torstai 15. joulukuuta 2016

Mokista häpeään

Mokasin tänään.

Moka ei ollut iso, näkyvä, eivätkä sen seuraukset vakavat. Mutta se tapahtui asiassa, jossa haluaisin olla hyvä. Asiassa, joka on minulle tärkeä.

Harmittaa.

Ei, vaan hävettää.

Hävettää niin, että tekisi mieli kaivautua maan alle. Oma tunnereaktio hämmentää. Mistä tämä oikein tulee. Tiedän, että virheitä sattuu kaikille. Tiedän, että kukaan ei odota minun olevan täydellinen. Tiedän, että virheeni on muiden mielestä varmasti vielä pienempi kuin omasta mielestäni.

Mistä tämä häpeä oikein kumpuaa? Onko sillä jokin tarkoitus? Se menee ohi odottamalla, sen tiedän kokemuksesta, mutta miksi se ylipäätään tulee? Tämä tunne on tuskallisen tuttu, olen kokenut sen ennenkin.

Miten voisi oppia mokailemaan ylpeydellä? Miten saisi tunteen mukaan siihen järjellä ymmärrettävään tosiasiaan, että rapatessa roiskuu. Koska ihan aidosti ymmärrän sen, mutta huomaan, että järki ei ole nyt ohjaksissa.

Miksi mokaan liittyvään häpeäntunteeseen yhdistyvät kaikki ne epäilyt, joita syvällä sisimmässäni kannan? Miksi se nostaa esiin kauan piilossa olleen huijarisyndrooman, ja saa minut hetkeksi kuvittelemaan, että kaikki näkevät lävitseni (ja tajuavat, että olen vain täynnä kuumaa ilmaa). Miksi yhtäkkiä taas tarvitsen päänsisäisiä vakutteluja ja tsemppilauseita itselleni?

Tämän tekstin kirjoittaminen hävettää myös. Hah, mutta siitä tiedän, että se pitää kirjoittaa ja julkaista. Koko tämä blogi on yhden ihmisen pientä taistelua häpeää vastaan. Yritystäni käsitellä vaikeita tunteita, jotka tunnistan parhaiten siitä, että niistä kirjoittaminen hävettää.

Jännä juttu. Mokista häpeään.

(Eeva Kolu kirjoitti siitä minua taitavammin.)

Mitä sinä tunnet, kun teet virheen?

Mikä sinua hävettää?

lauantai 19. marraskuuta 2016

Henkinen väkivalta on henkistä väkivaltaa

Kuvittele pieni tyttö, jonka vanhemmat ovat riitaisassa avioliitossa. Ulospäin kaikki näyttää hyvältä: perheen isä tekee paljon töitä ja äiti hoitaa kotona lapsia. Lapset ovat terveitä, puhtaita ja ehjissä vaatteissa. On leluja, ulkomaan matkojakin.

Suljettujen ovien takana isä halveksii lasten äitiä lastensa kuullen. Äiti heittää suutuspäissään päivällisen isän kasvoille. Lautasia paiskotaan seinään, uusia ostetaan tilalle.

Tyttö ei muista kuin yhden hellyydenosoituksen vanhempiensa välillä. Yhden koko lapsuutensa aikana. Ivaa, myrkkyä ja vihaa hän muistaa sitäkin enemmän.

Tyttö muistaa hiihtoretken ja lumilinnan rakentamisen isän kanssa. Hän muistaa myös sen, miten isä oli paljon työmatkoilla, myöhään töissä ja toi töitä kotiin.

Tyttö ei muista, että isä tai äiti olisi koskaan sanonut ääneen rakastavansa. Hän ei muista helliä katseita, ei kannustavia sanoja. Hän ei muista väkivaltaa, mutta sen uhkan kyllä.

Tyttö muistaa sen, ettei koskaan ollut riittävän hyvä. Äiti arvosteli huonosti tehdyistä kotiaskareista, isä ei koskaan kiittänyt tai kehunut.

Onko tyttö ollut koskaan sylissä, onko häntä paijattu ja pidetty hyvänä? Hän ei muista, vaikka muistaa sen, kuinka äiti yritti halata kun tyttö ei enää halunnut ottaa sitä vastaan. Halauskin oli vallankäyttöä, josta kieltäytyminen johti äidin marttyyrikohtaukseen, jonka jälkeen tyttö joutui lohduttamaan ja pyytämään anteeksi.

Tytön kotona ei koskaan puhuttu vaikeista asioista. Ei selitetty vanhempien riitoja, ei sovittu yhteenottoja lasten kanssa.

Kerran tytön äiti potki auton tuulilasin hajalle, ja tyttö pelästyi. Pelkäsi äidin tulleen hulluksi, pelkäsi tulevansa itsekin. Vietti monta vuotta epämääräisessä ahdistuksessa, jota vanhemmat eivät koskaan purkaneet. Eivät varmaan omilta ongelmiltaan huomanneet.

Kodin ilmapiiristä puhumiseen ei ollut sanoja. Mikään käsinkosketeltava ei ollut vialla. Kukaan ei ryypännyt, kukaan ei lyönyt. Ehkä lapsuuden kuuluu olla tälläistä, tyttö mietti. Ehkä minussa on jotain pielessä, kun kotona on paha olla.

Tyttö kasvoi, koki rajun murrosiän. Vanhempien välit olivat jo niin tulehtuneet, että he molemmat välttelivät kotona oloa. Isä matkusti entistä enemmän, äiti kävi kursseilla.

Yläasteikäisenä tyttö oli pitkiä aikoja ilman vanhempiaan kotona. Huolehti itsensä lisäksi pikkusiskosta. Laittoi ruuan, pesi pyykit, auttoi läksyissä. Ajatteli, että hänen pitää pärjätä näin itsenäistä elämää, näin nuorena, koska sitä häneltä odotettiin eikä tyttö osannut sitä kyseenalaistaa.

Siinä sivussa tyttö joi itsensä kaatokänniin kerran viikossa, harrasti irtosuhteita, näpisteli, tupakoi, lintsasi koulusta, värjäsi hiuksensa vihreäksi, leikkasi ne koulun vahtimestarin kopista löytyneillä fiskarseilla, teki itsestään ulkoa yhtä ruman kuin tunsi sisältä olevansa. Ei ajatellut olevansa itsetuhoinen, mutta silti satutti itseään kaikin keinoin.

Vanhemmat eivät huomanneet muuta kuin vihreät hiukset. Yläasteen luokanvalvoja piti tyttöä hankalana tapauksena, kutsui puhutteluun, nuhteli, ylenkatsoi. Parhaan kaverin vanhemmat kielsivät tyttäreltään ystävyyden tytön kanssa, koska tyttö oli "huonoa vaikutusta".

Tyttö kasvoi aikuiseksi, kipuili ihmissuhteissa, koki vaikeaksi luottaa keneenkään. Piti itsensä niin etäällä lapsuudenkodistaan, kuin osasi. Lopetti yhteydenpidon vanhoihin koulukavereihin, koska muistot heistä sekoittuivat muistoihin kaikesta siitä, mikä oli lapsuuden kodissa pahaa ja pielessä. Otti etäisyyttä myös siskoihin, sillä olla heidän kanssaan oli olemista avoinna lapsuuden haavoille.

Tyttö löysi ihanan miehen, jonka rakkauteen oppi hiljalleen luottamaan. Sai omia lapsia, joille vannoi olevansa erilainen vanhempi. Kertoi rakastavansa, piti sylissä, sanoitti tunteita, lohdutti, myönsi virheensä ja pyysi anteeksi.

Mutta lapsuuden möröt nousevat edelleen pintaan. Aikuisen tytön on vaikea suhtautua vanhempiinsa, jotka edelleen käyttävät valtaa ikävällä tavalla ja pyrkivät kontrolloimaan. Joiden kanssa lapsuuden solmuista on mahdotonta puhua, koska he kokevat tarjonneensa normaalin kasvuympäristön, josta mitään ei puuttunut.

Väsyneenä tyttö huomaa itsekin rankaisevansa lapsiaan kylmyydellä. Sähähtää riitaa itkevälle tyttärelleen: "Mene pois, olen niin vihainen sinulle, etten tahdo nähdä sinua juuri nyt".  Häpeää itseään, häpeää sitä, ettei koskaan riittänyt omille vanhemmilleen. Häpeää, että vieläkin kantaa mukanaan pienen tytön loukatuksi tulemisen tunteita. Häpeää, ettei pysty antamaan anteeksi. Häpeää, että odottaa yhä anteeksipyyntöä, jota ei koskaan tule.

Omasta kokemuksestaan tyttö tietää, kuinka haavoittavaa välinpitämättömyys voi olla. Että ei ole olemassa omille vanhemmilleen. Että ei ole tärkeä.

Mutta hän ei osaa yhdistää kaikkea kokemaansa siihen, että vanhempi joskus vastaa puhelimeen.

On vähän surullinen tästä kohusta. Toivoisi, ettei keskusteltaisi enää pieleen menneestä kampanjasta, vaan siitä, miten vanhempia voitaisiin auttaa olemaan parempia siinä, mikä kantaa vuosikymmenten ja sukupolvien päähän.

Kohtelemaan lapsiaan paremmin.

torstai 27. lokakuuta 2016

Hitaan shoppailun salaisuus

Teki mieli kirjoittaa klikkiotsikko: Näin vältät virheostokset, katso vinkit!

Mutta se ei olisi ollut aivan totta. Kyllä teen edelleen virheostoksia, vaikka lempivaateindeksi onkin hyvällä tolalla.

Ajattelin silti kertoa hyväksi havaitsemastani tavasta tehdä vaateostoksia. Se menee näin:

Kirjaa vaatetarpeesi ylös. Mikä tahansa tapa käy, paperi ja kynä on ihan yhtä hyvä kuin excel-taulukko. Tarpeiden ja himojen ylöskirjaaminen on ainoa tapa välttyä virheostoksilta. Jos esim. kaupassa näet ihanan mekon/takin/minkälien, joka tuntuu huutavan päästä omistukseesi, älä osta, vaan kirjoita mieliteko muistilistallesi.

Älä osta mitään nukkumatta ensin yön yli. Joskus tarpeet katoavat, kun niille antaa aikaa. Jos eivät, hankinta saattaa olla aidosti tarpeen. Itse kerään usein verkkokaupan ostoskoriin tavaraa, ja jätän täytetyn ostoskorin odottamaan useaksi päiväksi. Jos vielä parin päivän jälkeen tuntuu, että vaate on pakko saada, ostan sen. Usein ei tunnu.

Sovita vaate aina rauhassa kotona. Vaatekauppojen sovituskopeissa on ahdistava tunnelma. Myyjä saattaa hengittää niskaan, tulee kuuma ja koko rumbasta haluaisi vain päästä eroon. Vaatteen ostaminen on huono tapa lopettaa epämiellyttävä tilanne. Ostan valtaosan vaatteistani netistä, jolloin saan sovittaa niitä kodin rauhassa. Kun ostan vaatteen kivijalasta, sovin avokaupasta. Kirppareilta en osta lainkaan, koska avokaupan sopiminen on vaikeaa (moni myyjä ei siihen ihan ymmärrettävistä syistä suostu).

Sovita vaatetta monta kertaa, vähintään kahtena eri päivänä. Usein en ihan tiedä, pidänkö vaatteesta vai en. Joskus tukka on huonosti, jolloin vaatekin näyttää rumalta. Joskus turvottaa, ja vyötärö kiristää. Joskus ihan kivalta vaikuttava vaate on "ihan kiva" vielä seuraavanakin päivänä. Silloin kannattaa myöntää, että en lopulta pidä vaatteesta niin paljon kuin haluaisin. Vasta kun olen seuraavallakin sovituskerralla sitä mieltä, että haluan vaatteen omakseni, teen ostopäätöksen.

Pyri löytämään mahdollisimman monta yhdistelmää jo omistamiesi vaatteiden kanssa. Jos uusi vaate ei sovi yhteen vähintään kolmen jo omistamasi vaatteen kanssa, älä osta. Jos uusi vaate saa sinut pohtimaan uusia hankintoja päästäkseen käyttöön, älä osta.

Jos uusi vaate tuntuu päälläsi epämääräisesti huonolta, se on. Älä osta.

Älä osta mitään ilman palautusoikeutta. Palauta huonoksi toteamasi vaate mahdollisimman nopeasti. Älä päästä sitä unohtumaan kaappiin, päädyt vain kauppaamaan sitä netin kirpputoreilla "laput kiinni".

Mitä ostin viimeksi hitaasti. Kuva: Elevenparis.


Jaa-a, sinä mietit, onnistuukohan tuo käytännössä? Joskus onnistuu, joskus ei. Toisinaan lipsun omista hyvistä ohjeistani, ja silloin seurauksena on usein ostoskatumus ja virheostos.

Että ihan opiksi itsellekin näitä kirjoittelen.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Kolme kotimaista vaatetta

"Mitä projekti 333:lle kuuluu?", kysäisi Valeäiti pari kuukautta sitten lounaspöydässä.

"Hmmmjaaatuotanoin", minä vastasin.

Eipä sille paljon mitään kuulu. Oikeastaan en enää laske vaatteitani. Tuntuu, että projekti on tehnyt tehtävänsä, ja vaatemäärä per vuodenaika on kohtuullinen. Sitäkin tärkeämpää on, että vaatekaapissani on nyt enimmäkseen toistensa kanssa hyvin yhteensopivia vaatteita. Kapselivaatekaappi, tavallaan.

Tarpeet ja ostokset kirjaan edelleen muistiin. "Täydellinen vaatekaappi" -excel kulkee mukana Google Sheetissä, ja täydennän siihen kaikki uudet ostokset (mitä, milloin, mihin hintaan, mistä), sekä mieleen juolahtaneet tarpeet.

Ja niitä tarpeita muuten on, 21 kappaletta tällä hetkellä. Mutta ei se haittaa, millään ei ole kovin kiire.

Mutta minun piti oikeastaan puhua vaatteista, eikä laskentataulukosta. P333:n myötä tyylini on paitsi kirkastunut ja kallistunut, myös kotimaistunut. Värikkäämpikin se on, tavallaan. Mustan ja valkoisen joukkoon on päässyt harmaa, mikä taitaa sopia hailakalle iholleni jyrkkää mustaa paremmin.

En harrasta tässä blogissa tuote-esittelyjä, mutta nyt teen poikkeuksen. Olen ostanut vaatekaappini muutaman kotimaisen tuotteen, joista haluan kertoa teillekin. Kotimaisuus ei sinänsä ole minulle kriteeri vaateostoksilla, vaan ennenkaikkea haluan löytää vaatteita, jotka tulevat käyttöön ja kestävät. Mielestäni parasta ekologisuutta vaateostoksilla on se, että ostaa vain sellaista, missä tietää viihtyvänsä - ja mikä kestää käyttöä ja pesua. Käyttämättä jäänyt vaate on luonnonvarojen tuhlausta silloinkin, kun valmistustapa ja -materiaali on sinänsä ekologinen.

**

Ostin kesällä suomalaisen Noukin harmaan pellavamekon. Väljä mekko on 100% puuvillaa, ja se onkin oivallinen kuumana kesäpäivänä. Pellavan ominaisuuksiin kuuluu, että se rypistyy aika herkästi, mutta odotan, että muutaman pesun jälkeen mekko pehmenee entisestään. Ryppyisyys kuuluu pellavaan, ja mekko sopii mielestäni myös siistiin toimistolookiin. Yhdistin mekon mustaan nahkarotsiin ja korkkareihin, jolloin kokonaisuus oli mukavan rock.

Noukin vaatteet suunnitellaan, leikataan, ommellaan ja viimeistellään Suomessa, Tampereella. Materiaali hankitaan Suomesta tai muualta Euroopasta. Pellavakankaat kudotaan Liettuassa.

Noukin verkkokaupassa mekko maksaa 159 euroa, minä löysin mekon alennuksesta vain viidellä kympillä.

Kuva: Nouki

**

Kesämekokseni pääsi myös Lumoanin musta Ilta-mekko, jonka löysin merkin kivijalasta, Lumoan Storesta Katariinankadulta.

Ilta-mekko on 100% GOTS-sertifioitua luomupuuvillaa, ja se on valmistettu suomalaisen perheyrityksen toimesta Portugalissa. Kaikki asioita, joita mielelläni tuen omalla lompakollani.

En yleensä ole pitsin tai minkään muunkaan romanttisen ystävä, mutta Lumoanin vaatteissa pitsiyksityiskohdat piristävät selkeitä värejä ja yksinkertaista leikkausta.

Mekossa on melko väljä A-linjainen mitoitus, joten jos heiluu kahden koon välissä, kannattaa valita pienempi. Puuvilla kutistuu pesussa noin 5%, itselläni XS-koon mekko oli pesun jälkeen entistä sopivampi.

Ilta-mekko on hieman hankala huollettava: itse pesen sen nurinpäin käännettynä pesupussissa 30 asteessa hienopesuohjelmalla, erikseen muista vaatteista (en uskalla laittaa muiden mustien kanssa samaan koneeseen, koska pelkään valkoisen pitsisomisteen värjääntyvän). Pesun jälkeen mekko vaatii vielä silityksen, jota normaalisti inhoan, mutta tämän mekon kohdalla olen oppinut antamaan periksi. Etenkin pääntien pitsisomiste tuntuu tarvitsevan silittämistä asettuakseen pesun jälkeen siistiksi.

Hinta Lumoanin verkkokaupassa on 95 euroa.

Kuva: Lumoan
**

En ole koskaan ollut suuri Marimekko-fani, mutta hiljalleen brändi tuntuu työntyvän harkintalistalleni. Marimekko on aina ollut mielestäni keski-ikäisten tätien brändi, joten ehkä olen itse vihdoin siinä iässä, että suomalaisen muodin klassikko alkaa itseä miellyttää. Marimekolle tyypilliset vahvat kuosit ja voimakkaat värit eivät sentään vielä houkuta, vaan Marimekon mallistosta valitsen kaappiini selkeitä, yksivärisiä tuotteita.

Ostin vuosi sitten Marimekon mustan Toltti-neuleen, ja hiljattain hankin saman neuleen myös harmaana. Toltti on 100% merinovillaa ja valmistettu Kiinassa. Malli istuu minulle täydellisesti, ja materiaali on ihanan pehmeää.

Villa vaatii käsinpesun viileässä vedessä, itse olen käyttänyt pyykkikoneen käsinpesuohjelmaa ja pessyt neuleen nurinpäin käännettynä pesupussissa. Neule kutistuu pesussa melko paljon, joten kahden koon välissä häilyvän kannattaa valita se suurempi. Villaa ei ylipäätään kannata liikaa pestä, säännöllinen tuulettaminen auttaa pitämään neuleen raikkaana. Itse en käytä neuletta pienten tahmatassujeni seurassa, jotta välttyisin pesua vaativilta tahroilta vaatteessa.

Hinta Marimekon verkkokaupassa 150 euroa (vuosi sitten sain saman neuleen omakseni 139 eurolla), mikä lienee laatuneuleesta ihan ookoo hinta. Vuoden runsaan käytön jälkeen musta neuleeni on hieman nyppyyntynyt, mutta edelleen siistissä kunnossa. Koruja ei tämän (tai muidenkaan) neuleen kanssa kannata käyttää, myös olan yli vedettävä laukku hiertää kankaaseen nyppyjä.

Kuva: Marimekko

**

Noin, mitäs olette mieltä tällaisesta tuote-postauksesta? En varmasti tule jatkossakaan vastaavia paljoa harrastamaan, tämän tekstin motivaationa oli jakaa tietoa hyviksi kokemistani hankinnoista. En kannusta ketään ostamaan, pikemminkin kannustan miettimään kriittisesti omaa tyyliään, olemassa olevia vaatteitaan ja tekemään hankintoja niihin peilaten ja olemassa olevaa täydentäen.

Ja tämä ei ollut yhteistyö-postaus. Pieni blogini ei onneksi mainostajia kiinnosta, vaan saan tehdä harvat tuotearvioni omaksi ilokseni.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Ei kuulu sulle

Olen ollut hieman hämilläni Marja Hintikan ja Rakel Liekin vloggauksesta aiheista, joita naiselta ei pidä kysyä.




En minä sillä, ettenkö olisi itsekin noita joskus pohtinut. Että mitä se muille kuuluu, mitä mä teen.

Varmasti jokaisen elämässä on asioita, joita ei heti ensimmäiseen "mitä kuuluu?" -kysymykseen ryhdy vastauksena kertomaan. Minullakin.

Minä olen halunnut ja saanut kaksi lasta. Kolmatta en toivo, eikä sellaista ole suunnitteilla. Olen saanut keskenmenon. Pikkusiskoni on kuollut. Lähisuvussani on sekä alkoholisti että skitsofreenikko. Ja yksi itsemurhan tehnyt.

Olen käynyt terapiassa setvimässä sekä loppuunpalamistani, parisuhdettani, että suhdetta lapsiini ja omaan äitiyteeni. Äitisuhteeni ei ole niin hyvä, kuin haluaisin sen olevan. Isänkin kanssa olisi petraamisen varaa. En vieläkään tiedä, mitä haluan tehdä isona.

Enkä minä tiedä, kuuluuko mikään yllämainituista yhtään kellekään. Ehkäpä ei. Paskaakaan, kuten Hintikka sanoo.

Mutta sen arvaan, että nuppini olisi nykyistä pahemmin sekaisin, jos en olisi osannut ja uskaltanut puhua kipeistä ja vaikeista asioista, joita tielleni on osunut.

Kyllä minäkin joskus pelkäsin. Paheksuntaa, hylkäämistä, leimaamista. Arvatkaa mitä? Se, että puhuin, ei tuonut mitään niistä. Päinvastoin, koin saavani armoa, ymmärrystä, hyväksyntää. Ja tiedättekö, kuinka monta vertaistarinaa kuulin? Aika moni meistä kantaa isojakin juttuja sisällään. Muillekin on helpottavaa saada tietää, ai että sinäkin, sinunkin perheessäsi.

Niin että en oikein osaa ilolla tervehtiä siitä, että kansakunnan ehkä suosituin talk show -emäntä opettaa meitä vaikenemaan. Tökerö ei tietenkään saa olla, eikä toista kannata neuvoa. Mutta että ei saisi kysyä? Ja kun se sama viesti on niin helppo kääntää toisinpäin, että älä kerro. Että vauvahaaveissa on jotain salailtavaa. Tai siinä, että ei halua saada lapsia. Tai siinä, ettei tiedä, mitä haluaa. Eikä ole! Miksi pitäisi olla?

Blogi on ollut hieman unholassa viime ajat, mutta tämän halusin tulla sanomaan. Olkaa armollisia itsellenne ja muille. Itselle isoista jutuista kannattaa jutella. Toisten isoista jutuista saa olla kiinnostunut. Kuunteleminen on hyvä.

Ja tämä: joskus se aallonpohjassa rämpivä ihminen eniten kaipaa sitä, että joku on hänestä kiinnostunut. Myötätuntoinen "Miten sulla menee?" voi pelastaa päivän.

Ei mulla muuta. Kuvat ovat kesän Italian-lomalta. Mielestäni ne sopivat seesteisyydessään tähän.

Mitä sinulle kuuluu?

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Maailmantuskaa ja sisustusunelmia


Viimeinen vuosi on ollut hullua aikaa. Tai ehkä maailma on aina ollut sekaisin, mutta minä en ole ennen sitä huomannut.

Nyt tuntuu, että aina kun avaan uutissivuston, jotain käsittämätöntä on tapahtunut. Tuhansittain pakolaisia hukkuu Välimereen samalla, kun hyvinvointivaltion kasvatit huutavat rajat kiinni. Naisrauhaa kampanjoivat isänmaan toivot toivovat joukkoraiskausta suvakkihuorille, jotka ovat kanssaan eri mieltä.

Joku hullu ajaa väkijoukkoon kuorma-autolla, toinen hullu puukottaa kuoliaaksi kehitysvammaisia. Britannia haluaa eroon EU:sta, ympäri maailmaa alkaa kuulua entistä äänekkäämpänä vihamielistä mölyä, johon kenelläkään ei tunnu olevan keinoja puuttua.

Näyttää siltä, että vihamielinen, valehteleva öykkäri voittaa USA:n presidentinvaalit. Se on Brexitiä moninkertaisesti kamalampi kohtalo, huono vitsi jolle ei voi edes nauraa, koska se saattaa muuttua todeksi.

Niinpä minä teen, kuten moni tekee varjellakseen mielenterveyttään. Käännän katseen pois uutisista, sisäänpäin. Kympin uutisten sijaan katson elokuvia, Hesarin sijaan selaan sisustuslehteä.

En kirjoita enää pääministerille, vaan ostan parvekkeelle lisää kukkia.

Blogihan tällaisesta hömppään hakeutumisesta vähän kärsii. Maailma on nyrjähtänyt pois paikoiltaan, enkä osaa sitä sanoilla korjata. Siispä menen piiloon, katson Yle Areenalta Michael Haneken Rakkauden. Se on kuuleman mukaan kaunis.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Talo Italiassa




Vaikka ei se oikeasti mikään talo ollut. Asunto, jossa oli keittiö, olohuone, makuuhuone ja parveke. Italian koti, kuten lapset sanoivat.

Parvekkeelta pystyi huutelemaan naapuriasunnon lapsille hyvät huomenet, makuuhuoneeseen mahtui koko perhe nukkumaan - omiin sänkyihinsä, vaikka yleensä unille mentiin kylki kyljessä ja aamurutiineihin kuului leppoisa loikoilu nelistään vanhempien parisängyssä.

Keittiön pöydän ääressä maistuivat eri versiot pastasta tuoreilla kasviksilla, kylppärissä pyykkikone pyöritti puhtaaksi jäätelötahraisia vaatteita.





"Äiti, miksi me oltiin siellä Italiassa vain viikko?"
"Rakkaani, sitä minäkin mietin."

Olisipa ollut hauskaa olla pienessä järvenrantakylässämme niin pitkään, että jokainen mukulakivinen pikkukatu olisi tullut koluttua, läheisen kahvilan käsintehdystä jäätelöstä kaikki maut maisteltua, rantabulevardin jokainen metri juostua ja tutkittua vuorenrinnettä ylös kipuavat polut yksi kerrallaan.

Kuinkahan monta viikkoa olisi mennyt siihen, että koti Italiassa olisi muuttunut arkiseksi ja tylsäksi, piha-altaan leikit jo niin nähdyiksi ja huikeat järvimaisemat tavallisiksi.

Arvaan, että aika monta.




lauantai 25. kesäkuuta 2016

Hyvä sohva eli miten ostoskriteerit muuttuvat vanhemmuuden myötä

Vertailimme kälyn kanssa sohvia.

"Tämä on tosi hyvin säilyttänyt muotonsa, vaikka lapset ovat pitäneet tässä pomppukouluja jo neljä vuotta."
"Joo, ja noi irrotettavat konepestävät päälliset on tosi kätevät. Saa oksennukset ja pissat pestyä pois näppärästi."
"Lisäksi tuosta väristä ei pienempiä räkä- ynnä muita tahroja edes erota."
"Sohvatyynyistä saa rakennettua hyvän majan. Joskus niistä tehdään myös esterata olohuoneen lattialle."


Jonnekin hyvin kauas on menty siitä, kun huonekalujen hankinnassa tärkeintä oli, miltä se näyttää.

(Paitsi että tästä sohvasta en luovu, ennen kuin lapset ovat täysin sisäsiistejä.)

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Elina Lepomäki heittää kuin tyttö

Olen tässä vähän miettinyt Elina Lepomäkeä.

En jaksa innostua keskustelusta, jossa väitetään hänen saaneen osakseen epäreilua kohtelua Kokoomuksen puheenjohtajakisassa, koska on nainen. Sanon vain, että kummallista on, että Stubbia saa arvostella liiasta hymyilystä, triathlon-harrastuksesta ja narsismista, koska hän ei ole nainen, mutta Lepomäkeä ei saa arvostella liian vähästä hymyilystä, kylmyydestä ja oletetusta tunteettomuudesta, koska hän on nainen.

Vai kenen mielestä tasa-arvoa on, että vain miehiä saa kritisoida? (Sanna Ukkola kirjoitti tästä minua paremmin muutama päivä sitten.)

Naiskortin heiluttelussa riittäisi toki jutun aihetta, mutta sen sijaan halusin puhua Lepomäen kampanjasloganista.

Mies paikallaan.

Hesarissa slogania kehuttiin kekseliääksi. Mitä en nyt tajua, kun mielestäni sukupuolistereotypia on stereotypia silloinkin, kun sitä viljelee omasta sukupuolestaan. Ei naisia väheksyvä kielenkäyttö ylevöidy sillä, että sanoja on itsekin nainen.

Miksei Nainen paikallaan? Lepomäen mukaan slogan on "ilmentymä teekkarihuumorista, joka naurattaa pääsääntöisesti vain esittäjäänsä". Itse en voi välttyä tulkinnalta, että Lepomäki halusi korostaa päättäväisyyttään, kokemustaan ja johtamiskykyään, ja koki, että miehenä tämä onnistuu paremmin kuin naisena. Siispä kisataan yhtenä jätkistä.

**

Onko sillä sloganilla nyt niin väliä? Heh heh, läppä läppänä, ja vähän huumorintajua kehiin.

Kyllä sillä on väliä, millaisia ominaisuuksia liitämme puheessamme sukupuoliin. Annan konkreettisen esimerkin tämän tekstin otsikossa, ja avaan sitä alla.

Kuinka moni mietti otsikon luettuaan, että väheksyn Lepomäen heittämistaitoa?
Ajatteliko kukaan, että otsikko on kehu?

Sukupuoleen liitetyt ennakkoasenteet istuvat niin tiukasti, että niitä on vaikea huomata. Omille ennakkoluuloilleen on yleensä erityisen sokea. Nainen yhtä lailla kuin mieskin saattaa toistaa alentavia ajatusmalleja naissukupuolesta tiedostamattaan. Kuten, että tytöillä ei pelaa käden ja silmän välinen koordinaatio yhtä hyvin kuin pojilla, mistä johtuen heittäminen sujuu tytöillä vähän niin ja näin.

Että kun sanon "heittää kuin tyttö", moni kääntää sen mielessään automaattisesti muotoon "heittää huonommin kuin poika".

**

Silloin tällöin tuotemyyntiä vauhdittamaan tarkoitettu mainos iskee pintaa syvemmälle. Kuukautissuojamainokset ovat yleensä naiiveja ja korneja, mutta Always tekee #LikeAGirl-mainoksellaan virkistävän poikkeuksen.

Mainoksen alussa koekuvaukseen tulleita teini-ikäisiä pyydetään juoksemaan, heittämään, tappelemaan jne. kuin tyttö. Seuraavaksi kamera kuvaa nuoria toistamassa hyvin stereotyyppistä kuvaa siitä, mitä "kuin tyttö" tarkoittaa. Hupsua, heikkoa, epävarmaa.

Sama tehtävä annetaan tytöille. He eivät vielä tiedä, että "kuin tyttö" tarkoittaa heikompaa ja huonompaa, joten he juoksevat nopeasti, heittävät voimakkaasti ja tappelevat sisukkaasti. Eräs mainoksen tyttö vastaa kysymykseen "mitä tarkoittaa juosta kuin tyttö?" "että juoksee niin nopeasti kuin pystyy".

(Mainos on ilman muuta tiukasti konseptoitu, roolitettu ja käsikirjoitettu. Siitä huolimatta, tarina resonoi arkipäivän kokemusten kanssa siitä, miten tyttöyteen tai naiseuteen suhtaudutaan. Tai mihin asenneansoihin itsekin huomaamattaan välillä astuu.)



Jos nyt Elina sattuisit lukemaan tämän tekstin, minulla on vieno pyyntö. Ensi kerralla kun haet johonkin luottamustehtävään, laita sloganisti ihan rohkeasti "Nainen paikallaan".

Koska ei naiseudessa ole mitään vikaa.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Väliin jäänyt puolimaraton




Harvoin on harmittanut niin paljon, kuin kuluneella viikolla tajutessani, että osallistumisestani Helsinki Half Marathonille ei tänä vuonna tulisi mitään.

Olin saanut oikean jalan säärivamman kuntoon, mutta sitten iski flunssa.

Voi perhana. Rahallinen menetys ei kirpaissut, sainhan lääkärintodistuksella siirrettyä ilmoittautumiseni ensi vuodelle.

Mutta kaikki ne talven pimeydessä, jäätävässä loskassa ja -12 asteessa tehdyt lenkit tuli nyt juostua tavallaan turhaan. Kesän alussa häämöttävä puolimaraton oli se motivaattori, jonka avulla en jäänyt sohvalle köllöttelemään, vaan vääntäydyin lenkille silloinkin, kun ei huvittanut.

Eilen katselin somessa kateellisena kaikkia niitä upeita onnistujia, jotka juoksivat HHM-mitalin kaulaansa. Oli laiha lohtu päästä perheen kanssa Lintsille, kun olisin paljon mieluummin ollut itsekin ottamassa itsestäni mittaa 21,0975 kilometrin matkalla.

Tänään keräsin itseni ja ilmoittauduin Espoon Rantamaratonille.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Naiset ja menestymisen pelko



Luin Sheryl Sandbergin kirjan hämmentyneiden tunteiden vallassa. Ystäväni kehui kirjaa inspiroivaksi. Minun lukukokemukseni lähenteli pikemminkin epäuskoa... Ja vähäsen kauhua.

En minä sillä, etteikö Sandbergilla olisi upea ura. Kyllä on. Jollain tasolla jopa kadehdin Facebookin operatiivista johtajaa.

Enkä silläkään, etteikö Sandberg olisi monessa oikeassa. Naisia kohdellaan työelämässä eri standardein kuin miehiä. Usein väheksyvä suhtautuminen on tiedostamatonta, ja siihen syyllistyvät naiset siinä missä miehetkin. Sukupuoleen liittyvistä asenteista on hyvä tulla tietoiseksi, ettei itse toiminnallaan päädy vahvistamaan niitä.

(Sandberg kertoo Harvard Business Schoolin tutkimuksesta, jossa opiskelijoille kerrotaan menestyneestä yrittäjistä. Tarina on muuten identtinen, mutta puolelle opiskelijoista kerrotaan yrittäjän nimen olevan Heidi, ja toinen puoli kuulee yrittäjän olevan nimeltään Howard. Opiskelijat arvioivat molemmat yhtä päteväksi, mutta siinä missä Howardista pidettiin, Heidiä kuvailtiin itsekkääksi, eikä hänen kanssaan haluttu työskennellä. Tosin kun Howard & Heidi -tutkimus hiljattain toistettiin, naisyrittäjää pidettiin suositumpana kuin miestä.)

Mutta. Minua karvan verran häiritsee se, että Sandberg keskittyy niin paljon sukupuoleen. Hän selittää työelämän rakenteita ja naisten - siten myös minun - käytöstä sillä, että... no, sukupuoli.

En ole ihan varma, miksi minun pitäisi olla niin tietoinen siitä, että naisena olen altavastaaja. En voi sukupuolelleni mitään. Enkä haluakaan voida (Sandberg kertoo kirjassaan esimerkin naisesta, joka ei laittanut työpaikalle korvakoruja, koska ei halunnut miespuolisten kollegoiden huomaavan, että hän on nainen).

En myöskään halua lähestyä jokaista tilannetta työpaikalla tai parisuhteessa oletuksella, että rakenteet sortavat minua.

En toivo, että sukupuolet vaihtavat keskenään paikkaa. Mielestäni tasa-arvoa on se, ettei sukupuoli määrää tai estä ammatinvalintaa ja etenemistä, jos muuten rahkeet riittävät. Ei naisen pidä haluta johtotehtäviin yhtään enempää kuin miehenkään - tai nousta sinne, jos kyvyt eivät riitä.

Sandberg kertoo unelmakseen sen, että joskus naiset johtavat puolta maailman yrityksistä, ja miehet pyörittävät puolta kotitalouksista. Tässä minulla tökkii vastaan.

Sandberg ei kaipaa tehtävien tasaista jakautumista sukupuolten kesken, hän hakee maailmaa, jossa jokainen voi sukupuolesta riippumatta tehdä joko-tai valinnan.

Joko nouset johtotehtäviin, tai omistaudut perheellesi. Joko nojaat eteenpäin, tai jättäydyt töistä suosiolla kokonaan pois.

Ei minun unelmayhteiskuntani ole se, jossa 50% miehistä on koti-isiä, ja 50% naisista eteenpäin nojaavia huippujohtajia. Minun unelmassani miehet ja naiset jakavat vastuut töissä ja kotona. Ja tekevät välillä jotain muutakin kuin töitä tai kodinhoitoa.

**

Sandberg kertoo, miten hänen omat valintansa ovat auttaneet häntä huipulle. Ensimmäisen lapsensa synnyttyä hän piti kolmen kuukauden äitiysloman - ja työskenteli koko ajan. Palattuaan töihin hän teki 12 tunnin työpäiviä aviomiehen ja lastenhoitajan hoitaessa vauvan. Jonkin ajan päästä hän himmasi työtuntejaan niin, että ehti useimmiten kotiin päivälliselle - mutta salasi lyhyemmät päivät työtovereiltaan mm. lähettämällä päivän ensimmäiset ja viimeiset sähköpostit kummallisiin aikoihin.

Kirjan kirjoittamisen aikoihin Sandberg kertoi elämänsä olevan jokseenkin tasapainossa. Hän ehti edelleen usein kotiin päivälliselle ja peitteli lapsensa nukkumaan. Sen jälkeen hän juoksi (!) tietokoneelle jatkamaan töitään.

"En kuitenkaan väitä, enkä ole ikinä väittänyt, tekeväni 40-tuntista viikkoa. Facebook on käytettävissä kaikkialla maailmassa 24 tuntia vuorokaudessa, ja niin olen minäkin, enimmäkseen."

Kun katson Sheryl Sandbergia, en näe naista, joka on "saanut kaiken". Näen naisen, joka on saanut upean uran, mutta luovuttanut ajan pienten lastensa kanssa jonkun muun käyttöön. (Sandberg kertoi hetkestä, jolloin hän tai lasten isä ei kelvannut lapsen lohduttajaksi. Lapsi haki lohtua paikalla olevista aikuisista siltä, joka tuntui tutuimmalta: lastenhoitajalta.)

En tietenkään voi sanoa Sandbergin lapsista mitään. En tiedä millainen suhde heillä on äitiinsä. Ehkä he ovat sinut äitinsä valinnan kanssa.

Omasta lapsuudestani voin sanoa sen, etten löydä mitään hyvää siitä, että isäni oli aina töissä. Suhteessamme näkyy vieläkin se, etten koskaan ollut tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen.

En halua olla poissa lasteni elämästä sen ohikiitävän hetken, kun olen heille parasta maailmassa. Se hinta, minkä maailman sandbergit menestyksestään maksavat, on minulle liikaa.

Olenkin epätoivoisesti etsinyt esimerkkiä naisesta (tai miehestä), joka olisi päässyt ja pysynyt huipulla tehden maltillista työmäärää. Sen sijaan löydän Laura Tarkan, hotelliketjun johtajan joka kertoo (ylpeänä?) tekevänsä 15 tunnin päiviä myös viikonloppuisin, ja paljastaa tehokkuutensa salaisuudeksi sen, että pärjää 5 tunnin yöunilla ja päivän syömättä.

Kyse ei muuten ole siitä, että Tarkka ja Sandberg ovat naisia, eikä siitä, että heillä on lapsia. Tarinat ympäripyöreitä päiviä syömättä ja nukkumatta tekevistä lapsettomista miesjohtajista eivät ole yhtään sen inspiroivampia.

Ne ovat surullisia. Jos johtaminen tarkoittaa kaiken muun hylkäämistä, en taida haluta sitä niin paljon.

Ja tässä päästäänkin siihen, missä Sandberg mielestäni kirjassaan epäonnistuu. Samalla, kun hän yrittää kannustaa mahdollisimman monta naista ylös uraportailla, hän kuvaa ylhäällä olemisen jatkuvaksi luopumiseksi. 24/7 läsnäolo ei ole vaikeaa vain perheellisille, vaan kaikille niille, jotka haluavat tehdä ajallaan jotain muuta kuin töitä.

(Itse uskon myös, että olen parempi työntekijä, jos saan ruokkia luovuuttani levolla, liikunnalla ja lukemisella. Mitä perheen kanssa vietettyyn aikaan tulee, olen kehittänyt pienen tärkeysjärjestystestin: kuvitellaan, että minulla on vain 6 kuukautta elinaikaa - mihin sen käyttäisin? Niin kiinnostavaa työtä ei olekaan, että suostuisin käyttämään ajan muutoin kuin lasteni ja puolisoni kanssa.)

**

Olen huomannut, että jotkut naiset pitävät ajatuksiani ärsyttävänä, jopa vaarallisina. Huipulle pyrkiviä siskoja tulee tukea, ei kyseenalaistaa.

Ja onhan se niin, että naisille pitää sallia se, mikä miehillekin. Jos miehelle on ok keskittyä uraan ja jättää koti ja lapset vaimon hoidettavaksi, naisen tuomitseminen samasta asiasta on kaksinaamaista.

Mutta minä en usko, että uraohjusmiehillä on asiat yhtään paremmin. En usko, että yksipuolisesti yhteen asiaan uppoutuminen on hyväksi kenellekään, edes miehille. En usko, että naisten asemaa parantaa se, että vaadimme heille oikeutta palata johtajanpestiinsä kolme viikkoa synnytyksestä. Sen sijaan meidän kaikkien (isien, äitien, lapsien) asemaa parantaisi se, että miehet saadaan kotiin lapsiaan hoitamaan. Facebookin Mark Zuckerberg on näyttänyt tästä hyvää esimerkkiä jäädessään kahdeksi kuukaudeksi isyysvapaalle esikoisensa synnyttyä (tätä lukiessa on hyvä muistaa, että USA:ssa vanhempainvapaat ovat palkattomia, ja oikeus palata samaan työpaikkaan säilyy vain 3 kuukautta. Zuckerbergin valinta on Jenkeissä vielä poikkeuksellisempi kuin se olisi Suomessa).

**

Löysin lopulta inspiroiviakin naisjohtajia. Akateemisen kirjakaupan Venla Silanterä headhuntattiin toimitusjohtajaksi äitiyslomalta. Ateneumin johtaja Susanna Pettersson ei Hesarin haastattelussa maininnut perhettä tai yöuniensa määrää - tai sitten toimittaja oli niin fiksu, ettei tehnyt niistä juttunsa kärkeä vaan keskittyi Petterssonin hyviin ajatuksiin johtamisesta.

Ehkä keskityn omissa johtajuushaaveissani etsimään mallia sieltä, missä valinnat vastaavat omaa arvomaailmaa. Selvää on, ettei minusta koskaan tule Sandbergia Sandbergin paikalle, mutten sitä paikkaa haluaisikaan. Keskitän katseeni yrityksiin, joissa johtajat näkevät arvoa muullakin kuin työpaikalla vietetyllä ajalla. Samalla opettelen delegoimaan ja priorisoimaan.

Oletko sinä lukenut Lean In -kirjan? Minkälaisia ajatuksia se herätti?

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Kokemuksia korjausompelijasta, ajatuksia vaatehuollosta ja uuden ostamisesta

Täydellinen vaatekaappi -projektini on saanut aikaan hyviä sivuvaikutuksia.

Kokeilut korjausompelijalla ovat muuttuneet pysyväksi tavaksi.  Moni luottovaatteni on jo käväissyt korjausompelijan käsittelyssä, ja kynnys viedä epämukava tai tylsä vaate muokattavaksi on madaltunut. Suurin osa korjauksista on ollut ihan peruskamaa hihojen lyhennyksineen ja puhkikuluneen takin vuorin vaihtamisineen, mutta muutama vaate on kokenut isomman ja tervetulleen muodonmuutoksen.

Housuista tuli hame, joita koristaa jakussa ennen ollut vyö. Jakusta lyhenivät hihat, ja hihoista saksitulla kankaalla levennettiin jakkua niin, että se taas mahtuu kiinni.

Nyt, kun ompelijan muokkausten jälkeen valtaosa vaatteistani istuu päälleni kuin nakutettu, huomaan olevani entistä kriittisempi valmisvaatteita kohtaan.

Sovituskopissa havaitsen entistä herkemmin, että vartaloni ei vastaa valmisvaatetta. Valmisvaatteen vyötärö asettuu lantioni kohdalle tehden vaatteesta (tai minusta) täysin muodottoman näköisen. Hihat ja lahkeet ovat liian pitkät. Melkein jokaisessa sovittamassani vaatteessa on jotakin pielessä. Ei tee mieli ostaa. Vihaan shoppailua kenties entistäkin enemmän nyt, kun sopivan vaatteen löytäminen on minulle aidosti tärkeää.


Toisaalta minulla ei vielä riitä mielikuvitus siihen, että teettäisin itselleni vaatteita alusta asti. Rohkeus tosin kasvaa askel askeleelta. En enää pelkää laatuvaatteen ja ompelijan työn hintaa, sillä olen huomannut, että laadukas vaate kestää muokkauksen, ja siitä saa kuin uuden ompelijan käsittelyssä.

Ompelija saattaa antaa uuden elämän vaatteelle, josta olin jo luopumassa. Kuvan hame + jakku -yhdistelmäkin oli ennen maailman tylsin housupuku, joka roikkui kaapissa odottamassa pääsyä kierrätykseen. Onneksi keksin viedä sen muokattavaksi! Nyt pohdin, saisiko vanhaa vähälle käytölle jäänyttä farkkuhamettani muokattua niin, että ihastuisin siihen uudelleen. Sen sijaan, että ostaisin uuden, teettäisin vanhasta kuin uuden.

Ompelija pystyy helpottamaan myös vaihtelun tarvetta, jonka olen huomannut itselläni olevan yllättävän iso. Kyllästyn tiheästi käyttämiini vaatteisiin, ja kaipaan jotain uutta niiden rinnalle. Vaatekaappini alkaa olla aika lailla koluttu puhki uuden muokattavan löytämiseksi, mutta ajatus kulkee mukana myös uutta ostaessa: onko vaate niin laadukas, että kehtaan viedä sen korjattavaksi / muokattavaksi sitten joskus.

Vaatteiden huoltamisessa en vieläkään ole mikään haka, mutta petraan koko ajan. Tuulettelen vaatteitani parvekkeella turhan pesemisen sijaan, ja käytän työvaatteitani säännöllisemmin pesulassa. Jo kaksi kertaa toistamani tapa on kevään koittaessa viedä talvitakkini pesulaan ja korjattavaksi (saan näköjään vetoketjun ratkeamaan kerran vuodessa), josta se on helppo säilöä puhtaana seuraavaa talvea odottamaan. Nypynpoistaja on ahkerassa käytössä.



Tasapainottelen edelleen ekologisuuden ja uuden ostamisen välillä. Ihailen ihmisiä, jotka hankkivat vaatteensa käytettynä, mutta minulta ei riitä siihen aika eikä energia. Antakaa minulle kirppis, jossa voi tehdä täsmäostoksia, niin juoksen sinne rahat ojossa. Löytöjen metsästämiseen tai Facebookin av, jono mittoihin, kai-kai -rumbaan minulla ei ole riittävästi motivaatiota. Enkä sitäpaitsi osaa ostaa tulevia lempivaatteitani sovittamatta.

Siispä ostan uutena, mahdollisimman tarkkaan harkiten, vaatebudjetin karatessa jatkuvasti käsistä. Osaan harmillisen huonosti arvioida laatua, mutta harkintani on kasvanut. En osta mitään nukkumatta vähintään yhden yön yli, ja usein huomaan, etten halunnutkaan kyseistä vaatetta riittävästi vaivautuakseni uudestaan ostoksille. Napsin itsestäni suttuisia kännykkäotoksia sovituskopissa, ja yritän kuvia tihrustamalla päättää, onko tämä vaate riittävän täydellinen päästäkseen osaksi vaatekaappini sisältöä.

Vaivalloista? Kieltämättä joo, mutta toisaalta: suurin osa ostoksistani päätyy lempivaatteen asemaan.



24. huhtikuuta tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä, kun Rana Plazan vaatetehdas romahti Bangladeshissa. 1 133 ihmistä kuoli ja yli 2 000 ihmistä loukkaantui. Siksi 24. huhtikuuta vietetään jälleen Vaatevallankumousta.

Vaateteollisuuden ongelmakohdat on sellainen vyyhti, että tunnen itseni melko voimattomaksi niiden edessä. En osaa sanoa, kuinka paljon omilla valinnoillani lopulta on merkitystä, tai ovatko kalliimmat brändit synneistä vapaita, mutta omatunto ei enää anna periksi tukea kertakäyttöistä pikamuotia.

En minä vieläkään tiedä, kuka vaatteeni tekee, mutta vähintään haluan antaa niille sen arvon, mikä niille kuuluu.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Järki seuraa perässä

Teen elämän isot päätökset sydämellä. Tiedäthän: pitäisikö mennä naimisiin, kuinka monta lasta yritetään, tuleeko tästä asunnosta kotimme, onko meillä siihen varaa, mikä minusta tulee isona, onko tämä polku, joka sinne vie.

Matkan varrella ja jälkikäteen yritän rationalisoida. Kirjoitan ylös plus- ja miinuslistaa perustelemaan aivoille sitä päätöstä, jonka sydän jo tietää tehdyksi.

Toisinaan kuvittelen olevani nimenomaan järki-ihminen. Teen listoja, tutkin vaihtoehtoja, punnitsen hyvät ja huonot puolet, kysyn kokemuksia. Mittavan tutkimustyön jälkeen teen tasan tarkkaan sen, mitä sydän oli alun alkaen halajanut.

Vaikka järki huutaisi "Älä hullu käänny siihen suuntaan!", sydän on jo puoli kilometria sillä tiellä.

Joskus sydän tekee tyhmästi, valitsee väärin, tulee järjen sättimäksi: "Mitäs mä sanoin". Mitään peruuttamatonta pahaa ei kuitenkaan käy, vaan sekä järki että tunteet tulevat hivenen viisaammiksi.

Harkita se ei vieläkään osaa, sydän parka. Se saattaa haluta jotain niin kovasti, että näkee tarjotun vaihtoehdon sellaisena vaikka väkisin. Kun se on saanut ajatuksen kytemään, ei se päästä siitä irti. Mikään muu ei enää kelpaa. Täyttä vauhtia vaikka päin tiiliseinää!



Järki tekee suunnitelmia, aikatauluttaa haaveet. Sydän riuhtoo irti, tekee mitä lystää.

Järki on hidas, sydän nopea. Kun molemmat ovat vihdoin samassa pisteessä, oikoreittiä paikalle pinkonut sydän mutisee: "Kauanpa se kesti".

Joskus järki toppuuttelee ihan syystä. Sydän on häilyväinen, eikä aina tiedä, mitä haluaa - luulee vain. Järjen pakottaessa lisää miettimisaikaa, sydän saa tahtonsa selkiytymään.

Hyvin se silti menee. Sydän ei kenties tiedä, mitä tekee, mutta se tekee sen tunteella.

Ehkä hyvä vain, että juuri sydän on tiukemmin ohjaksissa kiinni.

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Introvertti vanhempi on huono ystävä

"Kirjailija väsyi lastensa seuraan", kertoi Helsingin Sanomat maaliskuussa. Tunnistin introvertin äidin haastattelusta paljon itsestäni.

Minulle vanhemmuudessa raskainta on se, että en saa olla riittävästi yksin. Toisin kuin Hesariin haastateltu Pauliina Vanhatalo, joka koki syyllisyyttä, ettei jaksanut olla kellon ympäri kiinnostunut lapsistaan, minä en ole edes osannut kuvitella muunlaista tapaa olla äiti.

Olen ajatellut, ettei kai kukaan vanhempi jaksa olla jatkuvasti jonkun tarvitsema. Että jokainen ihminen tarvitsee välillä aikaa vain itsensä kanssa.

Puolisoni ymmärtää introverttiyteni hyvin. Hän on alusta asti tukenut tarvettani yksinololle, ja järjestää siihen aktiivisesti tilaisuuksia.

Lapset eivät tiedä paremmasta, vaan kasvavat kuvitellen, että äidit nyt vain ovat tällaisia, säännöllisesti omaan yksinäisyyteensä vetäytyviä. Lapseni ovat 2- ja 4-vuotiaana liian pieniä varsinaisesti ymmärtämään kaipuutani yksinololle, ja etenkin kuopukseni saattaa kotona huhuilla minua etsien "äitiii, missä oleeet?", jos olen yrittänyt piiloutua nojatuoliin kirjaa lukemaan. Silloin hän tulee luokseni sormeaan heristäen: "Äiti, et saa mennä yksin tänne ilman lapsia!".

Mutta he kasvavat, ja luotan siihen, että oppivat hetki hetkeltä antamaan minulle enemmän tilaa.

Mun tyypit.

Näin eräässä nettikeskustelussa Vanhatalon haastattelua käytettävän puolustamaan subjektiivista päivähoito-oikeutta, koska "on vanhempia, jotka eivät kertakaikkiaan pysty olemaan lastensa kanssa". Varmaan on, mutta ne vanhemmat kärsivät jostain pahemmasta kuin introverttiydestä.

Minun introverttiyteni näkyy lapsiperhearjessa enemmän niin, että kestän muiden kuin perheenjäsenteni seuraa hyvin vähän. Juu-u, tarvitsen säännöllistä huilia lapsistani, mutta he ovat myös ensimmäisiä, joita ikävöin yksin ollessani.

En tunne huonoa omatuntoa vetäytyessäni perheeni luota, mutta tunnen sitä koska eristäydyn kaikista muista ihmisistä.

Äitini kertoi, että lapsena saatoin jäädä mieluummin kotiin kirjaa lukemaan, kuin lähteä ovikelloa pimputtaneiden naapurin lasten kanssa leikkimään.

Vanhemmaksi tulon myötä oman ajan tarve ei ole lisääntynyt. Ongelma on siinä, että yksinäistä aikaa on nyt niin vähän. Kun arki menee joko perhe- tai työelämän vaateissa, minulla jää hirvittävän vähän energiaa elämäni muille ihmisille. Vähän vapaa-aikani käytän ensisijaisesti yksin, ja vasta kaukana toisella sijalla ovat muut ihmiset.

Vanhatalo koki äitimyytin sanelevan sitä, millainen äiti pitää olla. Minulle introvertti äitiys tulee luonnostaan, mutta introvertin ystävyyden kanssa on vielä vähän tekemistä. Kyllä minä ihmisistä tykkään, mutta pimahdan, jollen saa mielelleni hiljaista lepoa. Siksi ystävyyssuhteiden hoito on jäänyt retuperälle.

Ystävät ovat säännöllisesti mielessäni, mutta eivät kenties tiedä siitä, koska kuulevat minusta harvoin, ja näkevät vielä harvemmin. Minulle riittää vähäisempikin yhteydenpito, mutta joku saattaa tehdä siitä väärin tulkinnan, etten enää välitä.

Anteeksi, rakkaat ystävät. Näette minua säännöllisemmin ehkä kymmenen vuoden päästä. Jaksattekohan odottaa sinne asti?

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Vatsalihakset kuntoon kahden raskauden jälkeen

Kuopuksen syntymän jälkeen kropan palautuminen ei mennytkään niin, kuin olin ennalta kuvitellut. Kilot lähtivät imettämällä, mutta jotain muuta oli pielessä.

Vatsa pömpötti, enkä saanut sitä vedettyä sisään edes pinnistelemällä. Maha tuntui löysältä pullataikinalta, ja selkä taipui notkolle kuin olisin vielä ollut raskaana. En jaksanut seistä ryhdikkäänä, enkä oikein istuakaan. Öisin selkä kipeytyi niin, että en saanut nukuttua ilman särkylääkettä. Juoksuharrastus piti laittaa tauolle.

Kesti hetken, ennen kuin osasin yhdistää selkäkivun kuralla oleviin vatsalihaksiin. Äitiysneuvolassa oli varoiteltu vatsalihasliikkeiden tekemisestä heti synnytyksen jälkeen, mutta muuta neuvoa en ollut synnytyksen jälkeiseen palautumiseen saanut.

Onneksi muistin lukeneeni Vuoden mutsi -blogista graafisesta suunnittelijasta, jonka vatsa roikkui vielä viisi vuotta synnytyksen jälkeenkin. Ehkä minuakin vaivaa diastaasi, suorien vatsalihasten erkauma.

Googlaamalla "diastasis recti" löysin videon, jossa neuvotaan miten raskaudenjälkeistä vatsalihasten erkaumaa voi tutkia itse. Normaalitilassa vatsalihasten välissä ei sormilla tunnustellessa ole syvennystä - minulla vatsan sisään hulahti koko käsi.

Terveysaseman fysioterapeutti ei alkuun ymmärtänyt, mistä puhuin, kun epäilin suorien vatsalihasten erkaantumaa. Sitten hän löi käteen Ira Rissasen ja Mari Camut'n opinnäytetyöstä kopioituja jumppaohjeita ja käski lopettamaan juoksemisen.

Jumppasin puoli vuotta ja yritin taas lenkkipolulle. Selkäkipu palasi.

Päätin palata fysioterapeutille, mutta kunnallisen sijaan menin suoraan suorien vatsalihasten erkauman kuntoutukseen erikoistuneen fysioterapeutti Ira Rissasen luokse.

"Ei ihme, että selkään sattuu! Sulla on seitsemän sentin rako vatsalihasten välissä!", totesi Ira ensimmäisellä käynnillä. Kuopuksen syntymästä oli tuolloin lähes puolitoista vuotta, ja oli selvää, että itsekseen erkaantuma ei korjautuisi. Onneksi ammattilaisen käsissä ongelma oli hoidettavissa. Toisin kuin Vuoden mutsin graafikko, en halunnut leikkaukseen, vaan tahdoin korjata lihakseni fysioterapialla.

Lähdimme Iran kanssa kuntouttamaan syviä vatsalihaksiani vähän kerrallaan. Alkuun vatsalihakset oli kurottava yhteen mekaanisesti. Salamatkustaja-blogista tutun Belly Bindin sijaan Ira suositteli minulle selän tukivyötä. Toimintaperiaate on sama, eli tukivyö vetää mekaanisesti vatsalihaksia lähemmäs toisiaan ja auttaa lihasten välissä olevaa jännesaumaa, linea albaa, palautumaan. Käyttämäni tukivyö oli Belly Bind -liinaa yksinkertaisempi, tarralla kiinnitettävä ratkaisu, jonka hankin aivan tavallisesta urheiluliikkeestä.

Pidin vyötä kolme viikkoa ympäri vuorokauden, ja lisäksi tein hyyyyvin yksinkertaisia jumppaliikkeitä. Makasin selälläni lattialla polvet koukussa, jännitin ja rentoutin vatsalihaksiani. Ei tullut hiki, en hengästynyt. Hädin tuskin tuntui jumpalta, mutta se toimi: muutamassa viikossa rako oli kaventunut neljään senttiin.

Hiljalleen liikkeet muuttuivat vaativammiksi. Ira ohjeisti tarkkaan tulevat harjoitukset, ja teki harjoitusohjelman henkilökohtaisti, minun tilanteeseeni räätälöiden. Tapaamisten alussa kertasimme edellisten harjoitusten sujumisen, ja erkauman kaventumista seurasimme millimetrimitalla.

Tapasin Iraa alkuun tiheämmin, lopussa harvemmin, yhteensä noin kymmenen kertaa. Noin puolen vuoden harjoittelulla erkaantuma oli poissa, ja sain Iralta luvan jatkaa vatsalihastreeniä omassa tahdissa. Myös suoria vatsalihaksia saa nyt harjoittaa, eikä mikään liike ole kiellettyjen listalla. Erkauman uusimista ei tarvitse pelätä, kun kerran olen saanut sen kuntoon (ellen hankkiudu uudestaan raskaaksi).

Kahden kuukauden harjoittelun jälkeen sain luvan aloittaa uudestaan juoksemisen. Seitsemän kuukautta kuntouttamisen aloittamisesta juoksin puolimaratonin. Selkäkipuja ei ollut juoksun aikana eikä sen jälkeen. Keskivartalon lihakseni olivat vihdoin kunnossa.

Laitoinko juuri nettiin kuvan vatsastani? Hyvän asian puolesta: Jälkeen-kuva. Ei näy sixpack, muttei erkaumaakaan.


Miksi kerron internetissä vatsalihaksistani?

Koska luulen, että vaiva on yleinen. Koska äitiysneuvolassa tai kunnallisessa terveydenhuollossa ei tunneta vatsalihasten erkaumaa riittävästi, jotta se osattaisiin diagnosoida tai kuntouttaa. Minulta ei kummankaan synnytyksen jälkitarkastuksessa ole katsottu vatsalihasten kuntoa. Kunnallinen fysioterapeutti kuuli erkaumasta ensimmäistä kertaa, kun ilmestyin hänen vastaanotolleen siitä puhumaan. Hänen minulle määräämänsä jumppaliikkeet olivat erkauman kokoon nähden aivan liian vaativia, eivätkä ainakaan auttaneet parantumisessa.

Raskauden ja synnytyksen aiheuttamista vaurioista pitää puhua enemmän. Terveydenhuollon ammattilaisten pitää saada niihin koulutusta, jotta he osaavat työssään ohjata asiakkaitaan ennaltaehkäisemään ja kuntouttamaan vaivojaan.

Erkauma ei vaadi leikkausta, vaikka moni netin vertaistarina niin väittääkin. Vatsalihakset on mahdollista kuntouttaa myös fysioterapeutilla, itse olen siitä hyvä esimerkki.

Suorien vatsalihasten erkauma voi lievimmillään olla esteettinen haitta. Pahimmillaan se on loppuelämän kestävä elämänlaatua heikentävä kiputila. On sääli, jos yksikin erkauma jää tiedonpuutteen takia hoitamatta.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Luonnollisesti ruma

Taisin olla edellisessä työpaikassani ainoa nainen, jolla ei ollut ripsien- tai hiustenpidennystä - tai molempia. Näytin au naturel räpsyttimieni kanssa auttamatta harvahapsiselta, vaikka kuinka tuhersin silmiin tuuheuttavaa ripsiväriä.

Geelikynsiä minulla ei ole koskaan ollut, enkä enää jaksa kovin usein lakata kynsiä tavallisellakaan lakalla.

Noin parinkymmenen vuoden hiustenvärjäyksen jälkeen kyllästyin juoksemaan kampaajalla juurikasvua peittämässä - tai tarkemmin sanottuna, lapsiperhearjessa löytyi tähdellisempääkin tekemistä. Nyt hiuksissa oleva oma väri tuntuu hyvältä. Se tuntuu minulta.

Äitiysvapaani vietin pääasiallisesti meikittä, ja edelleen olen useimmiten naama luonnontilassa silloin, kun en ole töissä. Enimmälteen kyse on laiskuudesta, vapaapäivien meikittömyyteni ei sinällään ole mikään statement. Meikittömyys on kasvoille myös lepoa: herkkä ja kuiva ihoni tuntuu vastustavan ylimääräisiä aineita sitä enemmän, mitä enemmän vuosia on mittarissa.

Noin viikko sitten kävin pitkästä aikaa kasvohoidossa, jonka yhteydessä värjäytin silmäripset ja kulmakarvat. Jotain meni pieleen: väriaine kirveli luomilla, ja seuraavana aamuna heräsin silmät melkein umpeen turvonneina. Olin värjäystä seuranneen viikon lomalla ja meikittä, ja kun viikon päästä kokeilin taas kosmetiikkaa, oli reaktiona sama (joskin lievempi) silmien kirvely ja turpoaminen.

Menin siis lomilta töihin meikittä. Ei mikään kovin dramaattinen juttu, olen ollut paljasnaamana työhaastattelussakin, mutta jotenkin se puuteri ja ripsari kuitenkin kuuluu työlookiin yhtä lailla kuin jakkupuku ja korkkaritkin.

Siinä sitten tuijotin toimistolla naistenhuoneen peilistä itseäni, ja epämiellyttävä ajatus hiipi mieleen.

En varsinaisesti pidä siitä, miltä näytän ilman meikkiä.

Minulla on ihan kauniit kasvot, iloinen hymy ja ilmeikkäät silmät, mutta naistenhuoneen kelmeässä keinovalossa hyviä puoliani enemmän korostuivat tummat renkaat silmien ympärillä, couperosa poskilla, muutama finni otsalla, ohuet ripset ja kiiltävä leuka.

Ehkä toimistomme vessassa on valaistus pielessä, mutta peilikuvani ei mielestäni ollut kaunis, vaan... No, jotenkin ruma.

Niin että mitähän hittoa?

au naturel

Ei saa käsittää väärin. Tykkään itsestäni ja ulkonäöstäni, ja meikittömyys on edelleen minulle helppoa. Kirjoitan tätä tekstiä kirjastossa, muiden katseiden alla, ilman meikkiä.

Nyt ei ole kyse siitä, ettenkö tarvittaessa voisi kulkea ilman ehostusta vaikka lopun ikääni.

Kyse on siitä vinoumasta, minkä länsimainen kauneusihanne ja kulttuuri on saanut solutettua päähäni, että katson meikittömiä kasvoja ikään kuin ne olisivat jotain omituista.

Mitä ihmettä on tapahtunut, jos oudolta näyttävät ripset, jotka ovat vain omiani? Miksi tuntuu siltä, että iho, jota ei ole tasoiteltu kosmetiikalla, näyttää väärältä?

Olen aina ollut sillä lailla laiska feministi, että ajelen kainaloni ja sääreni (kun jaksan) ilman sen suurempia mutinoita. Meikittömyyden haluaisin kuitenkin normalisoida.

Koska onhan se aivan hullua, että meikitön nainen on niin outo ilmestys, että naistenlehti tekee aivan erikseen juttusarjan luonnontilassa poseeraavista julkkiksista, jotka kertovat suhteestaan meikkiin (Karita Tykkä ei mene minnekään ilman meikkiä). Tai että netti on täynnä ohjeita siitä, miten saat meikkaamalla kasvosi näyttämään luonnolliselta (you know: nudena, mutta nätisti).

On tutkittu, että pitkä ja kaunis nainen ansaitsee lyhyttä ja rumaa enemmän. Miehillä vastaavaa yhteyttä ulkonäön ja palkkauksen välillä ei ole löydetty, vaikka jotkut väittävät, että miesjohtajankin on tätä nykyä näytettävä ajokoiralta.

En tiedä, onko tässä teidänkin mielestänne jotain pielessä?

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Tavaran himo

Jos joku on saanut tavaranvähentämisaiheisista teksteistäni kuvan, että en olisi materialisti, on erehtynyt pahemman kerran.

Minä rakastan tavaraa.

Luen joskus tarinoita ihmisistä, jotka ovat myyneet koko omaisuutensa ja lähteneet joogaopettajiksi (tjms.) jonnekin kauas aurinkoiselle hiekkarannalle. Minimalistiblogeissa mitä vähemmän tavaraa, sen parempi.

En osaa samaistua näiden tarinoiden henkilöihin. Olen viimeiset vuodet karsinut tavaraa vaatekaapistani ja kodistamme, mutta se ei johdu siitä, että olisin saanut tarpeekseni materiasta.

Karsin, koska olen kyllästynyt rumaan tai epäkäytännölliseen tai tarpeettomaan tavaraan. En halua vaatekaappiini yhtään vaatetta, joka ei tunnu päälläni juuri minua varten tehdyltä, enkä kotiini yhtään esinettä, joka ei ole sekä kaunis katsella että kätevä käyttää.

En suhtaudu välinpitämättömästi tavaraan. Olen esteetikko. Kaunis ympäristö rentouttaa minua. Estetiikka ei yksin riitä, vaan tavaran pitää olla myös toimiva: vaate ei saa kutittaa tai kiristää, tuolissa pitää olla hyvä istua, sohvan verhoilu pitää saada irti ja koneessa pestyä.

Tavara tuottaa minulle iloa. Makuuhuoneiden designvalaisimet, joiden ostoa harkitsin usean vuoden, ilahduttavat jokainen päivä silkalla kauneudellaan. Kumisaappaat, jotka pitävät varpaat kuivina kurakeleillä, tai reppu, jonka läpi ei pääse pisaraakaan edes kaatosateella, tekevät sadepäivistä himpun verran mukavampia.

Rakastan tavaraa. Samalla, kun hankkiudun siitä eroon, himoitsen sitä lisää.

Haluan, haluan, haluan. Kauniin, toimivan lipaston entisen ruman ikealaisen tilalle, josta tippuivat pohjat irti. Matalassa, vitriiniovellisessa kirjahyllyssä kirjat säilyvät siististi ja pölyä keräämättä entisen korkean, ovettoman hyllyn sijaan. Tavisnojatuolin paikalle sopisi design-nojatuoli, sängyn haluaisin vaihtaa päädylliseen versioon. Ja niin edelleen.

Mitä luulette, loppuuko tämä koskaan? Tuleeko vastaan hetki, jolloin omaisuuteni (vaatekaappi, kodin sisustus) on valmis? Täydellinen?

Entä olenko tuon hetken koittaessa jotenkin olennaisella tavalla onnellisempi kuin nyt?

Luen joskus sisustuslehdistä perheenäideistä, joille sisustus on jatkuva projekti. Myhäillen he haastattelussa toteavat, että "jatkuvasti pitää olla jokin projekti kesken, muutenhan tulisi valmista".

Minä olen tuollainen jatkuva sisustaja. Kerron itselleni, että kun saan vielä sen ja tuon tuotteen vaihdettua mieluisempaan, niin uuden himo päättyy, mutta uskonkohan siihen itsekään?

Tähän kohtaan kotia himoitsen yöpöytää, toisen väristä seinää, sängynpäätyä.

Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi oli ilahduttava kirja kulutuksen karsimisesta siksi, että kirjoittajalla oli intohimoinen suhde vaatteisiin ja tyyliin. Oma mielikuvani ekologisesta kuluttamisesta on lähempänä askeettista kieltäytymistä, joten oli virkistävä lukea yhdistelmästä, jossa harkitseva, eettinen kuluttaminen yhdistyy kauneudesta nauttimiseen ja tyylitietoisuuteen.

Itse en ole kuitenkaan ihan tavoittanut tätä ajattelutapaa. Tunnen jatkuvaa epämääräistä huonoa omatuntoa omasta kuluttamisestani - ja materianhimosta. Jossain takaraivossa nakuttaa ärsyttävä ääni, että luonnonvarojen kannalta kaikki kuluttaminen on liikaa.

Olen myöskin kiusallinen tietoinen siitä, että maapallon mittakaavassa kuulun rikkaimpien joukkoon. Oikeasti tarvitsen hyvin vähän. Minulla on huonekalut, astiat, vuodevaatteet. Silti haluan. En ehkä enemmän, mutta parempaa.

**

Tulevaisuudessa omistaminen on todennäköisesti hyvin epätrendikästä. Tilausajotyyppinen autojen yhteiskäyttö yleistyy siinä missä vuokrattavat vaatteetkin. Ehkä jo lapseni oppivat aivan erilaisen suhtautumisen kuluttamiseen, eivätkä koe tarvetta omistaa juuri mitään. Uskon, että heille maallinen omaisuus, mikä minulta jää, on enemmän taakka kuin aarre.

Mutta miten saisi kuluttamisen tasapainoon tässä minun sukupolvessani? Ja mikä se tasapaino edes on?

torstai 24. maaliskuuta 2016

Juha Sipilä, miksi olet hiljaa?

Arvoisa herra pääministeri,

Olen seurannut sinua viime päivinä tarkkaan. Olen odottanut www-sivusi, Facebook- ja Twitter-profiilisi äärellä, että otat kantaa aiheeseen, joka parhaillaan repii kotimaatamme rajusti kahtia.

Sinä olet hiljaa. Web-sivusi viimeisin kirjoitus käsittelee traktorimarssia. Twitterissä otat osaa Brysselissä läheisensä menettäneiden suruun. Facebookissa mainostat viime viikonlopun yleisötilaisuuksiasi.

Ymmärrän, Suomen pääministerinä olet kiireinen mies.

Hetkinen, enpäs ymmärräkään. Mikä voisi olla asialistallasi tärkeämpi asia, kuin rasismin räjähdysmäinen nousu Suomessa? Totta kai tuottavuusloikat ja sote-uudistuksetkin pitää hoitaa, mutta samaan aikaan maamme on luisumassa vihan ja pelon tyranniaan - kai pääministerillä on sananen sanottavana siitäkin?

Maanantaina 11-vuotias Valtteri kertoi, että häntä haukutaan kakaksi ja kakan väriseksi. Valtteria ei aina oteta bussin kyytiin, koska hän on väärän värinen. Valtteri vetosi meihin aikuisiin, että emme katso hiljaa vieressä ja anna tämän tapahtua.

Juha Sipilä, olisiko jo aika lopettaa rasismin hiljainen hyväksyntä? Olisiko jo aika sanoa Valtterille, että sinä et ole vääränlainen, vaan sinua kiusaavat ihmiset ovat? Pääministeri Sipilä, sinä olet yksi Suomen vaikutusvaltaisimmista aikuisista - millaista esimerkkiä sinä aiot näyttää maamme Valttereille?

Hiljaisuutesi kertoo, että lapsen nimittely kakaksi on ihan ookoo.

Juha Sipilä, haluatko todella jäädä historiaan pääministerinä, joka katsoi hiljaa sivusta, kun rasismi Suomessa kasvoi?

Juha Sipilä, pyydän: laita jo nyrkki pöytään! Lopetetaan tämä, kun vielä voimme. Laitetaan Suomi yhdessä kuntoon. Niinhän sinä lupasit.

Kuva Juha Sipilän verkkosivuilta

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Sammutitko valot eilen?

Järjestin perinteisen (eli tänä vuonna toista kertaa) Earth Hour -illallisen eilen. Hyvässä seurassa, viinin siivittämänä keskustelu kumpuili isosta aiheesta toiseen niin kiivana, että joskus puolilta öin joku meistä kysyi: "Olisiko tänään pitänyt sammuttaa valot?"

Tavallaan olisi. Valojen sammuttaminen on tempauksen alkuperäinen idea, tapa kertoa, että olen mukana.

Illallisen jäljet

Toisaalta olen itse tyytyväinen suunnasta, jonka WWF on Earth Hour -kampanjoinnille ottanut. Tänä vuonna kynttiläillallisteeman keskiöön on nostettu ruoka, ja aivan oikein.

Ruoka aiheuttaa noin viidesosan ilmastonmuutosta kiihdyttävistä päästöistä – yhtä paljon kuin liikenne. Yksinkertaisin ruokaan liittyvä ympäristöteko, jonka jokainen meistä voi tehdä, on vähentää lihan syöntiä.

Olen aiemmin kirjoittanut, että ympäristökeskustelussa ahdistaa ehdottomuus: ilmastotekoja vähätellään etsimällä yksilön arjesta asia, jossa valinta ei ole ollut ympäristöystävällinen. Olen kasvissyöjä, mutta syön juustoa, eli onko kasvissyöntini merkityksetöntä? Liikun pääsääntöisesti jalan tai julkisilla, mutta perheessämme on auto, joten onko työmatkakävelyni arvotonta?

Itse uskon siihen, että iso muutos saavutetaan pieni askel kerrallaan. Vaatimus ei saa olla kaikki heti nyt, koska silloin isot massat kääntävät asialle selkänsä. Yhteiskunnan rakenteiden pitää tehdä muutos arjessa helpoksi: Helsingissä on parhaillaan menossa tällainen muutos, kun liikennettä suunnitellaan pyöräilyn ja kävelyn ehdoilla.

Riikka Suominen kirjoitti Vihreään lankaan pari päivää sitten kriittisen puheenvuoron Earth Hour -tempauksesta. Suomisen mukaan Earth Hour on ilmastotyölle suorastaan haitallista. Pahimmillaan ajattelemme, että tunnin valojen sammutuksella toivomme hoitaneemme ilmastonmuutoksen pois päiväjärjestyksestä.

Suomisen ajattelussa on tuttua ympäristökeskustelun ehdottomuutta. Valojen sammuttaminen tunniksi on näpertelyä, joka ei vaikuta mihinkään.

Olen itse aiemmin ajatellut samoin. Sitten mietin, että ehkä valojen sammuttaminen voisi toimia monelle tarpeellisena ensimmäisenä askeleena. Seuraavalla illallisella kenties punainen liha vaihtuu kalaan, ja kolmannen jälkeen kasvisruokapäivää vietetään useammin kuin kerran vuodessa. Matka valojen sammuttamisesta poliittisten tai yrityspäättäjien painostamiseen on kieltämättä pitkä, mutta ilman pieniä askeleita matka jäisi kokonaan tekemättä.

Muuttuiko maailma kynttiläillallisemme johdosta? Ehkä vähän. Tarjosin vierailleni alusta loppuun vegaanisen aterian, ensimmäistä kertaa ikinä. Vierastukseni vegaaniruokaa kohti on murentunut merkittävästi. Yksittäisenä tekona se on vähän, mutta osana isompaa kokonaisuutta välttämätön askel ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Palaute on lahja (paitsi silloin, kun se on jotain muuta)

Firma tarjosi henkilökunnalle palautevalmennusta.

Osallistuin, koska ihmisten kanssa toimiminen on yksi niistä asioista, jota halajan tässä elämässä oppia.

En ole täysin huono palautteenantaja. Osaan hyvän mielen palautteen, ja kerron, jos joku näyttää hyvältä parturoinnin jäljiltä, uusissa pokissaan tai on muuten vaan upea. Osaan aika hyvin kiittää hyvästä työstä ja kannustaa yrittämisestä, uuden oppimisesta ja onnistumisesta, sekä henkilölle itselleen että selän takana että julkisesti.

Vaikka ei se positiivinen palaute aina helppoa ole.

Kun kehuin Valeäitiä julkisesti, se 34 minuuttia mikä hänellä meni palautteesta kiittämiseen, sai minussa aikaan jonkinlaisen päänsisäisen paniikin. Entä jos sanoin jotain väärin? Entä jos Valeäiti luulee, että haluan häneltä jotain, ja siksi mielistelen? Luuleekohan se, että kerjään vastakehuja? Apua, olisiko pitänyt kehua äitiä myös - entä jos se loukkaantuu, kun jäi kehuja vaille?

Töissä jouduin jokin aika sitten taas muistuttamaan itseäni siitä, että annan kehut myös ne ansainneelle itselleen, en vain hänen esimiehelleen.

No mutta joka tapauksessa. Positiivinen siis sujuu jotenkinlaisesti.

Se toinen (mikä muuten on korrekti nimitys tätä nykyä? Negatiivinen, korjaava, rakentava palaute?) onkin sitten vaikeampi pala kakkua.

Olen lukenut lehtien parisuhdepalstoja ja riitelyoppaita sen verran, että osaan (toisinaan) jättää palautteesta arvolataukset ja tulkinnat pois. Kerron mitä tapahtui ja miltä se minusta tuntui. Kun tulit neljännen kerran kutsumaani kokoukseen myöhässä, minusta tuntui, ettet arvosta aikaani (ja minua).

Tiedän, että palaute pitäisi antaa välittömästi, eikä puolen vuoden hilloamisen jälkeen. En vain aina saa suutani auki. Usein en uskalla. Pelkään, ettei minulla ole oikeutta antaa palautetta. Tai sitten en tajua, ja jälkikäteen en enää kehtaa (koska se joka vanhoja kaivelee ja sitä rataa).

Kaikista vaikein asia palautteen antamisessa on kuitenkin se, miten se pitäisi ottaa vastaan. Hyvän mielen palautteessa riittää, että toinen sanoo kiitos. Kas näin: "Onpa sulla kaunis mekko tänään", "Kiitos!" Eikä muuta tarvita.

Palaute on lahja, sanottiin valmennuksessa. Olen kuullut väitteen aikaisemminkin, ja se on aina ärsyttänyt minua.

Miten niin palaute on lahja? Joskus se on pikemminkin komentamista, neuvomista, henkilökohtaisuuksiin menevää tai passiivisaggressiivista vittuilua. Ei sellaiseen kuulu sanoa kiitos, ja kumartaa päälle.

Kyllähän te tiedätte:
"Pitääks sun aina..."
"Kun sä oot tollainen..."
"Ei luulis olevan niin vaikeata..."



Onneksi valmentajat täsmensivät. Oikein annettu palaute on lahja, kun taas huonosti annettu on riidan siemen. Tästä minäkin voin olla samaa mieltä.

Aivan ensimmäiseksi siis pitää opetella antamaan palaute oikein. Tuhahtelu, huokailu tai silmien pyörittely ei ole palaute: minä huomaan siitä kyllä, että sinua ärsyttää, mutta en osaa tulkita, miksi.

Moralisointi tai käskevä palaute ei ole palautetta lainkaan, vaan pyrkimys päällepäsmäröidä toista.

Palautteen pitää olla selkeää: aivan liian usein korjaava palaute piilotetaan kehujen väliin, jolloin vastaanottaja ei tiedä, kehuttiinko vai moitittiinko häntä.

Palaute on lahja -ajatuksen takana on, että palautteen saaja päättää, mitä hän palautteella tekee. Minä voin sanoa sinulle, että minua harmittaa, kun jätät kattilat tiskaamatta ruuanlaiton jälkeen. Sinä päätät, mitä tiedolla teet. Ehkä et tee mitään.

Saitteko kiinni ajatuksesta? Minulle tämä oli jotenkin avartava. Samalla aukesi palautteen ja nalkuttamisen ero: nalkuttaja ei pysty jättämään päätösvaltaa palautteen saajalle, vaan jauhaa niistä samperin kattiloista kunnes saa tahtonsa perille.

Yksi juttu minua jäi askarruttamaan.

Entä jos motiivini onkin muuttaa toista? Entä jos haluan, että sinä ryhdyt tiskaamaan kokkailun jälkeen? Mitä sitten?

torstai 25. helmikuuta 2016

Kannattaako neuvoa?

Istuin noin kuukausi takaperin työhön liittyvällä illallisella kansainvälista uraa tehnyttä herraa vastapäätä. Keskustelimme palautteenannosta ja neuvoista. Keskustelukumppanini kertoi olleensa kerran pulmallisessa tilanteessa, jonka ratkomiseen hänen omat voimavaransa eivät riittäneet. Niinpä hän pyysi apua luotetuilta läheisiltään.

Moni tarjosi neuvoja (no, niitähän oli pyydetty). Keskustelukumpanini ei kuitenkaan kokenut saamiaan neuvoja hyödylliseksi. Päinvastoin, ne turhauttivat. "Arvaa, kuinka monta kertaa olin jo käynyt samat ajatuskuviot läpi omassa päässäni?", hän tivasi tarinaansa kertoessaan. "Miten joku ulkopuolinen voi kuvitella, että ensimmäinen ajatus, joka hänen mieleensä juolahtaa, ei jo olisi käynyt minun mielessäni, kun olen ongelmaani pohtinut?"

Kas, siinäpä neuvonantajan dilemma. Annat neuvon, sitä ei haluta ottaa vastaan.

**

Olen pohtinut tätä neuvomis-asiaa jokseenkin paljon. En erityisesti pidä neuvoista. Etenkin, jos neuvo tulee pyytämättä, se tuntuu tungettelevalta ja tarpeettomalta.

Yksi äidiksi tulon suurista shokeista oli se, miten häpeilemättä ihmiset jakoivat neuvojaan vanhemmuuteen liittyen. Miespuoliset kollegat, joiden kanssa en aiemmin ollut jakanut intiimejä kokemuksia, antoivat vinkkejä synnytykseen ("koska se auttoi vaimollakin"). Ventovieraat mummot jakoivat parhaat maidonherumisniksinsä kadulla (lykkiessäni kotiin nälkäänsä huutavaa vauvaa - syömään. Kyllä sitä maitoa tuli, vaikken ollutkaan juuri siinä rinnat paljaana). Vasta äidiksi tullut opiskelukaveri neuvoi valitsemaan samanlaiset rattaat kuin hänellä, vaikka minä halusin samota metsäpoluilla siinä missä häntä kiinnosti ketterä kulku keskustan kivijalkaliikkeissä.

Kun minua neuvotaan, tuntuu helposti siltä, että tuo ei nyt oikein luota kykyyni ratkoa tätä asiaa itse. Tai kokee oman tapansa niin paljon paremmaksi, että on sitä tuputtamassa kaikille. Jatkuva tai pikkuasioihin keskittyvä neuvominen tuntuu siltä, että neuvoja pitää minua vajaaälyisenä.

**

En erityisesti pidä neuvoista. Silti minä neuvon muita.

Ihan viattomasti ja hyvää tarkoittaen, vannon sen. En minä yritä päteä, päällepäsmäröidä tai saada toista kokemaan, että pidän häntä idioottina.

Mutta entä jos siinä käy juuri niin? Jos neuvojen saaminen tuntuu minusta siltä, että neuvoja yrittää asettaa itsensä yläpuolelleni, niin miksi se ei tuntuisi samalta muista? Ja kun oikein tarkkaan sisintäni tutkailen, niin jotain ylemmyydentuntoista neuvomisessa toki on.

Että minun tapani olisi parempi. Että kun minä kerran olen keksinyt täydellisen tavan leikata paprikaa, niin olisihan se synti ja häpeä antaa muiden leikata sitä millään toisella tavalla. (Oikeastihan se on pähkähullua yrittää opettaa toiselle aikuiselle ihmiselle jotain niin mitätöntä kuin miten paprika leikataa niin, että siemenet eivät sotke keittiötä. Tai mikä on oikea tapa täyttää tiskikone. Tai että raidat ja ruudut eivät sovi yhteen.)

**

Pohdin tätä, kun luin Heli Vaaralan kohutun haastattelun miehiä vähättelevistä naisista. Pohdin uudestaan lukiessani Valeäidin tekstin nalkuttamisesta. En osaa sanoa mitään suomalaisten parisuhteista, enkä halua tehdä tästä mies-nais-asiaa, mutta molemmat kirjoitukset herättivät jonkun tuntemuksen minussa itsessäni.

Olen joskus saanut kuulla, etten ole hyvä ottamaan neuvoja vastaan. Mietin, onkohan kukaan meistä?

Neuvoihin liittyy aina - vähintään taustalla - oletus siitä, että neuvoja saanut ottaa niistä vaarin: ja muuttuu. Muutenhan neuvoja antanut ei ottaisi nokkiinsa siitä, ettei hänen neuvoistaan välitetty.

Ehkä neuvoja on niin vaikea ottaa vastaan juuri siksi, että muutumme mieluummin omilla ehdoillamme?

**

Illallisseuralaiseni sai lopulta hyödyllisiäkin neuvoja. Eräs ystävä oli lähestynyt ongelmaa esittämällä kysymyksiä: "Mitä vaihtoehtoja olet jo pohtinut?", "Mikä sai sinut hylkäämään ne?", "Millainen olisi mielestäsi täydellinen lopputulos?" ja jopa "Mitä äitisi tekisi vastaavassa tilanteessa?".

Kysymykset saivat seuralaiseni ajattelemaan ongelmaansa uudesta näkökulmasta. Omien ratkaisujen ääneen kuvaaminen sai näkemään ne uudessa valossa.

Mikä tärkeintä, ratkaisu syntyi hänestä itsestään. Ei ulkopuolelta valmiiksi pureskeltuna.

Anna-Stina Nykänen tietää, mistä puhun. Kuvakaappaus Nykäsen kolumnista HS 14.2.2016

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Introvertin vapaapäivä

Annoin itselleni syntymäpäivälahjaksi hotelliyön parhaassa seurassa: yksin itseni kanssa.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Noin vuorokauden mittaiset karkumatkat ovat minun tapani pärjätä lapsiperhearjessa. Ensimmäisen yksinäisen hotellireissun tein kun esikoiseni oli vähän yli vuoden, sen jälkeen niitä on kertynyt säännöllisesti, noin kaksi tai kolme vuodessa.

Edellisestä kerrasta on jo liian kauan, mikä alkoi näkyä pään hajoamisena. Taisin kuvitella, että töissä vietetty aika on "omaa aikaa", mutta eihän se niin ole. Töissäkin minua odottavat velvollisuudet ja kilometrin mittainen tekemättömien asioiden lista, vaikka kaksivuotiaan uhmaraivareilta siellä vältynkin.

Siispä pakkasin eilen aamulla reppuuni hammasharjan, kirjan ja tietokoneen ja lähdin minilomalle kotikaupunkiini. Kävin kirjastossa, sushilounaalla, päiväleffassa, ja vietin hyvän tovin hotellihuoneessa katsellen Star Wars -aiheisia YouTube-videoita. Siskoni liittyi seuraan hotellin aulabaariin, jossa joimme lasilliset kuohuvaa merkkipäiväni kunniaksi.



Moni varmaan viettäisi tällaisen ajan ystävien kanssa, eikä muista ihmisistä eristäytyen. Niin minäkin ehkä olisin tehnyt aikana ennen lapsia. Tässä elämäntilanteessa parasta rentoutumista on kuitenkin se, ettei tarvitse ottaa kenenkään muun tarpeita huomioon kuin omansa.

Nautin naurettavan paljon siitä, että sain valita lounasravintolan ja leffan ihan vain oman mieleni mukaan. Pieniä asioita, mutta jos valtaosan ajastaan käyttää siihen, että luovii kolmen muun ihmisen tarpeiden ristiaallokossa, on ihanaa välillä miellyttää vain itseään.

Nautin myös hiljaisuudesta. Hotellihuoneessa kuuluu vain ilmastoinnin hiljainen hurina, en koe tarvetta täyttää tilaa musiikilla. En kaipaa keskustelua, on mukavaa olla puhumatta kenellekään. Lapsiperhearki on tehnyt minusta varsinaisen erakon.

Karkuretkeni on muutaman tunnin päästä ohi, ja minä palaan kotiin taas mukavampana äitinä ja vaimona. Ihan vielä en kuitenkaan ole saanut tarpeekseni.

Haaveissa siintää aika, jolloin saisin taas kokea tylsistymisen riemun. Se hetki, kun olen jo siivonnut, käynyt lenkillä, sheivannut, järjestänyt kaapit, käynyt leffassa, taidenäyttelyssä, brunssilla, lukenut, kanava- ja nettisurffannut, juonut itseni humalaan, hoitanut lasten vaateostokset, vaihtanut kukkiin mullat, nähnyt ystäviä, nukkunut päiväunet, enkä keksisi enää mitään tekemistä.

Jotain, mitä odottaa?

lauantai 6. helmikuuta 2016

Kasvissyöjän vegaanihaaste

Olen ollut kasvissyöjä noin 13 vuotta.

Lopetin ensin punaisen lihan syönnin, nopeasti perässä seurasivat siipikarja ja kala. Kananmuna ja maitotuotteet jäivät osaksi kasvisruokavaliota. Alkuun en kokenut tarvetta niiden poistamiselle, sittemmin koin munattoman ja maidottoman ruokavalion turhan hankalaksi - etenkin, kun syön paljon kodin ulkopuolella.

Kasvissyöntini taustalla ei ole halu suojella eläimiä, vaan itsekkäämmin huoli ihmiskunnan tulevaisuudesta. Karjankasvatus aiheuttaa liikennettä suuremmat kasvihuonepäästöt, ja liikakalastus uhkaa jo kolmasosaa maailman kalakannoista. Pihvin ja makkaran jättäminen pois omalta lautaselta on minulle pieni arjen ekoteko, ja lihattomaan ruokavalioon totuttuani en ole sitä oikeastaan edes kaivannut.






Viime vuodet omatuntoa on kolkutellut juuston kulutus: juuston hiilijalanjälki on noin viisinkertainen maitoon verrattuna, joten se olisi seuraava looginen askel kohti pienempää henkilökohtaista hiilijalanjälkeä. Hyppy lakto-ovo-vegetaristista vegaaniksi tuntuu kuitenkin paljon suuremmalta kuin lihasta ja kalasta luopuminen yli kymmenen vuotta sitten.

Lihaton lokakuu ja tammikuinen vegaanihaaste ovat tehneet hyvää työtä kasvissyönnin normalisoinniksi rohkaistessaan ihan tavallisia sekasyöjiä vähentämään lihaa lautaseltaan. Olennaista ei lopulta ole täyskäännös vegaaniksi, vaan kasvisten osuuden lisääminen omassa ruokavaliossa.

Itse en ole rohjennut vegaanihaasteeseen vielä ryhtyä. Minua ei tarvitse vakuuttaa siitä, että kasviksista saa maukkaan ja ravitsevan aterian, sillä perheemme arkiruokiin kuuluu monta täysin eläinkunnan tuotteista vapaata pöperöä. Soijanakki-juureskeitto tai bataattikookoskeitto ovat muutama esimerkki, joiden vegaanisuuden tajusin vasta asiaa erikseen mietittyäni.

Mutta sitten on se mutta. En osaa luopua aamukahvini maidosta, eikä soija-, kaura- tai manteliversio ole vielä vakuuttanut. Rrrrakastan juustoja, jotka muodostavat ison osan proteiininsaannistani. En osaa kuvitella leivonnaisia ilman kananmunia, maitoa JA voita (letut? pannukakku? muffinssit? pulla?).

Uskon, että perheemme ruokailutottumukset ovat pääosin ekologisia jo nyt, ylenpalttista juustonkulutusta lukuunottamatta. Vaikka muut kolme perheenjäsentä ovat sekasyöjiä, yhteisillä aterioilla syömme kaikki kasvisruokaa. Ruokaostokset hoitava puoliso on innostunut satokausikalenterista niin, että kauppakassista saattaa löytyä neljä pussillista keltajuuria tai reilu kilon punakaali, joiden parissa saan käyttää mielikuvitustani ja kekseliäisyyttäni taikoessani niistä maukkaat ja vaihtelevat ateriat useampana päivänä peräkkäin. Ruokajätettä meillä tulee harvoin, sillä hyödynnämme ahkerasti pakasteita ja itse olen erikoistunut tekemään arkiruokaa siitä, mitä kaapista löytyy.

Mutta jokin siinä vegaanihaasteessa on jäänyt kaivelemaan. Ehken ryhdy totaalikieltäytyjäksi maitotuotteiden ja kananmunan suhteen, mutta voisin etsiä repertuaariini vielä muutaman vegaanireseptin.

Ennen kaikkea haluaisin oppia valmistamaan juhlavaa ruokaa pelkistä kasvikunnan antimista. Olen kutsunut ystäviä kylään Earth Hour -illalliselle maaliskuussa, ja olisi mukava yllättää sekä vieraat että itseni kolmen ruokalajin vegaaniherkuilla.

Löytyisikö lukijoilta ideoita tai peräti reseptejä? Viime vuonna onnistui ilman suurempaa päänvaivaa sekä alkuruoka (salaattia fenkolista ja omenasta orvokin kukilla koristeltuna) että jälkiruoka (Jädelinon vegaaninen tummasuklaasorbetti), pääruuaksi tarjosin bravuuriani eli sienirisottoa (ja mitä on risotto ilman parmesaania? Pelkkää riisiä).

Pääruokaideat ovat siis hakusessa, joten auta, kiltti internet!