maanantai 23. marraskuuta 2015

Peniskateus

Halusin lapsena olla poika.

Pojilla oli kaikki paremmin. Lelut olivat nopeita ja äänekkäitä, leikit rajuja ja mielenkiintoisia. Puuhun kiipeävää poikaa kannustettiin, tyttöä varoiteltiin putoamisesta. Hiki päässä juoksevaa poikaa eivät saatelleet naapurin tätien silmien pyöritykset.

Koulun liikuntatunneilla pojat saivat pelata sählyä kun tytöt joutuivat telinevoimistelemaan, ja kukaan ei kummeksunut poikaa, joka ei innostunut neulomisesta.

Pojat olivat jännittäviä, tytöt... No, jotenkin outoja. Liimailivat hevoskiiltokuvia vaaleanpunaisiin vihkoihinsa ja kampasivat kilpaa toistensa lettejä. Tyttöjä oli vaikea saada innostumaan valomiekoista tai mahtisormuksista.

Teinivuosina olin parasta kaveria muutaman pojan kanssa, ja se oli ihanaa. Kunnes pettymykseksi huomasin, että kuvitelmieni platoninen kumppanuus olikin yksipuolista, ja ystävyyteni kohde elätteli haavekuvia minusta tyttöystävänään. Tuli jotenkin petetty olo, että huijaustako se kaikki olikin.

Parikymppisenä festareilla koin aitoa ja hyvin konkreettista peniskateutta jonottaessani haisevaan bajamajaan samalla, kun miespuoliset toverit tekivät tarpeensa puskaan. (Nykyjään on mahdollista ostaa vekotin, jonka ansiosta seisaaltaan pissaaminen onnistuu naiseltakin. Öö, joo.)

Nuorena opiskelijatyttönä kuulin niin paljon lasisesta katosta, että ryhdyin uskomaan sukupuoleni olevan todellinen riippakivi. Joka puolelta sateli neuvoja siitä, millainen pitäisi olla. Pitää rohkeasti hakea duunia, jonka vaatimuksia ei täytä (kuten miehet tekevät). Pitää puhua matalalla äänellä (kuten mies) ja ylpeillä saavutuksillaan (kuten mies). Ei saa jäädä kotiin lapsiaan hoitamaan (ei ne miehetkään jää).

Taisin jossain välissä olla vähän naisvihamielinen itsekin. Vieroksuin kaikkea tyttömäistä ja naisellista, ja varmasti myös pidin hengissä omassa päässäni joitain stereotypioita.

Jossain vaiheessa kai aikuistuin (vai kyllästyin?), ja mies-nais-jako pääsee nykyään vähemmän ihon alle. Naisena on ihan nasta olla, enkä enää usko toisella sukupuolella kaiken olevan paremmin.

Mutta vieläkin ärsyynnyn siitä, kun joku yrittää selittää minua pelkän sukupuoleni perusteella. Vieläkin harmittaa, kun joku yrittää ladella yleispäteviä neuvoja siitä, millainen naisen pitäisi olla suhteessa töihin, kotiin, tai omaan ulkonäköönsä.

Omasta lapsuudestani on jo aikaa, ja toivoisi, että sukupuoliroolit eivät enää olisi niin tiukat ja ahtaat. Ehkä jotain on jo tapahtunutkin: ei kolmekymmentä vuotta sitten puhuttu sukupuolisensitiivisyydestä tai tasa-arvoisesta kohtaamisesta päiväkodissa.

Ja silti samaa ahdistavaa luokittelua tehdään edelleen: viikonloppuna some kohisi Anttilan tavasta luokitella lelut tyttöjen hoivaleluihin ja poikien kauko-ohjattaviin leluihin. Ja vaikka muut verkkokauppiaat viisaammin puhuvat niin vauvanukkien kuin kuormureidenkin kohdalla lasten leluista, on kuvissa silti auton kanssa leikkimässä poika ja nukenvaunua työntämässä tyttö.

En vieläkään tiedä, kuinka paljon sukupuolten välisistä eroista on biologiaa, kuinka paljon kulttuurista opittua. Yritän olla omien lasten kohdalla tarkkana, etten luokittele heitä tytöksi ja pojaksi, vaan että kumpikin saa olla ihan vain lapsi.

Mutta on se jotenkin helpompaa pukea tyttö housuihin kuin poika hameeseen.

9 kommenttia:

  1. Minä en pienenä kadetinut poikia. En ole koskaan pitänyt nopeudesta tai äänekkyydestä mitenkään erityisen paljon. (Paitsi huvipuiston laitteissa. Niissäkin tosin lähinnä siitä nopeudesta.) Juokseminen ei mitenkään erityisesti kiinnostanut, mitä nyt satunnaisesti. Sähly alkoi kiinnostaa vasta kun löytyi kiva porukka, jossa sitä pelata, telinevoimistelussa koin varmaan vain olevani huono. Minä keräilin tarroja tarravihkoon.

    Minä en leikkinyt nukeilla enkä autoilla. Jonkun kanssa leikin Tikua ja Takua, toisten kanssa Brätkähiiriä. Vakoileminen ja salapoliisileikit olivat hauskoja, uimassa oli kiva käydä. Kotimatkalla harhauduttiin vaeltelemaan ties missä soilla ja lumihangissa. Barbeilla osasin leikkiä vasta lähempänä teini-ikää, kun keksimme ystävän kanssa ironisen leikin, jossa naureskeltiin itsensä pynttäämiselle. Ei sitä tosin kovin paljon jaksettu.

    En oikein samaistunut poikiin, mutta pari ystävääni oli poikia. En oikein samaistunut tyttöihin, mutta pari ystävääni oli tyttöjä.

    Kumpaa sukupuolta mahdan olla?

    Mielenkiinnon kohteiden ja temperamenttipiirteiden luokitteleminen tiettyihin sukupuoliin kuuluviksi on mitä typerintä ja lapsellisinta.

    Kiitos jälleen kerran hyvästä tekstistä! Olen monta kertaa ollut vähällä kommentoida, mutta aina on tähän mennessä tainnut jäädä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. En minäkään samaistu _kaikkiin_ naisiin, yhtään sen enempää kuin samaistun _kaikkiin_ miehiinkään. Kyllä ne samaistumisenkohteet löytyvät jostain muusta yhtäläisyydestä kuin sukupuolesta. Se on jännä, miten paljon yhteiskunta kuitenkin niputtaa meitä yhteen sukupuolen perusteella. Viime vuosina on esim. ollut puhetta tyttöjen ja poikien liikuntatuntien yhdistämisestä. Mä en pysty käsittämään, miksi koululiikunnan pitää olla vuonna 2015 sidottua sukupuoleen - miksi tästä edes keskustellaan, eikö päätettäisi vain?

      Olen miettinyt sitäkin, että en oikein tajua, miksi on ihan ookoo puhua esim. työelämän epätasa-arvosta niin, että se ikäänkuin olisi naisten oma vika (eikä rakenteellista epätasa-arvoa, joka alkaa jo synnytyslaitokselta).

      Kuulun erääseen Facebookin naisverkostoon, ja siellä feministiksi itseään kutsuvat naiset jakavat ylisanojen kera lehtijuttuja otsikoilla "Nainen, näin neuvottelet itsellesi paremman palkan", "Nainen, näin kehtaat enemmän".

      Olenko mä ainoa, jonka mielestä kyseiset vinkit on jotenkin alentavia? Ajatusleikkinä, entä jos vaihtaisi naisen tilalle jonkin toisen syrjityn ryhmän, niin kuulostaisiko hyvältä: "Maahanmuuttaja, näin etenet urallasi kuin kantasuomalainen (mies)", "Somali, älä suostu syrjittäväksi työnhaussa".

      Kaikki me tiedetään, että tämän pallon parhaiten palkattu tyyppi on keski-ikäinen valkoinen mies. Mutta luullaanko me ihan oikeasti, että se on sitä siksi, että olisi jotenkin absoluuttisesti kaikkia muita väestöryhmiä parempi, ja meidän muiden pitää vaan vähän reipastua palkkaneuvotteluissa?

      Ugh.

      Ja anteeksi möyhöäminen, tuli vähän vahingossa vastauksena sun ihan maltilliseen kommenttiin :D Toivottavasti uskallat siitä huolimatta kommentoida toistekin!

      Poista
  2. Minä olin monella tavalla hyvin perinteinen tyttö. Rakastin barbeja, kotileikkejä, tietyssä vaiheessa myös mekkoja. Kavereiden kanssa rymyttiin metsässä, rakennettiin majoja, leikittiin pihaleikkejä. Mukana oli aina tyttöjä ja poikia, ne yleiset leikit jotenkin sopivat kaikille. Mutta kaiken sen ohjella koin myös suurta ahdistusta siitä, että en uskaltanut kertoa kenellekään kodin ulkopuolella kiinnostuksestani autoihin ja kaikkeen niihin liittyvään, koska tytöt eivät vain olleet niistä kiinnostuneita. Piste. 13-vuotiaana (vasta!) rohkaistuin niin paljon, että kerroin parhaalle ystävälleni. Vanhempani onneksi tukivat kiinnostukseni kanssa, isä mm. vei katsomaan ralliautoja ja äiti toi kirjastosta aiheeseen liittyviä kirjoja, jos sattui niihin törmäämään. Muistan aina sen ristiriidan, kun en voinut kertoa kenellekään mahtavasta viikonlopusta Sörnäisten ajoissa, kun tuntui ettei se ole sallittua. En tiedä oliko se vain omassa päässäni, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että ei se ajatus tyhjästä ole ilmestynyt.

    Minulla ei ole lapsia, mutta koen vähän sitä samaa ahdistusta joka kerta, kun kuulen jonkun sanovan lapselle jotain tyyliin "tytöt eivät sitä tai tätä" tai "pojat eivät sitä tai tätä". Jotenkin siitä ajattelusta pitäisi päästä eroon. Yritän läheisille lapsille puhua aina vain ihmisistä tai lapsista yleensä, jos vain suinkin mahdollista.

    Aihe on mielenkiintoinen ja haastava, kiva kun kirjoitit tästä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just näin! Sä et ole ainoa! Minäkin koin pitkään jonkinlaista "vääränlaisuutta", etten oikein istu, että jokin on pielessä - ja ajattelin pitkään, että vika on minussa. Vaikka ei se ole. Kyllä tyttö saa tykätä autoista. Tai valomiekoista. Tai niistä prinsessaleikeistä: ihan mistä vaan, mikä saa lämmön sykkimään sydämessä :)

      Ihanaa, että sun vanhemmat on tajunnut ja on olleet sun tukena.

      Mäkin yritän olla mun lapsille. Tänään ne muuten hoivasi pitkään ja hartaasti yhdessä vauvaa. Sen jälkeen rakensivat taistelualuksia ja räjäyttelivät toisiaan pommeilla.

      Poista
  3. Minä taas en ole koskaan halunnut olla poika, vaan koin aina että tyttöyden määritelmä on todella ahdas. En halunnut käyttäytyä niinkuin muut tytöt, jotka olivat mielestäni usein typeriä kikattavia poikien mielistelijöitä. Näin kärjistettynä. Tytöillä ei saanut olla mielipiteitä tai omaa tahtoa. Tämän takia vihasin pinkkiä ja vaalenapunaista, koska assosioin sen tietynlaiseen tyttöyteen jota olen halveksinut pitkään.

    Mutta en tosiaan ole ikinä ajatellut että poikana olisi ollut kivempaa. Äitini olisi halunnut olla poika. Minulle vika ei ole ollut sukupuolessa sinänsä vaan sen ahtaissa rooleissa. Mietin onko tämä joku sukupolvijuttu, mutta varmasti kokemuksia on kaikenlaisia. Uskon silti että minun nuoruudessani vahvoja naisia oli kuitenkin esillä eri tavoin kuin äitini aikana. Ja että tyttöys/naiseus olisi edelleen moninaistunut ja kukin voisi olla juuri sellainen tyttö kuin haluaa. Sama tietysti pätee poikiin, joilla voi olla vielä ahtaammat liikkumatilat. Tämän takia yritän kasvattaa omat lapseni nimenomaan lapsina, yksilöinä, en sukupuolensa edustajina. En oleta että heidän sukupuolensa kertoisi heistä mitään sen kummempaa. Yhteiskunta ja monet ihmiset kuitenkin suhtautuvat heihin ensisijaisesti sukupuolensa edustajina minkä hyvin ymmärrän. Minä uskon yhteiskunnan sosiaalistavan meidät tietynlaiseen hyväksyttävään sukupuolen esittämistapaan, jos olet "perusmies tai -nainen" pääset edelleen helpommalla. Toivon niin paljon, että mahdollisuudet toteuttaa omaa olemistaan ja sukupuoltaan kasvaisivat, koska ahtaat roolit ja odotukset eivät tee hyvää kellekään.

    Miksi ihmeessä tietyt värit tai leikit olisi varattu vain yhdelle sukupuolelle? Tai miksi jonkinlainen käyttäytyminen olisi hyväksyttävämpää miehiltä kuin naisilta? Se, että jokin on "aina ollut näin" (mikä ei usein edes pidä paikkaansa) ei todellakaan tarkoita että se on hyvä tai oikein.
    Naiset ovat pomottavia (bossy), miehet pomoja. Tyttö tarvitsee supersankarin pelastajaksi, poika voi olla sellainen itse. Niin että ???

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun lapsuuden / nuoruuden vahvat naiset oli lähinnä Madonna ja Margaret Thatcher. Kumpikin oli roolimallina ärsyttävä: Madonna korostetun seksuaalinen (vaikka hänkin on kaiken sen alla älykäs bisnesnainen) ja Thatcherista taas kaikki naiselliset piirteet puuttuivat (seksikkyydestä puhumattakaan). Ehkä sekin oli sukupuoliroolien ahtautta: et voi olla sekä naisellinen että menestyvä, pitää olla joko tai?

      Toisaalta mä tykkäsin kovasti myös Montgomeryn Anna-kirjoista, joissa päähenkilö-tyttö on kaikkea muuta kuin sovinnainen sukupuolensa edustaja. Ensimmäinen kirjahan alkaakin sillä, että ottolapsen sukupuoli on väärä: oli toivottu poikaa, tulikin tyttö. Ehkä Annassa oli samaa sukupuolirooleihin ahdistuneisuutta, kuin minussa :)

      Poista
  4. Jotenkin tuntuu, että 80- ja 90-luvuilla (oletan, että suurin osa kommentoijista ja Saara on samaa ikäluokkaa kun minä) se oletus tietylle sukupuolelle sopivasta käytöksestä oli vahvempi kuin nykyään. Mä en ollut tyypillinen tyttö kaikessa: remusin pitkin metsiä miekka tai jousipyssy kädessä enkä suostunut olemaan pelastettava, inhosin käsitöitä (tasapuolisuuden nimissä kaikkia käsitöitä), en sitten myöhemmin välittänyt meikeistä tai muodista (en välitä vieläkään). Toisaalta hoivasin kyllä nukkeja alle kouluikäisenä ja keräilin tarroja, tykkäsin (tykkään kyllä vieläkin) söpöistä eläimistä. Esiteini- ja teini-ikäisenä ongelmaksi muodostui se, että inhosin juoruilua ja juonittelua, joka yleisemmin on tyttöjen juttu. En edes halunnut osaksi sitä porukkaa, olin mielummin yksin. Paheksuntaa sain osakseni aika lailla koko lapsuuteni, kun en ollut kiltti ja hiljainen, kuten tytön kuuluu.

    Nykyään on onneksi hieman enemmän vapautta lapsilla olla lapsia eikä vain tyttöjä tai poikia. Varhaiskasvatuksen puolella tässä on kyllä vielä valitettavan paljon kehitettävää. Aivan liian usein tytöt ohjataan leikkimään tyttöjen kanssa tyttöjen leikkejä ja pojat poikien kanssa poikien leikkejä. Suoraan ei sanota, mutta ohjataan hyvin voimakkaasti siihen suuntaan.

    Sitä minä(kään) en ymmärrä miten kenenkään sukupuoli (kärjistetysti siis se löytyykö housusta pimppi vai pippeli) voisi määrätä mistä on kiinnostunut saatika missä on hyvä. Toki evoluution kautta osa ominaisuuksista on voimakkaammin toisen sukupuolen: naisilla on ehkä se voimakkaampi hoivavietti kuin miehillä keskimäärin, miehillä taas tuntuu olevan hieman voimakkaampi kilpailuvietti kuin naisilla keskimäärin. Naiset pystyvät tekemään monia asioita samaan aikaan kun taas miehet keskittyvät täysillä yhteen asiaan kerrallaan. Hoivavietti vs. kilpailuvietti ja keskittymiskyvyn erot ovat vuosituhansien aikana kehittyneitä ominaisuuksia, jotka pohjautuvat sukupuolten totuttuihin rooleihin. Nykypäivänä länsimaissa kyseisistä rooleista ollaan luopumassa, mutta minun nähdäkseni ollaan vielä murrosvaiheessa, sukupuolisensitiivinen kasvatus on looginen seuraava askel aitoon tasa-arvoon sukupuolten välillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. That came out wrong:

      "Esiteini- ja teini-ikäisenä ongelmaksi muodostui se, että inhosin juoruilua ja juonittelua, joka yleisemmin on tyttöjen juttu." Siis ei kaikkien tyttöjen! Vaan omassa koulussani sattui olemaan muutama teiniprinsessa, jotka pyöritti omaa showtaan joita suurin osa myötäili. Mä en ole koskaan suostunut noihin peleihin mukaan, olin siis mielummin yksin tai parin valitun kaverin kanssa.

      Poista
    2. Meillä oli vielä ala-asteella sellainen old school kässämaikka, jolla oli paitsi hyvin vahvat sukupuolikäsitykset, myös pinttynyt näkemys siitä, että vasenkätisyys on väärin. Hän siis paheksui paitsi "poikamaisuuttani", että väärässä kädessä pitämääni haarukkaa. Ei ollut lempiopettajani, ei.

      Onneksi tässä on kai menty jonkin verran eteenpäin. Mutta tosi paljon stereotypioita on tiedostamattomina, ja niitä on tosi vaikea torjua. Itsellänikin on, ja joudun välillä pinnistelemään tunnistaakseni ne. Kuten tuo mitä kirjoitin kiiltokuvista: ei varmaan jokainen tyttö lapsuudessani sellainen ollut, mutta jotenkin taisin kuvitella heidät sellaisiksi.

      Ja joskus lounaspöydässä naisten laihdutustarinoita kuunnellessani mietin, että kuinkahan monen muunkin mielestä tää on tylsin aihe ikinä, mutta ovat mukana tavan vuoksi, koska sitä heiltä (naisilta) odotetaan? Että meneeköhän sitä jotenkin mukaan siihen stereotypiaan, koska se on helpompaa, ja sillä saa hyväksyntää? En tiedä.

      Poista