torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosi 2015, lopu jo!

Tämän vuoden jälkimmäinen puolisko on ollut niin raskas, että sen varjo peittää alleen ensimmäisen puolikkaan kivat asiat.

Palasin hoitovapaalta töihin, uuteen työpaikkaan, juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin, kävin Ahvenanmaalla, olin lomalla. Viime kevään ja kesän tekstini huokuvat optimismia ja onnea, jota en enää ilman muistutusta muista olleenkaan.

Sillä kesän jälkeen tuli syksy, mies palasi hoitovapaalta töihin ja molemmat lapset täyspäiväisesti tarhaan. Minä vaihdoin lyhennettyyn työaikaan ja lopusta ei oikein ole tarkkaa muistikuvaa.

Lokakuussa sentään jaksoin väittää, että työn ja perheen yhteensovittaminen on helppoa. Tai että se ei ole vaikeaa. Silkkaa saivartelua, sanon nyt. Työssäkäynti ja kahden jatkuvasti sairastavan uhmaikäisen kaitseminen on yhdistelmänä infernaalinen.

Olen siis ollut aika väsynyt. Niin väsynyt, että puheet joulustressistä olisivat huvittaneet, jos olisin jaksanut huvittua. Olin liian väsynyt stressaamaan. En kaatunut aattona kuusen alle, koska kukaan ei jaksanut hankkia kuusta. En nukkunut joululomaa läpeensä, koska lomaa ei ollut, ja lapset olivat taas sairaana ja huusivat yöt läpeensä.

Esikoinen on sellaisessa hurmaavassa elämänvaiheessa, että päiväkodilta saamani palaute on järjestään negatiivista. En usko päiväkodin kasvattajien tarkoittavan sitä, mutta jokainen kertomus lapseni öö... haasteista tuntuu märältä rätiltä vasten kasvoja. (Kai heillä hyviäkin hetkiä on, kertoisivat joskus niistä?).

Kuopus on ihan tavallisessa kaksivuotiaan uhmassa, jolloin mikään ei sovi, onnistu, tai käy päinsä ja elämä ylipäätään on kovasti raskasta jos ei saa omaa tahtoaan läpi.

Minä olen vanhempana ollut kaikkea sitä, mitä en haluaisi olla. Anteeksianto ja ymmärrys itseä kohtaan ei helpotu, vaikka sitä joutuu harjoittelemaan liiaksi.

Mitä töihin tulee, olen aika harjaantunut katsomaan, kuinka pallot putoavat. Olen myös treenannut erityisen paljon suoriutumista alta riman. Se, mitä en ole oppinut, on sietämään sitä, etten jaksa, pysty tai kykene.

**

Se, etten ole yksin tässä veneessä, ei varsinaisesti helpota. Se pahentaa. Miksi minä en onnistu, kun jotkut ovat omaani vaativammassa tehtävässä, ylitöitä ja työmatkoja tehden ja silti pärjäävät? Minulla on vain kaksi lasta, on aviomies joka kantaa vähintään puolet perhe-elämän taakasta, on hyvä päiväkoti ja lyhyet työmatkat ja satunnaista lastenhoitoapuakin.

Niin että sitten tunnen huonoutta myös siitä, että valitan. Pitäisi opetella ajattelemaan positiivisesti, aloittaa vaikka kiitollisuuspäiväkirja!

Kun en minä v*ttu jaksa.

**

Hassu juttu.

Kirjoitin yllä olevan muutama päivä sitten, ja jätin hautumaan. Nyt lukiessani tekstiä uudestaan, iskee pakonomainen tarve loiventaa kirjoittamaani jotenkin. Mitätöidä tunne kepeällä olankohautuksella, häätää se pois kornilla sutkautuksella risukasaan paistavasta auringosta. Tai vähätellä omaa pahaa oloa ensimmäisen maailman ongelmilla.

Meitä länsimaisia kermaperseitä syytetään usein siitä, ettemme kestä negatiivisia tunteita. Pitää varmaan paikkansa. Tunnistan sen itsessäni juuri nyt. Ei riitä, että vituttaa, kun vituttaa myös se, että vituttaa. Tunnetta ei haluaisi tuntea, sen haluaisi niin kauas itsestä kuin mahdollista.

Arvatkaa mitä? Tällä kertaa en tee sitä. En pyydä anteeksi, en lyö leikiksi, en etsi hopeareunusta. Entä sitten, vaikka piehtaroisinkin itsesäälissä, ehkä ihminen saa sellaistakin toisinaan tehdä.

Minulle on tainnut käydä kuten uhmaikäiselle usein. Juuri nyt ympäristön vaatimukset ja omat tavoitteet menevät yli voimavarojen. Ihmekös tuo, jos ottaa päähän. Ja se on kuulkaas täysin ookoo.

Jospa siis olen tässä ja piehtaroin sen verran, kuin se vaatii. Tunne saa olla. Se menee kyllä pois, kun on valmis. Niin se on tehnyt aina ennenkin.

maanantai 28. joulukuuta 2015

Oletko mieluummin herkkä vai hyvin pärjäävä?

Aattona toistui sama näytelmä kuin edellisenäkin jouluna. Joulupukki saapui, ja lapsia kehotettiin tervehtimään pukkia reippaasti, laulamaan pukille, istumaan pukin syliin.

Esikoiseni pelkäsi pukkia niin, että kieltäytyi visusti sekä laulusta että sylistä. Kuopukseni uskalsi käydä hakemassa pukin kädestä lahjansa, mutta kiitoksen sanominen jäi, koska se olisi tarkoittanut pukille puhumista.

Jälkikäteen minua harmitti, kun menin taas mukaan muiden aikuisten patisteluun. "Menes nyt pukin syliin", "Laulapas nyt reippaasti pukille", "Etkös nyt sanoisi käsipäivää".

Mikä ihmeen sosiaalinen paine minuun taas iski, kun selvästi näin, että lapseni olivat peloissaan? Ihmekös tuo että pelottaa, kun vastassa on läpikotaisin naamioitunut, oudonnäköinen, -kuuloinen ja -hajuinen vieras mies, josta ei valeasun takaa näy kuin silmät.

**

Leluteekin Emilia kirjoitti marraskuussa erityisherkkyydestä, ja linkkasi samalla testiin, josta voi testata oman herkkyytensä. Tein testin, sain tulokseksi "Olet erityisherkkä" (16/23), ja ärsyynnyin.

En minä halua olla erityisherkkä! Minulta on mennyt aika kauan sopeutumisessa ajatukseen, että olen introvertti (sitä ennen luulin pitkään olevani ujo), ja nyt tuli vielä tällainen erityisen lällyltä kuulostava termi luokittelemaan minua.

Mutta ehkä olenkin. Moni introverttiytenä pitämistäni piirteistä sopii myös herkän ihmisen kuvaukseen: huomaan yksityiskohdat ja vivahteet, ylenpalttiset aistiärsykkeet väsyttävät (ja ärsyttävät) minua, en viihdy tungoksessa, kovassa äänessä, kakofoniassa, huuhteluaineen tuoksu vierustoverin vaatteissa ärsyttää nenää, ja niin edelleen.



Jäin pohtimaan, miksi erityisherkän leima tuntuu niin vastenmieliseltä. Jouluaaton Helsingin Sanomissa haastateltiin psykiatri Juhani Mattilaa, joka tunnetaan herkkyyttä ja ujoutta käsittelevistä kirjoistaan. Mattila totesi artikkelissa, ettei ujous (tai herkkyys) itsessään ole ongelma, vaan ongelma on kulttuuri, joka suosii reippautta, kovaäänisyyttä ja suoraa toimintaa. Mattilan mukaan todellisuudessa herkät sopisivat moniin tehtäviin paremmin kuin suoraviivaiset toiminnan ihmiset. "Toisaalta jos työssä ajatellaan vain rahaa, sieluton ihminen on toimintakykyisempi kuin herkkä."

Siinä se syy tuli. Minä haluaisin monesti olla mieluummin toimintakykyinen kuin herkkä. Haluaisin mieluummin olla hyvä tyyppi kuin hankala. Haluaisin olla sosiaalisten tilanteiden sujuvasanainen kuningatar, haluaisin olla kuin kotonani ruuhkavuosien minuuttiaikatauluissa ja loputtomassa kiireessä. En halua olla erityis- yhtään mitään, paitsi ehkä erityisen erinomainen.

Tietysti minä itse arvostan herkkien ihmisten sielukkuutta, syvällisyyttä ja mielikuvituksen rikkautta ylitse monen muun ominaisuuden. Samanaikaisesti pelkään, että me herkät tulemme kovassa maailmassa reippaampien ylitsetallomiksi.

Ja te Joulupukkia pelkäävät lapseni. Teissä ei ole mitään vikaa.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Miksi en pidä Joulupukista

Olen tänä vuonna ahdistunut etukäteen joulusta enemmän, kuin minulla on tapana.

Ei ahdistus joulustressiä ole ollut, vaan lasten lahjoihin liittyvää. Esikoiseni on neljävuotiaana ensimmäistä kertaa siinä iässä, että hän alkaa ymmärtää ympäröivän maailman hössötyksen lahjoista.

Ilman mitään sen ihmeellisempää pohdintaa, en ole opettanut lapsiani kirjoittamaan Joulupukille, enkä ole pelotellut heitä ikkunan takana kyttäävistä tontuista. Jotenkin alitajuisesti se on aina tuntunut väärältä.

Tänä jouluna tajusin, miksi: Joulupukki-vedätys on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, minkä minä koen joulun tärkeimmäksi sanomaksi.

Minulle joulu on kiitollisuutta ja antamisen iloa. Siitäkin huolimatta, etten itse ole kokenut antamisen iloa aikoihin. Olen oppinut sen uudelleen lapsiltani.

Esikoiseni tykkää tehdä käsillään, ja saatuaan tuotoksensa valmiiksi, hän haluaa antaa sen pois rakkaimmilleen. Oli sitten kyse piparkakuista, paperista leikatuista lumihiutaleista tai taideteoksista. Antamisen motiivina on ilahduttaminen. On sykähdyttävää kuulla kaksi tuntia leiponeen lapsen laskevan piparkakkuja jokaiselle serkulleen, tädilleen, ja isovanhemmille, koska "he varmasti ilahtuvat saadessaan ne".

Itse olen menneinä jouluina hikoillut tupaten täynnä olevassa tavaratalossa kiroillen väkinäistä pakkoa hankkia lahjoja ihmisille, joilla on jo kaikkea. Jatkossa aion ottaa oppia viisaasta neljävuotiaastani, ja tehdä jotain pientä läheisilleni itse. Olkoon se sitten piparkakku tai itse askarreltu kortti, se varmasti ilahduttaa enemmän sekä antajaa että saajaa, kuin velvollisuudesta hankittu tavara.

Miten antamisen ilo liittyy Joulupukkiin? No siten, että jos kaikki lahjat tulevat pukilta, ei lapsi saa itse kokea antamisen riemua.



Helsingin Sanomat kertoi aattona, että 1990-luvulla ruotsalaisesta lastenhuoneesta löytyi keskimäärin 760 lelua. En ole laskenut meidän taloutemme lelumäärää, mutta luulen (toivon) niitä olevan vähemmän.

Rakkaimpia leluja ovat ne, joihin liittyy jokin tarina tärkeästä ihmisestä. Kuopuksen unikaverina käyttämä kissa on serkun Kätilöopistolle lahjana tuoma, kun esikoinen syntyi. Paloauto on toisen serkun vanha. Junarata on peräisin lukuisista syntymä- ja joululahjoista kummeilta, serkuilta ja isovanhemmilta. Yksi siltapala on rikkoutunut, mutta vaari sai sen korjattua. Saumoistaan repeillyt Irmeli-pupu on äidin hankkima, kun esikoinen oli vielä masussa (ja äidin kömpelösti taas kokoon ompelema).

Mitä tapahtuu, jos lahjat eivät tulekaan rakkailta, vaan etäiseltä Joulupukilta, jota näkee kerran vuodessa? Siksi en ole salaillut sitä, että paketteja tulee myös tutuilta ihmisiltä. Osan tuo pukki, mutta osa tulee läheisiltä. Kun lahjan antaja on tiedossa, on lahjasta myös helpompi kiittää.

Entäs Joulupukille kirjoittaminen? En kovasti tykkää siitäkään ajatuksesta, että Joulupukki on kanava, jolta voi tilata kotiin toimitettavia leluja. Tässä kohtaa huomaan samaistuvani Hesarin referoimaan keskiluokkaiseen vanhempaan, joka haluaa opettaa lapsilleen, että kaikkea ei voi saada (ja samaan aikaan huomaan myös pelkääväni sitä, että oma tavaranihkeilyni kostautuu lapsille, kun he rakentavat sosiaalisia suhteitaan lelut valuuttanaan).

**

Suurin Joulupukki-inhokkini on kuitenkin kiltteydestä palkitseminen ja tuhmuudesta sakottaminen. En ylipäätään pidä uhkailusta kasvatuskeinona, ja jotenkin erityisen nurinkuriselta tuntuu iskostaa lapsen päähän ajatus, että lahjojen määrä kertoo hänen arvostaan ihmisenä. Vähän lahjoja = huono, epäonnistunut tuhma lapsi, paljon lahjoja = hyvä, onnistunut kiltti lapsi.




Entä miten Joulupukkivastaisuuteni näkyi perheemme joulussa? Ei juuri mitenkään, lähinnä kärsin siitä itse joulunalusajan ahdistuksena pääni sisällä. Vietimme joulua serkkulassa, Joulupukki kävi, jokainen lapsi sai ison pinon lahjoja. Mutta pukille ei kirjoitettu eikä tuhmuudesta sakotettu.

Ensi vuonna mennään todennäköisesti samalla kaavalla. Minä yritän tarkkailla, kuinka tärkeä hahmo pukki lapsille on, ja elää sen mukaisesti. Kovin suurta roolia hän ei jatkossakaan saa ennen aattoa, ja lahjoja annetaan ja saadaan avoimesti myös muilta. Mutta annan lasten uskoa tähänkin satuhahmoon, jos haluavat.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Joulun 2015 top-listat




Jouluruuat
  1. piparkakkutaikina
  2. rosolli
  3. merileväkaviaari
Joulupuuhat
  1. pipareiden leivonta
  2. paperilumihiutaleiden askartelu
  3. pipareiden koristelu 
Jouluviihde
  1. The Force Awakens
  2. Imperiumin vastaisku
  3. Uusi toivo
  4. Jedin paluu 
Joululahjatoiveet minulle
  1. älä osta mitään
  2. ihan tosi, ei mitään
  3. lastenhoito
  4. kotisiivous
 Joululaulut
  1. öö
  2. en keksi
  3. (ne on kaikki ihan kamalia)
Joulukoristeet
  1. piparkakkutalo
  2. joulutähti (kasvi)
  3. jouluruusu
  4. jouluoksa
 Jouluvalmistelut, jotka jäivät tekemättä:
  1. joulukortit
  2. joulusiivous
  3. aikuisten joululahjat (sis. päiväkodin tädit)
  4. jouluruuat, poislukien yllämainitut
  5. joulukuusi ja siihen liittyvä tilpehööri
  6. joululoma 
  7. joulukirkko
  8. joulusauna
Joulun ärsyttävimmät asiat (jotka eivät välttämättä liity jouluun):
  1. huoltoon "kommunikaatiokatkoksen" vuoksi kahdeksi kuukaudeksi "unohtunut" kamera (siksi suttuiset kännykkäkuvat, koittakaa kestää)
  2. uhmaikä
  3. nyt en ole ihan varma tästä järjestyksestä
Viime vuoden kuvamuistot:




maanantai 14. joulukuuta 2015

Joulujuttuja

Tehtiin lasten kanssa piparitalo. Kun sanon "lasten kanssa" tarkoitan tietysti, että minä tein, muksut katselivat. Kopioin tältä osin isäni jouluperinteen. Paitsi että isäni antoi meidän lasten sentään koristella, minä en.

Kaipaako se teistäkin enemmän koristeita?


No mutta. Nelivuotiaani on muuten mahdottoman taitava leipomaan pipareita. Leipoi kolme pellillistä sillä aikaa, kun minä askartelin talon kimpussa. Kaksivuotias keskittyi syömään taikinaa, mutta eipä tuosta voi syyttää: minunkin mielestäni taikinansyönti on koko homman paras puoli.

Niin siksi minä oikeastaan siitä talosta kirjoitin, että opin pari juttua. Kerron teillekin:

Piparitalo kannattaa mitoittaa niin, että jokainen osa mahtuu kastettavaksi paistinpannulle sulaan sokeriin. Opin tämän palaneen käsivarren kautta. Ensi vuonna yhden osan maksimileveys on paistinpannun halkaisija. Nyt pitää enää muistaa tulla lukemaan tämä ennen ensi joulun suuruudenhulluja suunnitelmia.

Seinät ja katto kannattaa koristella ennen talon kasaamista, sillä vaakatasossa koristelu on helpompaa (eikä koristelu valu, kuten helposti käy jos yrittää valmista taloa koristella).

Liimaamisesta ylijääneen sokerin voi sulattaa vielä kertaalleen pannulla (jos se on ehtinyt jähmettyä), ja kaataa foliosta taiteltuun kuppiin ja heittää roskikseen, kun se on kovettunut.

Kas näin.

Mitäs muuta. Lapset eivät ole vielä päässeet perille ihan kaikista joulun salaisuuksista. Esimerkiksi eivät tajua raukat kirjoittaa pukille, kun en ole kertonut. Se on hyvä se, en ihan tiedä, miten osaan suhtautua joululahjatoiveisiin, jahka niitä alkaa joskus satelemaan.

Tai no, esikoinen toivoo kauko-ohjattavaa helikopteria. Ei koska on joulu, vaan koska hän haluaa sellaisen. Ihan kiitettävän pitkäjänteisesti on jo pari kuukautta halunnut. Tai noin niinkuin syntymäpäivistään asti. Jolloin ei saanut helikopteria.

Tämä on vähän konstikas juttu. Kun tavallaan minäkin haluaisin olla sellainen lastensa toiveet toteuttava mukava rento äiti kuten Emilia tai Katja. Tosiasiassa en yhtään halua kotiimme kauko-ohjattavaa helikopteria. Ehkä lapsi unohtaa toivoneensa sellaista? Niin varmasti käy jatkuvasti.


Muuten jouluvalmistelut ovat aika lailla mallillaan.

Ostin kaupasta jouluoksan.


Joulumieli.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Saako lasta lyödä? Ja mitä pitää tehdä, jos tekee mieli?

Kurittaminen oli aiheena maanantain Marja Hintikka Livessä, ja kurituskeinojen demonstroiminen kahden showpainijan toimesta aikuisilla juontajilla herätti tunteita katsojissakin.

Minua ei ole lapsena lyöty eikä läpsitty, luunappejakaan en ole saanut. Uhkailun väkivallalla kyllä muistan: kerran jouduin itse keräämään koivunoksia vitsaksi odottamaan "Koivuniemen herraa", jota ei onneksi koskaan tullut.

En hyväksy lapsen satuttamista, enkä haikaile tukkapöllyjä takaisin. Mielestäni kivun tuottaminen ei ole kasvatuskeino laisinkaan, vaan alistamisen ja vallankäytön väline.

Mutta silti olen vanhempana suuttunut lapsilleni niin, että silmissä pimenee.

Tämä on hankala aihe. Tuomitsen lapsen lyömisen, mutta olen itse suuttunut niin, että olisi tehnyt mieli lyödä. Kuten aiheesta tabuja uhmaten kirjoittanut Valeäiti, minäkin uskon, että meitä on monia. Mutta koska aihe on tabu, siitä on vaikea puhua. Maanantain Marja Hintikka Liven kurituskohtaus sai lasten oikeuksien järjestö Unicefin reagoimaan: miten ihmeessä minä uskaltaisin kertoa siitä, että itsekin on joskus tehnyt mieli antaa takaisin samalla mitalla?

**

Minä olen huutanut lapsille, olen katsonut vihaisesti, lyönyt seinää, karjunut, kiroillut, poistunut huoneesta rauhoittumaan, paiskonut tavaroita. Tämä on pelottanut lapsia, muttei satuttanut.

Minun on tehnyt mieli lyödä, jättää leikkipuistoon, antaa takaisin samalla mitalla. On tehnyt mieli, mutten ole tehnyt. Siinä on vissi ero.

Minua on helpottanut valtavasti ajatus, jonka haluan opettaa lapsillekin: kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät ole. Se pätee myös meihin aikuisiin. Kyllä minä saan suuttua lapsilleni, saan menettää hermot, saan ajatella ihan tosi pahastikin että voi kun tekisi mieli läppäistä takaisin. Kunhan en toimi niin.

Minulla kiukku nousee kahta kauheammaksi, jos yritän padota sen. Jos sallin itselleni sen, etten aina kestäkään noita minulle niin rakkaita kiukuttelijoita ja vastaan vänkääjiä, on suuttumuksen tunteistakin helpompi päästää irti (kunhan olen antanut itseni tuntea ne ensin).

Olen myös luopunut sellaisen tavoittelusta, etten koskaan suuttuisi tai etten riitelisi lasteni kanssa. Sen sijaan yritän opettaa heille miten riidellään. Eli pyydän anteeksi jos olen käyttäytynyt tavalla jota en lapsilleni sallisi. Selitän mistä se johtuu (joskus joudun korostamaan, ettei se johdu heistä vaan ihan muista asioista, jotka painavat mieltäni - ja toisinaan sanon ihan suoraan, että se johtuu siitä ettet totellut tai että teit tuhmasti). Sitten halataan ja sovitaan.

Kolmevuotiaan kanssa olen jutellut riidan jälkeen, että meillä oli juuri äsken riita: hän suuttui minulle ja minä hänelle, mutta se ei ole vaarallista. Minä rakastan häntä ja kestän hänen suuttumuksensa, ja hän saa suuttua minulle (tämä tuntuu olevan hänelle se huolestuttavin asia, että jos hän suuttuu minuun, niin mitä sitten).

**

Kirjoitin ylläolevan taannoin Valeäidin Löisinkö? -kirjoituksen kommentteihin, ja koska olen edelleen itseni kanssa samaa mieltä, kopioin ajatuksen tähän aiheen ollessa taas pinnalla.

Sellainen pitää vielä sanoa, että suuttumisessa ja suuttumisessa on eroa. Vaikka sallinkin itselleni sen, että joskus korotan ääntäni lapsille, tai että joskus suutun niin, että meille tulee riita, niin siitä kyllä yritän eroon, että taannun uhmaraivoajan tasolle itsekin.

Saan nimittäin edelleen itseni kiinni tilanteissa, joissa odotan itseltäni liian vähän ja lapsiltani liian paljon. Silloin saatan kääriytyä itsesääliin ja oman elämäni raskauteen, kun on paineita töissä ja huonosti nukuttu yö ja flunssakin on enkä lenkille päässyt. Silloin en mene auttamaan viereisessä huoneessa nahistelevia sisaruksia selvittämään riitansa, vaan ylimalkaisesti huutelen toisesta huoneesta: "leikkikää nätisti", "jos se lelun jakaminen ei ala onnistua, niin ette kumpikaan saa leikkiä sillä!" tai jotain muuta yhtä kypsää. Siitä se tilanne sitten herkästi eskaloituu sellaiseksi, että räjähtelen lapsiraukoille mitättömistä asioista aivan käsittämättömillä mittasuhteilla.

Mutta en minä aivan menetetty tapaus ole. Toisinaan onnistun säilyttämään lehmän hermot silloinkin, kun pää punaisena huutavia palosireenejä on kaksin kappalein, eikä mikään komento mene perille.

Niille kerroille kun olen osannut toimia kuten aikuinen, on jotakin yhteistä*:

  • olen päättänyt etukäteen, etten provosoidu
  • tarvittaessa laitan itseni jäähylle, ja kerron sen lapsille rauhallisesti: "olen nyt niin vihainen, että minun täytyy rauhoittua"
  • laskeudun lapsen tasolle ja rauhoitan hänet. Joskus sylissä, joskus vieressä istumalla
  • ja joo, sanoitan tunteita, omiani ja lapsen

Ja jos se on joskus onnistunut, sen on onnistuttava uudestaankin, eikö vain? En ole mikään self helpin kuningatar, mutta tämä ajatus on minua auttanut silloin, kun tuntuu, että olen paskista paskin vanhempi. Joskus olen aika huono, mutta en aina. Löytyy hetkiä, jolloin olen aivan timanttisen hyvä. Jos olen osannut silloin, osaan toistekin.

Eikö vain?

* lainasin toistamiseen itseäni Valeäidin kommenteista. Joku lukee ehkä nämä jutut nyt toista kertaa, mutta kertaus ja opintojen äiti, eikös juu :)