänyt hakukoneoptimoida sisältöjäni, en pohtia otsikointeja niin, että ne keräisivät mahdollisimman paljon klikkauksia. En kirjoita säännöllisesti, en julkaise vähintään kolme kertaa viikossa. En markkinoi blogiani Instagramissa, Facebookissa sen koommin kuin Twitterissäkään. Snapchatiin en ole edes liittynyt.

En pohdi parasta kellonaikaa tai viikonpäivää tekstini julkaisulle, en vietä iltoja kävijälaskurin ääressä. En ole näyttänyt kasvojani, en julkaissut ronskeja paljastuksia yksityiselämästäni. En ole pyrkinyt kaupallistamaan blogiani: sille yhdelle ainokaiselle yhteistyöehdotukselle sanoin kiitos mutta ei kiitos.



Arvatkaapas mitä? Juuri näin on aivan hitsin hyvä.

En bloggaa tullakseni suosituksi tai kerätäkseni mainostuloja. Bloggaaminen on minulle harrastus, ja ihana sellainen onkin. Vietän töissä ihan riittävästi aikaa viisastellen kaikkitietävänä, yrittäen vakuuttaa ja tehdä asiat "oikein". Täällä tykkään olla reilusti kuutamolla ja ihmetellä maailman menoa avoimen rehellisesti.

Blogi on minulle itsetutkiskelun väline. Kaksi ja puoli vuotta sitten kirjoittamani lyhyt kuvaus: "Oman navan kaivelua ja hajanaisia ajatuksia siitä ja tästä" pitää edelleen paikkansa. Sitähän tämä on. Ja aika hauskaa, että tällainenkin blogi löytää lukijoita!

Pelkkä kirjoittaminen itsessään on mahtavaa, ja minut on lyönyt ällikällä se, miten hienoja keskusteluja tällä omalla pikku foorumillani on syntynyt. Monipuolista, älykästä ja vaikeistakin aiheista asiallisena pysynyttä. Olen kerta toisensa jälkeen pöllämystynyt ja kiitollinen siitä, miten fiksua porukkaa blogini on lukijoikseen saanut.

Miksi bloggaan? Jäsentääkseni ajatuksiani, ja käydäkseni dialogia. Sen suhteen en ole tehnyt mitään väärin, vaikken bloggausaapisten niksejä noudatakaan.

(Tai no, on tuo otsikko vähän pöhkö, mutten keksi parempaakaan, joten antaa mennä!)