keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Saako lasta lyödä? Ja mitä pitää tehdä, jos tekee mieli?

Kurittaminen oli aiheena maanantain Marja Hintikka Livessä, ja kurituskeinojen demonstroiminen kahden showpainijan toimesta aikuisilla juontajilla herätti tunteita katsojissakin.

Minua ei ole lapsena lyöty eikä läpsitty, luunappejakaan en ole saanut. Uhkailun väkivallalla kyllä muistan: kerran jouduin itse keräämään koivunoksia vitsaksi odottamaan "Koivuniemen herraa", jota ei onneksi koskaan tullut.

En hyväksy lapsen satuttamista, enkä haikaile tukkapöllyjä takaisin. Mielestäni kivun tuottaminen ei ole kasvatuskeino laisinkaan, vaan alistamisen ja vallankäytön väline.

Mutta silti olen vanhempana suuttunut lapsilleni niin, että silmissä pimenee.

Tämä on hankala aihe. Tuomitsen lapsen lyömisen, mutta olen itse suuttunut niin, että olisi tehnyt mieli lyödä. Kuten aiheesta tabuja uhmaten kirjoittanut Valeäiti, minäkin uskon, että meitä on monia. Mutta koska aihe on tabu, siitä on vaikea puhua. Maanantain Marja Hintikka Liven kurituskohtaus sai lasten oikeuksien järjestö Unicefin reagoimaan: miten ihmeessä minä uskaltaisin kertoa siitä, että itsekin on joskus tehnyt mieli antaa takaisin samalla mitalla?

**

Minä olen huutanut lapsille, olen katsonut vihaisesti, lyönyt seinää, karjunut, kiroillut, poistunut huoneesta rauhoittumaan, paiskonut tavaroita. Tämä on pelottanut lapsia, muttei satuttanut.

Minun on tehnyt mieli lyödä, jättää leikkipuistoon, antaa takaisin samalla mitalla. On tehnyt mieli, mutten ole tehnyt. Siinä on vissi ero.

Minua on helpottanut valtavasti ajatus, jonka haluan opettaa lapsillekin: kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot eivät ole. Se pätee myös meihin aikuisiin. Kyllä minä saan suuttua lapsilleni, saan menettää hermot, saan ajatella ihan tosi pahastikin että voi kun tekisi mieli läppäistä takaisin. Kunhan en toimi niin.

Minulla kiukku nousee kahta kauheammaksi, jos yritän padota sen. Jos sallin itselleni sen, etten aina kestäkään noita minulle niin rakkaita kiukuttelijoita ja vastaan vänkääjiä, on suuttumuksen tunteistakin helpompi päästää irti (kunhan olen antanut itseni tuntea ne ensin).

Olen myös luopunut sellaisen tavoittelusta, etten koskaan suuttuisi tai etten riitelisi lasteni kanssa. Sen sijaan yritän opettaa heille miten riidellään. Eli pyydän anteeksi jos olen käyttäytynyt tavalla jota en lapsilleni sallisi. Selitän mistä se johtuu (joskus joudun korostamaan, ettei se johdu heistä vaan ihan muista asioista, jotka painavat mieltäni - ja toisinaan sanon ihan suoraan, että se johtuu siitä ettet totellut tai että teit tuhmasti). Sitten halataan ja sovitaan.

Kolmevuotiaan kanssa olen jutellut riidan jälkeen, että meillä oli juuri äsken riita: hän suuttui minulle ja minä hänelle, mutta se ei ole vaarallista. Minä rakastan häntä ja kestän hänen suuttumuksensa, ja hän saa suuttua minulle (tämä tuntuu olevan hänelle se huolestuttavin asia, että jos hän suuttuu minuun, niin mitä sitten).

**

Kirjoitin ylläolevan taannoin Valeäidin Löisinkö? -kirjoituksen kommentteihin, ja koska olen edelleen itseni kanssa samaa mieltä, kopioin ajatuksen tähän aiheen ollessa taas pinnalla.

Sellainen pitää vielä sanoa, että suuttumisessa ja suuttumisessa on eroa. Vaikka sallinkin itselleni sen, että joskus korotan ääntäni lapsille, tai että joskus suutun niin, että meille tulee riita, niin siitä kyllä yritän eroon, että taannun uhmaraivoajan tasolle itsekin.

Saan nimittäin edelleen itseni kiinni tilanteissa, joissa odotan itseltäni liian vähän ja lapsiltani liian paljon. Silloin saatan kääriytyä itsesääliin ja oman elämäni raskauteen, kun on paineita töissä ja huonosti nukuttu yö ja flunssakin on enkä lenkille päässyt. Silloin en mene auttamaan viereisessä huoneessa nahistelevia sisaruksia selvittämään riitansa, vaan ylimalkaisesti huutelen toisesta huoneesta: "leikkikää nätisti", "jos se lelun jakaminen ei ala onnistua, niin ette kumpikaan saa leikkiä sillä!" tai jotain muuta yhtä kypsää. Siitä se tilanne sitten herkästi eskaloituu sellaiseksi, että räjähtelen lapsiraukoille mitättömistä asioista aivan käsittämättömillä mittasuhteilla.

Mutta en minä aivan menetetty tapaus ole. Toisinaan onnistun säilyttämään lehmän hermot silloinkin, kun pää punaisena huutavia palosireenejä on kaksin kappalein, eikä mikään komento mene perille.

Niille kerroille kun olen osannut toimia kuten aikuinen, on jotakin yhteistä*:

  • olen päättänyt etukäteen, etten provosoidu
  • tarvittaessa laitan itseni jäähylle, ja kerron sen lapsille rauhallisesti: "olen nyt niin vihainen, että minun täytyy rauhoittua"
  • laskeudun lapsen tasolle ja rauhoitan hänet. Joskus sylissä, joskus vieressä istumalla
  • ja joo, sanoitan tunteita, omiani ja lapsen

Ja jos se on joskus onnistunut, sen on onnistuttava uudestaankin, eikö vain? En ole mikään self helpin kuningatar, mutta tämä ajatus on minua auttanut silloin, kun tuntuu, että olen paskista paskin vanhempi. Joskus olen aika huono, mutta en aina. Löytyy hetkiä, jolloin olen aivan timanttisen hyvä. Jos olen osannut silloin, osaan toistekin.

Eikö vain?

* lainasin toistamiseen itseäni Valeäidin kommenteista. Joku lukee ehkä nämä jutut nyt toista kertaa, mutta kertaus ja opintojen äiti, eikös juu :)

6 kommenttia:

  1. Mä oon lukenut nää sun kommentit monta kertaa ja luen vielä monesti - niissä on niin paljon viisautta :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos, tää oli taas viisas teksti aiheesta. Mä luulen, että mulla auttaisi aika paljon jo sellainen keskittyminen ja pysähtyminen - usein mun raivotilanteet lähtee siitä, että just huutelen jotain olan yli, ja kun se viesti ei mene perille, niin jossain vaiheessa napsahtaa. Tai jos osaisin keskittyä edes siihen, miksi oikein suutuin.

    Mille toi itseni jäähylle laittaminen ei oikein toimi, koska lapset ei ikinä jätä mua rauhaan, vaan tunkee perässä ovelle kolkuttelemaan ja sehän vain raivostuttaa sitten entisestään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullakin lähtee just siitä, että olen laiska vanhempi. Epämääräinen "Älkääs nyt viitsikö" ja vähän sen perään "Eikö se sana jo kuulu?!!?!!?". Jos olisin alunperin hoitanut tilanteen kunnolla, ei välttämättä olisi tarvinnut suuttua.

      Mä olen nyt muutaman päivän tsempannut tässä provosoitumattomuudessa. Se on jännä, että mut hämmästyttää aina uudelleen se, miten hyvin mun lapset käyttäytyy, kun mä käyttäydyn itse ensin hyvin. Miksi mä en niinä uhmantäyteisinä päivinä muista ensin katsoa peiliin?

      Sellainen jäi vielä sanomatta, että vaikka mua ei muksuna mukiloitu, niin mun tunteita ei sallittu. Mulle suututtiin, jos mä suutuin, tai jos olin surullinen, tai jos pahoitin mieleni. Sen jäljet näkyy vieläkin, ja varmasti osin sen takia omien tunteiden (etenkin sen aggression) hallinta ja käsittely vaatii näin aikuisiällä aika paljon. Siksi mä mietin, että mun täytyy yrittää omien lasten kanssa toimia paremmin, ja antaa heidän tuntea koko tunteiden kirjo. Silloinkin, kun se tarkoittaa sen tuntemista, että äiti on ihan tyhmä.

      (Joskus mietin, että vanhemmille pitäisi olla samanlainen koulutus mitä ne antaa poliiseille tai portsareille. Mä oon monesti ihastuneena katsellut sitä mielenrauhaa, millä joku asiansa osaava poliisi ottaa vastaan provokaation toisensa perään, ja ratkaisee tilanteen ihan lungisti ilman voimankäyttöä.)

      Kyllä meilläkin lapset seuraa, mutta monesti jo se muutama sekunti auttaa, kun saan käännettyä selän ja käveltyä poispäin. Ja meillä se, että laitan itseni jäähylle on usein lapsille merkki siitä, että nyt mentiin liian pitkälle. Vaikka ne seuraa mua, niin pelleilyt on yleensä siinä vaiheessa jo loppu.

      Poista
  3. Harmittaa myöntää, mutta minulla se, miten hyvin käsittelen tilanteita, joissa lapset heittäytyvät hankaliksi, riippuu tosi paljon omasta väsymys- ja stressitilanteestani. Eihän sen niin pitäisi olla. Mutta etenkin tosi väsyneenä pinnani tahtoo olla lyhyt.

    En satuta lapsia fyysisesti, ja yritän olla satuttamatta myös henkisesti, mutta siinä asiassa raja on niin hiuksenhieno... Olen silti ollut aina tosi tarkka sen suhteen, millaisia sanoja ja äänenpainoja, jopa katseita ja eleitä valitsen. Silloinkin kun korotan ääneni ja silloinkin kun huudan. Minusta vanhemmilla on lupa olla vihaisia ja miksei joskus huutaakin, tai ainakin se on inhimillistä. Mutta sanat pitäisi valikoida niin, etteivät ne alista tai pelota lasta. Yritän välttää lasten haukkumista, ja silloinkin kun olen kiukkuinen ja huudan, yritän pitää mukana keskustelevan sävyn. Esitän kysymyksiä ja sanoitan myös omia tunteitani siinä tilanteessa.

    Mutta joo. Pitäisi pystyä olemaan rauhallisempi ja pitkäpinnaisempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se minullakin on. Paras tapa olla huutamatta lapsille on pitää huolta omasta jaksamisesta. Käydä säännöllisesti liikkumassa ja muutenkin poissa kotoa. Nukkua ja syödä hyvin.

      Minäkin yritän olla sanomatta pahasti, mutta on multa tainnut joskus lipsahtaa klassinen "pitääks sun aina" tai "mikset sä koskaan". Kiroillutkin olen, ja sen välillä kuulee lasten puheista (onneksi ne ei ole jääneet toistamaan mitään minulta oppimaansa!). Ja mä yritän aina suuttuessa sanoittaa sen, että nyt olen suuttunut.

      Mutta joo. Tietysti pitäisi. Mä luulen, että harjoittelen sitä lopun elämääni.

      Poista