torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosi 2015, lopu jo!

Tämän vuoden jälkimmäinen puolisko on ollut niin raskas, että sen varjo peittää alleen ensimmäisen puolikkaan kivat asiat.

Palasin hoitovapaalta töihin, uuteen työpaikkaan, juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin, kävin Ahvenanmaalla, olin lomalla. Viime kevään ja kesän tekstini huokuvat optimismia ja onnea, jota en enää ilman muistutusta muista olleenkaan.

Sillä kesän jälkeen tuli syksy, mies palasi hoitovapaalta töihin ja molemmat lapset täyspäiväisesti tarhaan. Minä vaihdoin lyhennettyyn työaikaan ja lopusta ei oikein ole tarkkaa muistikuvaa.

Lokakuussa sentään jaksoin väittää, että työn ja perheen yhteensovittaminen on helppoa. Tai että se ei ole vaikeaa. Silkkaa saivartelua, sanon nyt. Työssäkäynti ja kahden jatkuvasti sairastavan uhmaikäisen kaitseminen on yhdistelmänä infernaalinen.

Olen siis ollut aika väsynyt. Niin väsynyt, että puheet joulustressistä olisivat huvittaneet, jos olisin jaksanut huvittua. Olin liian väsynyt stressaamaan. En kaatunut aattona kuusen alle, koska kukaan ei jaksanut hankkia kuusta. En nukkunut joululomaa läpeensä, koska lomaa ei ollut, ja lapset olivat taas sairaana ja huusivat yöt läpeensä.

Esikoinen on sellaisessa hurmaavassa elämänvaiheessa, että päiväkodilta saamani palaute on järjestään negatiivista. En usko päiväkodin kasvattajien tarkoittavan sitä, mutta jokainen kertomus lapseni öö... haasteista tuntuu märältä rätiltä vasten kasvoja. (Kai heillä hyviäkin hetkiä on, kertoisivat joskus niistä?).

Kuopus on ihan tavallisessa kaksivuotiaan uhmassa, jolloin mikään ei sovi, onnistu, tai käy päinsä ja elämä ylipäätään on kovasti raskasta jos ei saa omaa tahtoaan läpi.

Minä olen vanhempana ollut kaikkea sitä, mitä en haluaisi olla. Anteeksianto ja ymmärrys itseä kohtaan ei helpotu, vaikka sitä joutuu harjoittelemaan liiaksi.

Mitä töihin tulee, olen aika harjaantunut katsomaan, kuinka pallot putoavat. Olen myös treenannut erityisen paljon suoriutumista alta riman. Se, mitä en ole oppinut, on sietämään sitä, etten jaksa, pysty tai kykene.

**

Se, etten ole yksin tässä veneessä, ei varsinaisesti helpota. Se pahentaa. Miksi minä en onnistu, kun jotkut ovat omaani vaativammassa tehtävässä, ylitöitä ja työmatkoja tehden ja silti pärjäävät? Minulla on vain kaksi lasta, on aviomies joka kantaa vähintään puolet perhe-elämän taakasta, on hyvä päiväkoti ja lyhyet työmatkat ja satunnaista lastenhoitoapuakin.

Niin että sitten tunnen huonoutta myös siitä, että valitan. Pitäisi opetella ajattelemaan positiivisesti, aloittaa vaikka kiitollisuuspäiväkirja!

Kun en minä v*ttu jaksa.

**

Hassu juttu.

Kirjoitin yllä olevan muutama päivä sitten, ja jätin hautumaan. Nyt lukiessani tekstiä uudestaan, iskee pakonomainen tarve loiventaa kirjoittamaani jotenkin. Mitätöidä tunne kepeällä olankohautuksella, häätää se pois kornilla sutkautuksella risukasaan paistavasta auringosta. Tai vähätellä omaa pahaa oloa ensimmäisen maailman ongelmilla.

Meitä länsimaisia kermaperseitä syytetään usein siitä, ettemme kestä negatiivisia tunteita. Pitää varmaan paikkansa. Tunnistan sen itsessäni juuri nyt. Ei riitä, että vituttaa, kun vituttaa myös se, että vituttaa. Tunnetta ei haluaisi tuntea, sen haluaisi niin kauas itsestä kuin mahdollista.

Arvatkaa mitä? Tällä kertaa en tee sitä. En pyydä anteeksi, en lyö leikiksi, en etsi hopeareunusta. Entä sitten, vaikka piehtaroisinkin itsesäälissä, ehkä ihminen saa sellaistakin toisinaan tehdä.

Minulle on tainnut käydä kuten uhmaikäiselle usein. Juuri nyt ympäristön vaatimukset ja omat tavoitteet menevät yli voimavarojen. Ihmekös tuo, jos ottaa päähän. Ja se on kuulkaas täysin ookoo.

Jospa siis olen tässä ja piehtaroin sen verran, kuin se vaatii. Tunne saa olla. Se menee kyllä pois, kun on valmis. Niin se on tehnyt aina ennenkin.

23 kommenttia:

  1. Ei mulla muuta kuin, että onneksi et loiventanut kirjoitusta tai heittänyt siihen mitään pinterestin mietelause shittiä niistä hopearuksista. Lasten sairastelu ja sen myötä menetyt unet koko perheeltä on aivan syvältä. Erityiskiitos siitä ettet kertonut lopuksi, että olet aloittanut sen kiitollisuus päiväkirjan. Kohta on kesäloma, se tulee yhtä nopeasti kuin joulu menneellä viikolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle, kun et yrittänyt piristää minua! :)

      Poista
  2. Toivon sulle kokolailla iisimpää ja seesteisempää ensi vuotta, kiitos blogista :)
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, minäkin toivon :)

      Kiitos Anna osallistumisesta keskusteluun! Kommenttisi ovat aina odotettu ilo :)

      Poista
  3. Musta sä olet tosi hektisessä elämänvaiheessa, töiden ja pikkulapsiarjen yhdistäminen on useimmille vaan tosi raskasta. Ole armolllinen itsellesi, ei kenenkään tarvii olla mikään superihminen! Voimia ja valoa toivotan!

    VastaaPoista
  4. Voi darling, saat luvan: sulla on rankkaa. Mulla on rankkaa, muilla on rankkaa, kaikilla on rankkaa. Oli niitä töitä kaksi tai kaksitoista tuntia päivässä, tämä elämänvaihe on ihan syvältä. Ei edes absoluuttisesti sen kroonisen ajan- ja unenpuutteen takia, vaan myös tai ehkä nimenomaan sen henkisen kuorman takia. Joku haluaa jatkuvasti jotain. Jos ei lapset, työ, mies tai askareet, sinä itse: voi kun kävisin enemmän lenkillä, voi kun jaksaisin kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa.

    Minä sanon siis sulle, ja mulle: raivotaan rauhassa. ANnetaan tunteiden tulla, löysätään kaikkialla rimaa vielä entisestään ja uskotaan vakaasti siihen että joku päivä helpottaa. It will!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. http://valeaiti.blogspot.fi/2016/01/rikas-rakas-raskas-elama.html

      Kiitos inspiraatiosta :)

      Poista
    2. Voi kiitos ihana Valeäiti lempeistä sanoista <3 Sä niin tajuat, mistä tässä on kyse. Että voi väsyttää (ja raivostuttaa), vaikka näennäisesti kaikki on hyvin.

      Mä annoin jo itselleni luvan raivota, hyvä että sinäkin. Se helpotti.

      Ja arvaa muuten mitä? Just juttelin puolisolle, että olipa hyvä, että päiväkoti on kahden ja puolen viikon joululomalla, vaikka se onkin tarkoittanut aikamoista säätöä, että itse päästään töihin.

      Nimittäin noi mun lapset. Ne on ihan enkeleitä nyt, kun on saaneet lölliä kotioloissa kohta kaksi viikkoa. Taisivat hekin olla syksyn uuvuttamia.

      Poista
    3. Ihan sama efekti täällä. Nämä on onnellisia ja aivan kaiken hereilläoloajan (no, yöt myös) mussa kiinni. Ikävöivät, vaikka ollaan samassa asunnossa, mitta eri huoneissa. Että on taitanut olla tämä syksy näillekin aika pitkä ja rankka. Ei muuta kuin ekstrahaleja kaikille hoidoksi! :)

      Poista
  5. Voi, Saara! Pikkulapsivaihe yhdistettynä töihin on rankkaa. Se on tosiasia ja täysin hyväksyttävää. Se on ajanjakso, jolloin kuuluukin mennä siitä, mistä aita on matalin.

    Keväällä kirjoitin blogissani juuri teille, pienempien lasten vanhemmille: "Sinä uhmaikäisen taaperon tai vaativan vauvan äiti - hang on, there! Kouluikäiset lapset ovat hauskoja ja viisaita, heiltä oppii paljon uutta. Ja lisäksi he ovat vaivattomia, omatoimisia ja heistä voi näköjään olla jo paljon apua!
    Tunnelin päässä on valoa. Kyllä se helpottaa. "

    Tuosta on suunta vain ylöspäin. Voimia ja jaksamista - ja parempaa vuotta 2016 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö, mä tiedän tuon :) Ja kaikesta rankkuudesta huolimatta, mun lapset on parasta, mitä mulla on, enkä siksi edes niin kovasti hingu, että kasvaisivat nopeammin isoiksi.

      Hyvää uutta vuotta myös sinulle <3

      Poista
  6. Saa harmittaa. Niin kuin Valeäiti tuossa jo totesi, niin se on ne loputtomat vaatimukset sen seitsemältä eri suunnalta, se että mikään ei ikinä ole tarpeeksi.

    Ei kai kukaan ihminen kestä negatiivisia tunteita? Eikö se ole niin kuin niiden tarkoitus, kertoa asioiden huonosta laidasta, ja sitten siitä tunteesta pois pyrkiessä koettaa korjata asiantilaa?

    Lainaan taas isoäitini parasta ystävää, joka totesi jossain määrin lohduttavasti: "Kaksi asiaa elämässä on ollut sellaisia, että luulin, ettei ne lopu koskaan. Toinen maailmansota ja lasten sairastelu. Loppuihan nekin sitten aikanaan."

    Ja ehkä päiväkodille voisi sanoa, että just nyt ei "rakentavalle" palautteelle ole vastaanottajaa?

    Ja sitten kun aloitat sen kiitollisuuspäiväkirjan: kannattaa ottaa vain yksi asia mistä on kiitollinen ja miettiä esim. 5 syytä, miksi siitä on kiitollinen. Näin mä teen aina silloin kaksi kertaa vuodessa kun keskityn olemaan kiitollinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päiväkotiasiaan on pakko kommentoida näin lastentarhanopettajana: kannattaa oikeasti huomauttaa, jos ei koskaan kuule mitään positiivista! Tai vaikka kysyä päivän päätteeksi jotain positiivistakin kommenttia. Sellaisiakin varmasti on, jotkut eivät vain jostain syystä ymmärrä sellaisia sanoa ääneen. Ja jos se "negatiivinen palaute" tulee usein jostain samasta asiasta, niin minusta ei ole kyllä tarpeen sitä päivittäin toistaa ("tänään taas kävi näin")... Viimeistään jossain vasu-keskustelussa kannattaa tuoda ilmi, että jatkuva pelkän negatiivisen palautteen kuuleminen on raskasta. Olen itse ollut todistamassa useampaakin tapausta, jossa tilanne (lapsen negatiivinen käyttäytyminen joissain tilanteissa) meni tosi paljon eteenpäin ihan sillä, että alettiin lapsen kuullen antamaan positiivista kommenttia hänestä vanhemmille - keskityttiin voimakkaasti niihin hyvin menneisiin juttuihin. Lapsi kasvoi silmissä ja vanhemmatkin vaikuttivat jotenkin "voimaantuneilta". :)

      Poista
    2. Mä olen aivan varma, että positiivistakin on. Tässä on nyt sattunut sellainen inhimillinen lipsahdus, etteivät päiväkodissa hoksaa, että niistä hyvistäkin jutuista kannattaa raportoida.

      Ja ilman muuta juttelen tästä lapsen kasvattajan kanssa. En vain halunnut tehdä sitä juuri ennen joululomia, ettei loman ajaksi olisi jäänyt ikävä fiilis.

      Emilia, voi miten hauska tarina isoäitisi ystävästä. Että on voinutkin lasten sairastelu tuntua loputtomalta :)

      Mä olen kyllä sitä mieltä, että kaikkia tunteita pitää kestää. Toki tunteet voivat toimia ikäänkuin signaaleina siitä, että jotain on pielessä ja pitää muuttaa kurssia, mutta ei aina. Esimerkiksi pettymyksen tunteet ovat ihan luonnollisia silloin, kun on pitkään tavoitellut jotain ja huomaa joutuvansa luopumaan siitä. Tai surun tunne kun menettää jotain itselleen tärkeää. Ei se välttämättä tarkoita, että pitäisi erityisesti tehdä mitään. Muuta kuin antaa tunteen tulla.

      Poista

  7. Hyvä että kirjoitit rehellisesti. Oon sitä mieltä että se negatiivinen paskaa pitää kirjoittaa reilusti sellaisena kuin sen tuntee. Ei sen kaunistelu auta ketään. Aina löytyy joku joka nillittää siitä kuinka jollakin on asiat huonommin ja tuollainen negatiivisuus on oma vika jnejne. Sain vanhaan blogiin aina välillä itsekin siitä.palautetta. blogiin jossa pyrin omia paskoja fiiliksiä, omaa jaksamattomuuttani.

    Ja podin huonoa omaa tuntoa koska niin tunsin. En pode enää. Ei se ollut valintani. En minä valinnut tuntea niin. Ei kukaan valitse sellaista.

    Kuten jo valeäidin blogiin kirjoitin:

    Oikein hyvää uutta vuotta, voimia, terveyttä, rohkeutta ja viisautta ottaa vastaan tuleva vuosi haasteineen ja tunteineen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en usko, että tunteitaan pystyy valitsemaan. Eikä se mielestäni olisi hyväksikään; kaikki tunteet kuuluvat elämään.

      Oikein hyvää uutta vuotta myös sinulle Etna <3

      Poista
  8. Miten tutun kuuloista. Töissäkäynnin, 3-vuotiaan ja kodinhoidon kanssa pärjää kun kuvittelee olevansa sirkuksen taitavin jonglööri. Mutta heti kun yks pallo muuttaa muotoaan, menee hankalaksi. Omalla kohdalla oivalsin, että lapsen sairastaminen on karseinta just siksi ettei siihen voi vaikuttaa. Out of my Control. Ja siksipä se herättää megalomaanista aikuisiän uhmaa. Meilläkin oli hoitopaikka kiinni joulunaikaan, vietettiin koko loma sairastaessa. Levänneenä siis maanantaina duuniin. Vuonna 2016 lupaan uhmailla vähemmän .. Kaikkea kun ei voi hallita vaikka kuinka yrittäisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä puolestani lupaan uhmailla myös vuonna 2016, mutta ehkä enemmän itseäni ymmärtäen ja armoa antaen.

      Toivon meille molemmille (ja kaikille) minimaalista sairastamista tänä vuonna!

      Poista
  9. Tuttuja ajatuksia taas kerran. Mulla on kanssa ollut niin rankka syksy ja alkutalvi, että olo on nyt jotenkin täysin tyhjä.

    Mä sain pitää yli kahden viikon loman tässä, ja sitä oli kyllä apua etenkin työstressin karistamiseen (mitä nyt välillä aamuöisin heräilin murehtimaan). Myös koululaisille ja päiväkotilaiselle breikki arjesta tuli vähintäänkin tarpeeseen. Olemme olleet tosi paljon kiireettömästi ja rennosti yhdessä, se on hyvä.

    Mutta. Valitettavasti mulla ei ole nyt kuitenkaan erityisen levännyt ja huoleton olo. Lomalla lapset kyllä pääsivät irti syksyn rasituksista, mutta koululaiset riitelivät aivan järkyttävän paljon ja päiväkotilaisen uhma puhkesi uusiin sfääreihin. Minun unihäiriöni eivät helpottaneetkaan, vaikka olin ajatellut, että niin kävisi. Olen melkein yhtä väsynyt kuin ennen lomaa. Ja työt; huomenna mua odottavat ennennäkemöttömät haasteet, joiden hoitamiseen mulla on liian vähän pelimerkkejä, ja joista selviämiseksi olisi todellakin toivonut selättäväni edes tämän univelan.

    Tämä on nyt tilanne, ja olenkin tässä pari päivää yrittänyt löytää sellaista lähestymistapaa alkavaan arkeen, että jaksaisin sitä kaikesta huolimatta. En ole mikään positiivisen ajattelun sanansaattaja, mutta jotain mun on nyt näille ajatuksilleni ja tunteilleni tehtävä, jotta elämä alkaisi taas rullata.

    Olen yrittänyt löytää pieniä valonpilkahduksia. Olkoon töissä raskasta, mutta siellä ei toisaalta tarvitse toimia koko ajan mahdollistajana kiukutteleville lapsille. Olkoon niin, että fyysinen kuntoni ei juuri nyt salli entisen kaltaista treenaamista, opettelen sitten vaikka taas uudestaan joogaamaan ja kävelemään. Olkoon niin, että yöni ovat tällä hetkellä huonoja. Yritän olla panikoitumatta ja otan jokaisen levollisen hetken lahjana. Ehkä isot murheet elämässä väistyvät nyt hetkeksi ja saamme elää kevään tavallista arkea. Kun syksy oli niin kamala, opin pakon edessä löytämään itselleni uudenlaisia pieniä rauhan ja levon tuokioita kiireisestä arjesta. Jospa yrittäisin pitää niistä jatkossakin kiinni.

    Toivotaan, että arki kohtelee meitä hyvin. Halaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin toivotaan! Tavallinen arki on yllättävän ihanaa, kun elämässä on kausia, joissa sitä ei ole.

      Toivon sinulle pieniä ja isoja valonpilkahduksia tähän vuoteen! Ja minulle, meille kaikille :)

      Poista
  10. Sanonpa vain että UUh, ihania tekstejä!! vaikka onkin kamalaa, mut sitä kummasti kasvaa ihmisenä kun jaksaa (no, ok Peltorit päässä) kuunnella 3,5 v raivoa 1,5h jostain keksistä jota ei just nyt sattunut olemaan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja vaikka aina ei kasvaisikaan, niin siitä jotenkin selviää :)

      Poista