maanantai 28. joulukuuta 2015

Oletko mieluummin herkkä vai hyvin pärjäävä?

Aattona toistui sama näytelmä kuin edellisenäkin jouluna. Joulupukki saapui, ja lapsia kehotettiin tervehtimään pukkia reippaasti, laulamaan pukille, istumaan pukin syliin.

Esikoiseni pelkäsi pukkia niin, että kieltäytyi visusti sekä laulusta että sylistä. Kuopukseni uskalsi käydä hakemassa pukin kädestä lahjansa, mutta kiitoksen sanominen jäi, koska se olisi tarkoittanut pukille puhumista.

Jälkikäteen minua harmitti, kun menin taas mukaan muiden aikuisten patisteluun. "Menes nyt pukin syliin", "Laulapas nyt reippaasti pukille", "Etkös nyt sanoisi käsipäivää".

Mikä ihmeen sosiaalinen paine minuun taas iski, kun selvästi näin, että lapseni olivat peloissaan? Ihmekös tuo että pelottaa, kun vastassa on läpikotaisin naamioitunut, oudonnäköinen, -kuuloinen ja -hajuinen vieras mies, josta ei valeasun takaa näy kuin silmät.

**

Leluteekin Emilia kirjoitti marraskuussa erityisherkkyydestä, ja linkkasi samalla testiin, josta voi testata oman herkkyytensä. Tein testin, sain tulokseksi "Olet erityisherkkä" (16/23), ja ärsyynnyin.

En minä halua olla erityisherkkä! Minulta on mennyt aika kauan sopeutumisessa ajatukseen, että olen introvertti (sitä ennen luulin pitkään olevani ujo), ja nyt tuli vielä tällainen erityisen lällyltä kuulostava termi luokittelemaan minua.

Mutta ehkä olenkin. Moni introverttiytenä pitämistäni piirteistä sopii myös herkän ihmisen kuvaukseen: huomaan yksityiskohdat ja vivahteet, ylenpalttiset aistiärsykkeet väsyttävät (ja ärsyttävät) minua, en viihdy tungoksessa, kovassa äänessä, kakofoniassa, huuhteluaineen tuoksu vierustoverin vaatteissa ärsyttää nenää, ja niin edelleen.



Jäin pohtimaan, miksi erityisherkän leima tuntuu niin vastenmieliseltä. Jouluaaton Helsingin Sanomissa haastateltiin psykiatri Juhani Mattilaa, joka tunnetaan herkkyyttä ja ujoutta käsittelevistä kirjoistaan. Mattila totesi artikkelissa, ettei ujous (tai herkkyys) itsessään ole ongelma, vaan ongelma on kulttuuri, joka suosii reippautta, kovaäänisyyttä ja suoraa toimintaa. Mattilan mukaan todellisuudessa herkät sopisivat moniin tehtäviin paremmin kuin suoraviivaiset toiminnan ihmiset. "Toisaalta jos työssä ajatellaan vain rahaa, sieluton ihminen on toimintakykyisempi kuin herkkä."

Siinä se syy tuli. Minä haluaisin monesti olla mieluummin toimintakykyinen kuin herkkä. Haluaisin mieluummin olla hyvä tyyppi kuin hankala. Haluaisin olla sosiaalisten tilanteiden sujuvasanainen kuningatar, haluaisin olla kuin kotonani ruuhkavuosien minuuttiaikatauluissa ja loputtomassa kiireessä. En halua olla erityis- yhtään mitään, paitsi ehkä erityisen erinomainen.

Tietysti minä itse arvostan herkkien ihmisten sielukkuutta, syvällisyyttä ja mielikuvituksen rikkautta ylitse monen muun ominaisuuden. Samanaikaisesti pelkään, että me herkät tulemme kovassa maailmassa reippaampien ylitsetallomiksi.

Ja te Joulupukkia pelkäävät lapseni. Teissä ei ole mitään vikaa.

35 kommenttia:

  1. Niin, pitäisi olla jollain tapaa omasta mielestä "pöljä" että voisi olla kuin muut, koska muilla ei näytä olevan samanlaista tajunnan tasoa kuin niillä, jotka ova erityisen herkkiä. Muut eivät tiedä siitä jännityksestä, siitä kosketuksesta, tuoksuista, äänistä tai ajatuksen voimakkuudesta yhtikä mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tähän liittyy tietty ristiriita. Tavallaan olen kade muille, koska heillä näyttää olevan helpompaa. Tavallaan en luopuisi mielikuvituksen rikkaudesta tai yksityiskohtien tajusta mistään hinnasta.

      Poista
  2. Tosi hyviä sanoja. Minulle on kanssa tuttua se, että jokin sosiaalinen paine harhauttaa patistamaan asioita, joita ei oikeasti halunnut tehdä, kuten pakottaa lapsen juoksemaan lasten juoksukisoissa radalla yksin, kun haluaisikin pitää vielä kädestä. En tajua mikä siihen oikein ajaa, kun ei oikeasti ennen sitä tilannetta halua tehdä niin eikä sen jälkeen tykkää siitä mitä teki.

    Noh, sitten vielä tästä herkkyydestä. Minua harmittaa herkkyysasiassa se, että haluaisin varmaan monta lasta "oikeasti" (haluaisin ehkä 4), mutta näyttää siltä että en pysty siihen, koska tarvitsen paljon hiljaisuutta, kuormitun jos lapset puhuvat toistensa päälle, kosketuksesta ja hälinästä verenpaine nousee ja narskuttelenkin stressit aika rajusti öisin pois. Lähiömutsi taisi kirjoittaa tästä joku aika sitten myös.

    -Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen myös aina ajatellut haluavani monta lasta - no, nyt niitä on 3, ja jos ei olisi tullut pikkukakkosen sijaan kaksoset, niin olisi hyvinkin voinut jäädä kahteen. Tosin lasten kasvaessa sitä omaa tilaa ja hiljaisuutta saa taas lisää, kun ne voi patistaa ulos keskenään - mutta onhan se vähän kamalaa, kun ei jaksa omia lapsiaan.

      Poista
    2. Mua aina harmittaa, kun ryhmäpaineessa päädyn toimimaan kuten muut, enkä kuten vaistoni minua ohjaavat. Juoksukisoissa saattaisin hyvinkin toimia kuten kuvasit, enkä pitää kädestä kiinni. Ja sitten myöhemmin kaduttaisi.

      Lasten joulujuhlassa osasin sentään olla koko esityksen ajan kuopukseni turvana, hän kun jännitti niin kovasti, että oli vain liimautunut syliini tonttutanssien ajan. "Tanssimme" siinä sitten yhdessä, minä lasten seassa.

      Muakin harmittaa se, että tuntuu, että väsyn lapsiperhearkeen todella helposti. Ei tarvita edes huonounisia öitä, minulle riittää se, että oma aika on nollissa, niin olen aivan piipussa. Silloinkin, kun lasten kanssa vietetty aika on tosi mukavaa, se on myös tosi väsyttävää.

      Onneksi aina on tuntunut siltä, että kaksi lasta on minulle juuri sopiva määrä.

      Poista
  3. Mulle on ollut vähän hankalaa hyväksyä se, että kuulunkin tässä(kin) vähemmistöön - mä olen kuvitellut, että kaikille ihmisille on esim. melu samalla tavalla kuormittavaa. Mutta ilmeisesti sitten onkin niin, että toiset vaan on paremmin tässä maailmassa pärjääviä.

    Mun vanhemmat on myös itse herkkiä, ja niinpä mua ei lapsena ole patistettu olemaan erityisen reipas, mitä arvostin jo silloin. Niinpä mä koetan olla patistamatta omia herkkiksiänikään. Täällä Ranskassa tosin välillä tulee kulttuurierot vastaan, sellaiset asiat kuin kohteliaasti tervehtiminen vaan on niin ehdottomia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mietin nyt tämän valossa uudestaan esimerkiksi ensimmäistä vierailuani nykyisen mieheni, silloisen poikaystäväni ja minun ensimmäisessä yhteisessä asunnossa. Vuokra-asunnossa oli edellinen asukas elänyt kahden koiran kanssa, ja minusta tuntui, että koiran löyhkä löi vasten kasvoja heti ovella. Poikaystävä katsoi nyrpeää naamaani vähän ihmeissään, ja taisi ajatella minun olevan varsinainen nirppanokka.

      Ihan kiva kämppä siitä saatiin, kun olin ensin pessyt kaiken kahteen kertaan seinää ja kattoja myöten. Ja tosiaan, ehkä puoliso ei haistanut sitä ihan samalla tavalla kuin minä.

      Kyllä Suomessakin (ainakin meidän perheessä) on paha, jos lapsi ei kiitä lahjasta. Tai tervehdi. Jutella ei tarvitse, eikä tulla syliin, mutta kiittämään ja tervehtimään patistetaan. Ja mä menen siihen turhan usein mukaan. Vaikka se ei varmasti ole edes oikea keino saada lasta rohkaistumaan sosiaalisissa tilanteissa, sikäli mikäli kun rohkeus olisi edes tarpeen.

      Poista
    2. Mulle tulee mieleen yksi ravintolakokemus, kun yhden mielestä ruokalaji oli käsittämättömän pahaa eivätkä muut seurueen jäsenet tainneet huomata mitään erityistä. No nyt tiedetään, mistä se johtui :)

      Mä en taida olla kovin tarkka tervehtimisistä tai kiittämisistä, vaikka hyviin tapoihin ne kuuluvatkin. Tosin meidän lapset eivät ole niitä herkimpiä vaan ovat yleensä patistamatta vastaanottamassa vieraita ja kyselemässä leikkimään tms.

      Poista
    3. Mä en ihan tiedä, mitä mun lapset on. Se tuntuu vaihtelevan tilanteesta toiseen, ja muuttuvan, kun ikää tulee. En taida uskaltaa lyödä heihin mitään leimaa, kuten en oikein haluaisi itseenikään lyödä.

      Koska ehkä se myös on niin, että eri tilanteissa on eri voimavarat käytössä? Kun on hyvävointinen ja oman kodin turvassa, voi ovella ottaa vastaan tuntemattomankin hymysuin - ja vähän jännittyneenä vieraassa paikassa jo pitkään sujuneet asiat tuntuvat taas yllättävän vaikeilta. Meillä kaikilla, ei vain lapsilla.

      Poista
    4. Tuskin kukaan voi täysin tietää, mitä toiset on, kun itsensä tunnistamisessakin on työtä. Puhuisin kuitenkin mieluummin ymmärtämisestä kuin leimaamisesta. Toiset ihmiset nimittäin janoavat uusia kokemuksia ja actionia ja saavat virtaa toisista ihmisistä. Kolmen ja puolen vuoden kokemuksella uskaltaisin väittää, että esikoiseni on yksi heistä. Vaikka itse kaipaan työpäivän jälkeen usein yksinoloa ja lepoa, lapsellani on päiväkotipäivän jälkeenkin virtaa vaikka mihin ja pitkään kotona oleminen aiheuttaa aikamoista turhautumista.

      Totta sekin, että aika muuttaa asioita. Pari vuotta sitten esikoinen kiljui suoraa huutoa nähdessään joulupukin. Tänä vuonna istui jo sylissä ja kertoi innokkaasti kuinka oli nähnyt telkkarista tämän lähtevän korvatunturilta.

      Poista
  4. Mielenkiintoista tuumailua taas ja siitä mieleeni tulee: voiko olla herkkä ja pärjäävä jos hyväksyy itsensä sellaisena kuin on?

    Ihana lukea myös Nuppua pitkästä aikaa! Ja samoja ajatuksia. Ja samalla taas, onko ihan hyvä tuntea omat rajansa, liekkö se lopulta myös nimenomaan lapsen onni ja oikeus?

    Upea kuva!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen miettinyt ihan samaa. En tiedä. Ehkä, jos siihen pärjäämiseen sisältyy sen hyväksyminen, että pärjääminen on jotain muuta, kuin mitä on aiemmin ajatellut? Mutta itsensä hyväksyminen lienee tärkeämpää kuin pärjääminen (miten ikinä sen mieltää), että ylipäätään jaksaa olla olemassa :)

      Uskon, että jos lapsen osaisi kasvattaa niin, että tämä paitsi oppisi tuntemaan omat rajansa myös hyväksymään ne, niin hänellä olisi todella hyvät eväät elämään. Sitä yritän, välillä stipluja tehden.

      Kiitos! Mun kännykässä on hämmentävän hyvä kamera (oikea on ollut korjattavana jo yli kaksi kuukautta, murrr, kaipaan valokuvaamaan) :D

      Poista
  5. Taustalla oli tietysti viisaampani ajatuksia, jotka tuli tekstistäsi mieleeni. Keltinkangas-Järvinen on nimittäin kirjoittanut, että alunperin hyvin ujokin tempperamentti saattaa olla hyvin sosiaalinen ja "out going", eikä ehkä koskaan itse kuvailisi itseään ujoksi, kuten vanhemmat ovat ehkä lapsensa vauvana nähneet. Siis tässä mennään kasvukysymykseen. Mitä kaikkea voimme olla? Mikä on vääjäämätöntä? Onko sitä? Kuka kirjoittaa tarinamme ja miten? Mitä sanoja käytämme ja miten? Kysymyksiä voi jatkaa ikuisuuden. Näin vanhempana taas asettaa itsensä kohtaan miten paljon on hyvä ymmärtää ja miten paljon tsempata johonkin itsensä ylittämiseen? Ja miksi?

    Ja hei, eipä se olekaan kamera, vaan silmät ja kauneudentaju minkä tahansa kameran takana :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä kysymyksiä :)

      Vaikka tavallaan pidän itsetuntemusta kehittävänä, että on erilaisia luokitteluja ujo, introvertti, herkkä jne., on niiden käyttö myös vähän riskaabelia. Koska ei mikään luokittelu tai leima ole kaiken kuvaava, eikä kukaan ihminen muuttumaton tai yksiulotteinen. Ja toisaalta odotuksista saattaa tulla itseään toteuttavia ennusteita, kun lapsi (tai aikuinen) alkaa käyttäytyä, kuten kuvittelee häneltä odotettavan. Hyvässä ja pahassa.

      Ehkä sitä pitäisi vanhempana yrittää pitää avoin mieli lastensa suhteen samalla, kun yrittää heitä ja heidän tempperamenttejaan ja luonteenpiirteitään ymmärtää.

      Poista
    2. Hei jee, tää on yksi mun lempiaiheita! Mun äiti on hyvin halukas asettamaan mun lapsiin leimoja, en tiedä, onko se joku sen sukupolven juttu? Leimoja lankeaa periaatteessa ihan yksittäisenkin kokemuksen perusteella, esikoinen on joskus "kylmä", joskus "primadonna", kuopus taas "yksinäinen tutkija". Minua nämä määritelmät ahdistavat ja ärsyttävätkin, koska jos mikä nyt ainakin on varmaa, se, että neli- ja kuusivuotiaat muokkautuvat vielä paljon. Havainnoin omissa lapsissani eroja suhteessa toisiinsa, mutta en mitään kauhean leimallisia piirteitä, paitsi sen, että ovat molemmat ns "korkeatemperamenttisia".

      En edes osaa sanoa omistani, ovatko ne introverttejä vai ekstroverttejä? Kuten en oikeastaan itsestänikään, paitsi suhteessa muihin ihmisiin.

      Mulle henkilökohtaisesti "erityisherkkä" terminä on sellainen, että sitä on pitänyt vähän nieleskellä, ettei se vaikuta rasittavalta erityiskohtelun vaatimiselta. Ehkä se enkunkielinen "highly sensitive person" on helpompi? Huomaan myös, että mun on helppo ymmärtää erilaisia aistiherkkyyksiä (ehkä siksi, etten itse juurikaan ole aistiherkkä) mutta taas käytöksen tietyt piirteet huomaan joskus leimaavani huonotapaisuudeksi ja tylyydeksi. Enkä tosiaan haluaisi ajatella näin. Toisaalta sitten taas olen sitä mieltä, että kaikilta (aikuisilta) ihmisiltä pitää voida odottaa peruskäytöstapoja, kuten kiittämistä ja tervehtimistä, vaikka olisi introvertti ja herkkä.

      Poista
    3. En mäkään osaa lapsistani sanoa, mitä ovat. He ovat vasta 2- ja 4-vee, eikä persoonallisuus ole mielestäni vielä "valmis". Joitain käyttäytymismalleja tunnistan, esimerkiksi Joulupukin pelko ei tullut minulle yllätyksenä - mutta en osaa ennustaa, mitä ensi jouluna tapahtuu.

      Erityisherkkä on vaikea termi minullekin. "Herkkä" on vähän parempi, mutta sekin viestii mielestäni sellaista "tolaltaan menemistä", mitä en ainakaan itsestäni tunnista. Joo, hajuaistini on tarkka ja väsyn virikkeistä, mutta en minä nyt mitään hermoromahdusta saa :D

      Ja samaa mieltä, kyllä aikuisilta pitää voida odottaa peruskäytöstapoja. (Oli muuten todella kummallista kun yhtenä päivänä tervehdin rapussa vastaantulevaa naapuria, ja hän käveli ohitseni sanomatta sanakaan.)

      Poista
  6. Hieno teksti ja hyviä ajatuksia. Ja paljon tuttua, niin itsessä kuin lapsissakin. Mä tulin tässä miettineeksi, että erityisherkkyys sekoitetaan usein tunneherkkyyteen, vaikka eivät ole sama asia. Tai että erityisherkät olisivat aina myös hitaasti lämpiäviä tai ujoja. Eivät välttämättä ole. Toisaalta, erityisherkät säästelevät itseään vaistomaisesti, koska on pakko. Ehkä tästä tulee joidenkin kohdalla vaikutelma ujoudesta? Mä olen kyllä vähän ujokin, ei siinä, mutta varmaan maailmasta löytyy erityisherkkiä "reippaitakin" jotka sitten vetäytyvät ärsyketulvasta aina aika ajoin. Tai sitten nämä piirteet menevät aina käsi kädessä. Menevätkö?

    Mä viimeksi eilen, kun kaverin synttäreillä lilluttiin paljussa pakkasessa tähtitaivaan alla, haaveilin miten siistiä olisi pystyä siirtymään ajassa. Mä haluaisin elää ajassa ilman kännyköitä, tietokoneita ja autoja, kantaa itse veteni ja tulilla valmistaa ruokani. Jäin haaveeni kanssa yksin ja ehkä se olisikin vähän rankkaa sitten, jos elämä sellaista olis, mutta eipä olisi liikaa ärsykkeitä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en enää koe olevani ujo. Aiemmin koin, kun en tiennyt introverttiydestä tai herkkyydestä - nyt ne mielestäni kuvaavat minua paremmin. Mä tykkään olla esillä, eikä mulla ole vaikeuksia sanoa mielipidettäni tai saada ääntäni kuuluviin. Enemmän se on sitä väsymistä, joka etenkin työn ulkopuolella ohjaa mua mieluummin pieniin piireihin kuin suureen sosiaaliseen hälinään.

      Eikä kukaan mua koskaan uskonutkaan silloin, kun vielä väitin olevani ujo :)

      Reippaudesta en sitten tiedä :)

      Mäkin välillä haaveilen yksinkertaisemmasta elämästä. En ehkä kuitenkaan aikamatkasta, sillä nykyajassa on esim. sähkö ja antibiootit, joista tykkään (joskin niiden tehon loppuminen on yksi isoimmista kauhukuvistani, mutta siitä ehkä jossain toisessa tekstissä lisää).

      Poista
  7. Mua hiukan ärsyttää tässä keskustelussa (siis ei näissä kommenteissa vaan yleisesti) se, että erityisherkkyys saadaan helposti kuulostamaan jotenkin erityisen hienolta. Tai siltä, että erityisherkät jotenkin "kokisivat enemmän" tai jotain muuta sellaista. Mutta voisiko olla niin, että me tavallisesti herkät koemme asiat ihan yhtä voimakkaasti, mutta emme vain mene niistä tuntemuksista sen kummemmin tolaltamme? Siis että tuntemus on sama, mutta siedämme sitä paremmin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun käsityksen mukaan (perustuu siihen että luin magneettikuvausartikkeleita aiheesta) erityisen herkällä ihmisellä kokemus on voimakkaampi. Hänen aivoissaan virtaa enemmän verta sinne alueille, missä tapahtuu tiettyjä herkän ihmisen piirteisiin liittyviä juttuja. Ihan kuten joku on herkempi adrenaliinille puuduteaineissa, ja sydän alkaa tykyttää, kun toisella ei tule mitään oireita.

      Koska jos ei-herkkä ja herkkä tuntisivat yhtä voimakkaasti, mikä muu sitten olisi se syy, että herkkä sietää sitä huonommin? Toinen selitys olisi, että jotain on herkällä vähemmän, mutta tällaista aivoainetta ei ole löydetty.

      Nuppu

      Poista
    2. En ole kovin perehtynyt erityisherkkyyteen, joten voin puhua vain omasta puolestani. Mä koen herkkyyden omalta kohdaltani enemmän juuri väsymisenä: kirkkaat valot, hämärä, vilkkuvat valot, kovat äänet, äänten kakofonia, ihmispaljous, tungos, ylipäätään kaikki ärsyketulvat häiritsevät ja väsyttävät. En osaa pitää sitä mitenkään erityisen hienona - olkoonkin, että nautin rikkaasta sisäisestä maailmastani, ja mielikuvituksesta, joka riittää ainoaksi huvitukseksi.

      Mutta kyllä muakin ärsyttää, kun erityisherkkyyttä (tai mitä tahansa muuta ihmisen ominaisuutta) käytetään selittämään/perustelemaan/puolustamaan ihan mitä tahansa toimintaa. Vähän kuten Daeph tuossa alla kommentoi, pitää oppia "kestämään elämää", oli omat ominaisuudet mitä tahansa.

      Poista
  8. Tämä on mielenkiintoinen aihe. Niin omasta kuin lapsenkin näkökulmasta. Muistelen omaa lapsuutta ja miellän esimerkiksi luokkatoverini suhteellisen samasta muotista veistetyiksi. Toki joku meistä oli ujompi, joku herkempi ja joku vilkkaampi. Mutta kenelläkään ei ollut ns. diagnoosia. Meidän koulussa ei ollut erityisoppilaita, oltiin tavallisia lapsia.

    En nyt ole mikään kasvatuksen tai muun kuin keittiöpsykologian asiantuntija, mutta mielestäni diagnoosin tai persoonallisuustestin tekemisellä on kaksi puolta. Toinen puoli auttaa ymmärtämään diagnoosin kohdetta. On hieno asia että esimerkiksi opetuksessa ja varhaiskasvatuksessa otetaan nykyisin paremmin huomioon lasten erilaiset lähtökohdat eikä vain pyritä tasapäistämään kaikkia. Mutta toinen puoli on, että diagnoosi antaa paljon anteeksi. Vilkkaalta lapselta ei esim. vaadita käytöstapoja tai opeteta hillitsemään käytöstään. Tai herkkää lasta suojellaan liikaa, vältetään epämukavuusalueelta poistumista.

    Diagnoosit ja leimat ovat toisaalta tarpeellisia, mutta toivoisin ettei niiden taakse piilouduttaisi liikaa. Luonne ja temperamentti määrää ison osan kehityksen suunnasta, mutta vanhempi voi omalla "herkkyydellään" ohjata lasta vahvistamaan ja harjoittamaan taitojaan sopivassa suhteessa. Oma lapseni on aika herkkä, elää tunteet vahvasti ja heräilee öisin jos takana on vilkas päivä. On herkkä hajuille, ei pidä kovista äänistä. Monta HSP-testin kohtaa täyttyy. Helpointa olisi jos arkirutiinimme menisi minuuttiaikataululla samanlaisena päivästä toiseen. Mutta haluan kuitenkin että laps "kestää elämää". Että maailma ei järky kun lempilusikka on pesussa :D Tasapainoilua monessa suhteessa.

    Ja joulupukki ei käynyt. Se olisi aiheuttanut enemmän harmia kuin iloa, joten miksi vaivautua ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kommentti! Vanhempien tehtävä on mielestäni opettaa lasta pärjäämään maailmassa. Esimerkiksi pelkojen kohtaaminen voi olla hyvin opettavaista ja auttaa niistä eroon pääsemisessä, jos ne saa kohdata turvallisen aikuisen kanssa.

      Poista
    2. Olen Daeph kanssasi pitkälti samaa mieltä. Itsetuntemuksen kehittämisen kannalta on hyvä tiedostaa, että me kohtaamme maailman hyvin eri tavoilla. Ehkä se auttaa ymmärtämään myös muita - miksi tuo nyt käyttäytyy ihan älyttömästi?

      Ja varmasti on myös niin, että niin lapset kuin me aikuisetkin tarvitsemme hieman erilaista kohtelua kukoistaaksemme. Yksi tarvitsee enemmän rohkaisua, toinen rauhoittamista, kolmas jotain ihan muuta. Itse olen kokenut varsin hyödylliseksi itsetutkiskelut silloin, kun toistuvasti ajaudun tilanteeseen, jossa en tunne oloani hyväksi - miten voisin toimia, jotta epämukavuus vähenee?

      Tasapainottelu on tärkeää, ettei päädy rajoittamaan itseään turhaan. Mä voin esimerkiksi pysyä pois alennusmyynneistä, koska en pidä tungoksesta. Mutta mun kannattaa toisinaan raahautua ihmisten ilmoille silloinkin, kun olisin mieluummin erakkona yksin.

      Ella, MLL:llä on hyvä työkirja lasten pelkojen kanssa toimimisesta http://www.mll.fi/@Bin/11644154/JKK_Pelko_TK_pieni.pdf. Meillä on pelätty pahoja unia, ja siihen auttoi vähän tuolta soveltaen sadun kautta keskustelu pelottavasta asiasta.

      Poista
    3. Mä näen tän asian, mistä Daeph puhui, aika eri tavalla. Töissä mulla on paljonkin oppilaina lapsia, joilla on henkkoht oppimissuunnitelma ja osalla joku diagnoosi. Eivät he saa käyttäytyä diagnoosinsa takia muita huonommin, eikä mitenkään laajasti mun näkökulmastani pidä paikkansa se, että diagnoosilla saisi kaiken anteeksi. Pahoinvointi ja mielenterveyden ongelmat ovat lisääntyneet rajusti ja sitä on nykypäivän koulumaailma - ja totta, se ei ollut sitä silloin, kun me oltiin koululaisia. Suunta on huono, mutta se ei mun mielestä johdu siitä, että asioista tiedetään enemmän ja tukea kohdistetaan tarkemmin. Tällainen ajatus vaan tähän väliin. :)

      Poista
    4. Hyvä jos asia on koulumaailmassa näin :) Omat kokemukset rajoittuvat kuitenkin lähipiiriin eikä minulla ole ammatin kautta laajempaa tietoa asiasta. Tuntuu kurjalta että lasten pahoinvointi lisääntyy. Vaikka kasvattamisesta kuitenkin tänä päivänä tiedetään yleisesti paljon enemmän ja lapsiluvut ovat pienempiä. Sitä kuvittelisi että vanhemmillakin olisi tietoisuutta ja mahdollisesti aikaakin enemmän paneutua aiheeseen.

      Sellainen tuli vielä mieleen tuosta herkkyydestä ja ärsykkeistä omassa lapsuudessa, että eihän silloin esim. ollut niitä värivaloja ja ihmisvilinää samalla tavalla kuin tänä päivänä. Okei, osalla oli. Mutta luokkakoot oli ehkä pienempiä, tv-ruudut todellakin pienempiä ja puhelin oli langalla seinässä kiinni :D

      Poista
    5. Mun lapsuudessa ei ollut internetiä. Ei lapsilla, eikä heidän vanhemmillaan. En tiedä puhuttiinko silloin ruutuajasta, ainakaan omiin korviini sellainen ei kantautunut.

      En tosin tiedä, paljonko se selittää. Ehkä ei paljoa. Surullista mielenterveyden ongelmien lisääntyminen joka tapauksessa on.

      Poista
    6. Adhd-pojan äitinä en voi olla työntämättä lusikkaani tähän soppaan. Meillä on molemmilla lapsilla samat säännöt ja molempia pyritään kohtelemaan mahdollisimman samoin tavoin, tämä teoriassa. Käytännössä esikoinen vaatii ja saa paljon enemmän tukea ja ohjausta kuin 3-v siskonsa. Adhd-lapselta voi vaatia ihan samoja asioita kuin ns. terveeltä, mutta niiden toteutuminen vaatii vanhemmilta p a l j o n, todella paljon työtä. Adhd-lapset saa mun kokemuksen mukaan todella paljon negatiivista palautetta, joka täytyy osata selittää ja jonka vastapainoksi täytyy antaa paljon positiivista palautetta. Kovin usein tuntuu, että poikaa pidetään huonosti kasvatettuna tai yksinkertaisesti tyhmänä, arvostelijoina on kovin usein ihmisiä, joilla ei ole omakohtaista kokemusta. Lisäksi on asioita, joihin osa adhd-lapsista ei yksinkertaisesti pysty kaikesta yrityksestä, kasvattamisesta, vaatimisesta jne huolimatta. En todellakaan näe, että diagnoosin taakse mentäisiin piiloon, mutta vanhemmat ovat monesti aika kovilla erityislasten kanssa. Ei adhd tietysti ole ainoa "diagnoosi", kyllä meillä löytyy useampi eritysherkkä ja ocd-piirteitäkin omaava ihminen. Ja todellakin lapsia täytyy opettaa elämään ja pärjäämään omien erityispiirteidensä kanssa, adhdkin voi olla jopa rikkaus, jos sitä osaa hyödyntää ja sen kanssa pärjäämiseen saa tukea.

      Poista
    7. Uskon, että Lintunen sinulla on vanhempana ja Anulla työnsä kautta paljon parempi näkemys tähän kuin meillä, jotka seuraamme näitä asioita etäämpää.

      Aina tuntuu pahalta, kun kuulee lapsen kohdanneen arvostelua. En usko sen auttavaan ketään kasvussa eteenpäin.

      Poista
  9. Jälleen loistava aihe ja kirjoitus! Palaan ehkä kommentoimaan jos saan ajatukseni tästä jotenkin koottua :) Omat pisteeni testistä olivat 20/23, ei mitenkään yllättänyt.

    Tuo elämän sietäminenkin on mielenkiintoinen ajatus. Lapsellehan sitä voi opettaa ns. pakotetusti (ja varmasti pitääkin), mutta miten saada itsensä aikuisena siedättymään? Sitä niin helposti uppoaa niihin helppoihin rutiineihin, jotka on todennut toimiviksi. Tavallaan siihen mun mielestä pitää olla oikeuskin, ei elämän tarvitse olla sinnittelyä. Vaan tekisihän se varmasti pidemmän päälle hyvää, kun just sietäisi tai pärjäisi paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä olennaista on erottaa, mitä asioita voi ja kannattaa opetella, ja missä asioissa on parempi pyrkiä olosuhteisiin, jotka kuormittavat mahdollisimman vähän. Eli että tasapaino löytyisi sen välillä, että maailma ei järky vaikka lempilusikka olisi pesussa, mutta että päivittäinen elämä ei kuitenkaan ole sinnittelyä epämukavuusalueella.

      Mä olin pari viikkoa sitten ystäväni kanssa keikalla. Alkuun jännäsin lähtemistä, olisi kovaa ääntä, välkkyviä valoja, tungosta, ja valvoakin pitäisi (kamala, miten keski-ikäiseltä tylsimykseltä kuulostan!). Halu viettää aikaa ystävän kanssa kuitenkin voitti, ja minulla oli lopulta tosi kiva ilta. On hyvä, että elämässä on ihmisiä, jotka välillä houkuttelevat tekemään asioita, joita ei omassa mukavuudenhalussaan välttämättä oma-aloitteisesti tekisi.

      Poista
  10. Minunkin lempiaiheitani. Olen itse päätellyt tekemieni testien perusteela olevani sekä introvertti että erityisherkkä ja pidän itseäni ihan normaalina. Olen puhelias ja ihmisistä kiinnostunut, mutta jaksan olla sosiaalinen vain rajallisen ajan ja alan ahdistua ihmismassojen, hälyn ja voimakkaiden valojen keskellä. Introverttiydestä me tehtiin siskon kanssa podcastkin. Meillä ei ehkä ollut mitään mullistavaa sanottavaa aiheesta, mutta omia kokemuksia jaettiin: http://yhdessakasvokkain.blogspot.fi/2015/10/kasvokkain-podcast-jakso-2-puheliaat.html

    Tuo erityisherkkä on kyllä sanana vähän hankala. Se tosiaan kuulostaa aika pitkälti siltä, että kyseessä olisi nyt joku oikein erityinen ihminen, erityistapaus. Eivätkä kaikki tunnu ihan helposti käsittävän mistä on kyse. Esimerkiksi tämän kolumnin (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1440648702987) erityisherkkyyttä koskeva pätkä sai kohottelemaan kulmia:

    "Kun vanhempainillassa puolet on sitä mieltä, että oma lapsi on erityisherkkä, tilanne ei auta sitä yhtä lasta, joka luokassa oikeasti tarvitsisi erityishuomiota."

    Miten niin? Nimenomaanhan se auttaisi.

    Onpas kyllä niin väärin tajuttu kuin vain voi. Mitä ihmeen erityishuomiota erityisherkkä lapsi tarvitsee? Ei mitään. Herkkä ei tarvitse huomiota eikä erityisherkkä erityishuomiota. (Tai siis kaikki tarvitsevat huomiota, mutta se on eri asia.) Jos sattuisikin olemaan niin, että puolet vanhemmista ihan vaan kuvittelisivat lapsensa erityisherkiksi, niin sehän olisi hemmettisoikoon sen yhden ainoan erityisherkän etu! Sehän vain vahvistaisi sitä tarvetta, että luokkahuoneessa pitäisi miettiä ärsyketulvaa ja ärsykkeiden voimakkuutta erityisherkän kannalta. Ja se puolestaan on hyvä asia kaikille muillekin.

    Keltikangas-Järvinenkin kirjoittaa, että kun jotkut asiat (esim. melu) ovat tietyillä temperamenteilla varustetuille lapsille haitallisia, eivät ne samat asiat ole mitenkään hyväksi kenellekään muullekaan, vaikka muut eivät niistä yhtä lailla kärsisi. Toisin sanoen jos kouluympäristöä muokataan erityisherkkien tai luuloerityisherkkien takia vähemmän ärsykkeitä sisältäväksi, on se ihan koko ryhmän etu.

    Kenellekään ei ole hyväksi litkiä kofeiinia pitkin päivää, mutta vain osalle siitä tulee todella huono olo. Kenenellekään ei ole hyväksi istua ruudun ääressä koko päivää, mutta vain osa saa siitä päänsäryn tai valvoo sen takia illalla sängyssä. Jatkuva meteli ei palvele ketään, mutta vain osa väsyy siitä pahasti. Erityisherkkä ei siis ole erityistapaus, vaan ihminen, joka kokee voimakkaammin asiat, jotka yleensä ovat enemmän tai vähemmän haitallisia kaikille, tai eivät ainakaan kenellekään suoranaisesti hyödyksi. Ei varmaan koske ihan kaikkia asioita, mutta aika pitkälti näin.

    Anteeksi paasaus. Minusta ihmisten vivahteikkuus ja erilaiset ominaispiirteet ovat mielenkiintoisia ja on tosi häiritsevää, että tiettyjä ominaisuuksia ihannoidaan niin paljon ylitse muiden. Varsinkin lasten kohdalla. Ikään kuin olisi joku ansio, että on luonnostaan reippaampi kuin toinen, tai vähän lapsen heikkous, jos on ujo tai metelistä rasittuva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kun ihanaa, että paasasit! Paasaus on tämän blogin suola :)

      Ja olipa hyvin sanottu, ettei erityisherkkä tarvitse erityishuomiota. Sitä hän nimenomaan ei tarvitse, vaan kiusaantuu joutuessaan silmätikuksi.

      Mä en muuten ole lainkaan varma, olenko erityisherkkä. Yhden nettitestin perusteella sitä on vaikea arvioida. Ehkä sillä ei ole väliäkään, olenko vai enkö ole. Tärkeintä on, että itse tunnistan kuormittavat tilanteet.

      Poista
  11. Mä en usko olevani erityisherkkä, mutta nykyinen ruuhkainen elämäntilanne ja kolmen lapsen kanssa eläminen laukaisee mussa erityisherkille tyypillisiä tarpeita ja tuntemuksia. Tiedän kuitenkin, että mulla nämä johtuvat vain tämänhetkisestä ylikuormituksesta ja ovat aika lieviä ilmiöitä.

    Sen sijaan olen elänyt lapsuuteni tyylipuhtaan erityisherkän kanssa (ja on hän toki osa elämääni edelleen) ja sitä kautta päässyt osaksi maailmaa, jossa ihmisen on aktiivisesti suojattava itseääni jutuilta, jotka uuvuttavat, ärsyttävät tai ahdistavat liikaa. Aihe kiinnostaa mua paljon.

    Omista lapsistani yksi oli lapsena tyypillinen ujo, arka, jännittävä ja introverttipiirteinen lapsi. Minä, jolla itsellänikin on introvertin piirteitä (mutta myös paljon ekstrovertin) jouduin tosissani opettelemaan, kuinka kasvatan ja tuen ujoa ja arkaa lasta. Ympäristö ja ympäröivät ihmiset eivät aina tee sellaista kovin helpoksi... Monet kerrat sain puolustaa lapseni oikeutta olla ujo ja hitaasti lämpiävä. Opin kunnioittamaan niitä piirteitä lapsessani, ja uskon, että onnistuin lopulta kasvatustehtävässäkin ihan hyvin. Tänä päivänä lapsi on reipas eikä hurjan paljon enää jännitä uusia tilanteita. Hän on kuitenkin edelleen perustyypiltään enemmän introvertti ja hitaasti lämpiävä, eikä erityisen sosiaalinen. Hän saa olla sellainen, mutta olen iloinen, että olemme onnistuneet kuitenkin antamaan hänelle sellaisia taitoja, ettei taipumus ujouteen tai varovaisuuteen vaikeuta hänen elämäänsä. Erityisherkkyyttä tästä lapsesta ei juuri löydy.

    Toinen lapsi taas ei ole ujo eikä arka, vaan varsin rohkea ja sosiaalinen. Mutta myös selkeästi erityisherkkä. Haastava yhdistelmä piirteitä. Häntäkin saamme kovasti opettaa, kannustaa, ohjata, rohkaista, toppuutella ja suojellakin. Tämän lapsen kasvaataminen on ollut minusta vaikeampaa kuin edellä kuvatun arka-introvertti-ei-erityisherkkä-tapauksen.

    Meillä vanhemmilla (ja kaikilla lapsia kasvattavilla ja ohjaavilla aikuisilla) on kyllä vaativa - ja samalla antoisa - tehtävä tunnistaa näiden erilaisten lasten tarpeet ja piirteet ja auttaa heitä löytämään oma, itselleen sopiva tapa olla ja elää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, en mäkään tiedä tuosta erityisherkkyydestä omalta kohdaltani. Tämän tekstin laukaisi yhden nettitestin tuottama ärsytys + Hesarin artikkeli, jossa ei tarkkaan sanoen edes puhuttu _erityis_herkkyydestä, vaan herkkyydestä ihan ylipäätään.

      Mä kyllä tunnistan itselläni aistien herkkyyttä jo kauan ajalta ennen lapsia, mutta ärsykkeistä väsyminen on alkanut todenteolla vasta, kun elämään on tullut niin valtavan paljon kaikkea muuta. Pikkulapsiajan vaateet ja ruuhka vie niin paljon energiaa, että äänet ja tuoksut ja ihmisten kohtaaminen ja ympäristön sekamelska väsyttävät enemmän kuin aiemmin.

      Belle tuossa yllä ihan hyvin kirjoitti, että asiat, joista erityisherkkä väsyy, eivät ole varsinaisesti hyväksi kenellekään. Eli ehkä meille kaikille olisi välillä hyötyä kääntää ärsyketulvaa vähän pienemmälle - ja toisaalta reilusti myöntää ja hyväksyä, että joskus tämä kaikki vain väsyttää, ja se on ihan ookoo.

      Mä olen miettinyt paljon tuota, että jos vanhemman ja lapsen tempperamentti on kovasti erilainen, niin miten vanhempi onnistuu tunnistamaan ja hyväksymään lapsen erilaiset piirteet. Mä olen itse introvertti ja herkkä (paremman sanan puutteessa, en ole ujo enkä arka, mutta jotenkin ehkä kuitenkin jotain muuta kuin reipas), ja välillä tuntuu, että siitä johtuen näen niitä piirteitä myös lapsissani. Osaan niitä tunnistaa ja toisaalta myös hyväksyn ne, olenhan itse samanlainen.

      Toisaalta molemmat ovat myös rohkeita lähestymään uusia ihmisiä, ja hyvinkin sosiaalisia ainakin tuttujen ihmisten parissa. Mutta myös väsyvät jos elämää on ympärillä paljon: häly, ihmisten paljous, hauskan määrän paljouskin väsyttää, vaikka kivaa onkin. Mutta ovathan he toisaalta vielä kovin pieniä, kumma olisi, jos ei väsyttäisi, oli tempperamentti mikä tahansa.

      Eli en osaa vielä lainkaan sanoa, mitä omat lapseni ovat. Yritän pitää avoimen mielen ja ottaa vastaan sen mitä tulee. Ja kuten sanoit, auttaa heitä löytämään itselleen sopiva tapa olla ja elää.

      Poista