sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Ei minun nimissäni ja maailman rohkein nainen

Minun piti kirjoittaa teille perjantaina mielenosoituksesta, joka järjestettiin lauantaina Helsingissä. Se jäi tekemättä, koska vietin perjantain vessanpönttöä halaillen.

Mielenosoitus oli ja meni (kuuleman mukaan hyvin, mistä olen iloinen), joten kerron sen sijaan mielenosoituksen takana olleesta naisesta.

Blogikaverini Emilia tutustui Rajat kiinni -ryhmään Facebookissa tehdessään taustatyötä blogitekstiään varten. Kuluvan viikon tiistaina hän huomasi, että ryhmä suunnittelee lauantaiksi (siis eiliseksi) mielenosoitusta, jossa vaaditaan Suomen rajoja kiinni naisrauhan nimissä.

Siis että me suomalaiset naiset saisimme olla rauhassa, kun tänne ei enää ulkopuoliset pääsisi.

Nomuttajokatapauksessa. Emilia suivaantui, ja lähetti kouralliselle ystäviään viestin: "Kuka tulee mun kanssa sunnuntaina Narinkkatorille pitelemään sellaista kylttiä, jossa lukee EI MINUN NIMISSÄNI?"

Tämä oli siis tiistaina. Perjantaina Ei rasismia minun nimissäni -ryhmän kautta tapahtumaan oli ilmoittautunut yli tuhat henkeä, ja tapahtumasta kiinnostuneita oli liki viisituhatta. Paikan päälle Rautatientorille tuli liki kolmesataa henkeä.

Tiistaista lauantaihin Emilia kirjoitti lehdistötiedotteita, organisoi kylttien askartelua, ilmoitti mielenosoituksesta poliisille, puhui median kanssa, siivosi tapahtuman seinältä asiattomia kommentteja ja osoitti kaiken kaikkiaan sellaista organisointikykyä, että luulisi hänen järjestäneen mielenosoituksia koko ikänsä.

Emilia, mä olen susta aivan hemmetin ylpeä. Toivottavasti olet itsekin. Sä olet mun arjen sankari. Moni meistä on ahdistunut rasismin ja vihapuheen noususta maassamme, sinä ryhdyit toimeen. Ja kun ryhdyt toimeen, niin voi pojat, panet todellakin tuulemaan!

**

Pelko on katala tunne. Minua inhottaa, että pelkään. En pelkää turvapaikanhakijoita, mutta pelkään näitä "kansan syvien rivien" ja "naisten turvallisuuden" puolesta toreilla marssivia some-trolleja, jotka toivovat suvakkihuorille joukkoraiskausta.

Nolottaa, mutta pelkään, että tällaisten tekstien perusteella he löytävät minutkin, ja pikkublogini, jossa tähän asti keskustelu on ollut asiallista ja kiihkotonta (myös maahanmuutosta, ja myös silloin, kun kommentoija on ollut eri mieltä kuin minä).

Mutta pakkohan se on ääneen sanoa. En hyväksy rasismia, enkä hyväksy naisten turvallisuuden ottamista rasismin keppihevoseksi. En hyväksy raiskauksia, en hyväksy polttopulloiskuja, en hyväksy väkivallalla uhkailua.

Ei siis minunkaan nimissäni.


sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Upea, vahva nainen

Olet häpeämätön tabujen murtaja. Puhut rohkeasti aiheista, joista me muut mieluummin vaikenemme. Teet sen, vaikka nolottaa, koska haluat sanoillasi auttaa. Haluat kertomuksillasi osoittaa, että ajoittainen sekoaminen on ihan normaalia, sitä tapahtuu meille kaikille.

Ja arvaatko mitä? Se auttaa. Olen saanut teksteistäsi lohtua, tukea ja ymmärrystä, enkä usko olevani ainoa.

Olet täynnä lämpöä, iloa ja energiaa. Löydät jotain kaunista varmasti jokaisesta ihmisestä, jonka kohtaat, ja olet rakkaudessasi niin vilpitön ja pyyteetön, ettei sitä voi kuin ihailla.

Olet taitava kirjoittaja, jonka sanan säilä on ehkä parhaimmillaan silloin, kun teksti koskettelee jotain kipeää. Olet herkästi innostuva, ja innostava. Tartut nopeasti toimeen, ja haasteillasi haastat paitsi itseäsi, myös inspiroit meitä muita.

Olet upea esimerkki siitä, miten voi saada sekä nousujohteisen, mielenkiintoisen uran, että olla hellä ja rakastava äiti lapsilleen ja vaimo puolisolleen. Uskallan sanoa näin, vaikka tunnen sinut enimmäkseen vain tekstiesti perusteella.

Muutaman in real life kohtaamisen perusteella tiedän, että olet yhtä kaunis ulkoisesti kuin sisäisesti. Omaat valloittavan hymyn, upeat hiukset, nauravat silmät ja tyylitajusi on pettämätön.

Kiitos tammihaasteesta, ihana Valeäiti. Kauniit sanasi lähimmäisistäsi ovat ilahduttaneet montaa (=jokaista) pimeää pakkaspäivää. Olet huikean mahtava tyyppi. Pus.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Yksin kotona

En varmaan osannut odottaa oikein mitään, mitä vanhemmuus on tuonut tullessaan, mutta ehkä eniten minut on yllättänyt se voima, millä tätä nykyä kaipaan yksinoloa.

Olen toki kaivannut säännöllistä yksinoloa jo ennen lapsia. Silloin jäi kuitenkin huomaamatta, mitä pään sisällä tapahtuu, jos yksinäinen latausaika jää saamatta. Koska ei se koskaan jäänyt. Jokaiselle päivälle riitti yksinäisiä hetkiä, eikä silloin tarvinnut käydä itsensä kanssa kauppaa siitä, mihin tämän kallisarvoisen ajan käytän, kun kaikkeen haluamaani en ehdi.

Saatoin yhden päivän aikana sekä käydä lenkillä, leffassa, ottaa päiväunet, siivota että lukea kirjaa. Saatoin viettää monta tuntia puhumatta kenellekään (pidempäänkin silloin, kun en ollut parisuhteessa). En osannut pitää sitä juhlahetkenä. Se oli normaalia.

Se, mitä en ymmärtänyt ennen lasten saamista on, miten intensiivistä lasten kanssa oleminen on. Silloinkin, kun kukaan ei uhmaa, riitele tai huuda, on vaade vanhemman läsnäololle jatkuvaa ja äänekästä. Äiti katso, äiti tule, äiti mitä sä teet, äiti lue mulle, äiti tule auttamaan, äiti miksi, äiti mitä, äiti kerro mulle, äiti on tyhmä, äiti on ihana, äiti ota syliin.

Sitäkään en ymmärtänyt, mitä siitä seuraa, kun joku jatkuvasti odottaa sinulta jotakin. En arvannut, että saattaisin kaivata yksinäistä hetkeä niin paljon, että on ihan normaalia lukkiutua vessaan vain siksi, että se on talouden ainoa huone, jonka ovi menee lukkoon.

Niin, ehkä tästä ei puhuta kovin paljon. Luulin olevani suunnilleen ainoa, joka menee välillä (joka päivä) pakoon perhettään, mutta kirjoittaessani aiheen vierestä, kommenttiboksiin tulikin viestejä muilta samanlaisilta. Yksi ja toinenkin pakenee vaatehuoneeseen. Kolmannella on niin monta kerrosta kodissaan, että jossain niistä saa olla rauhassa.


Eikä kyse ole edes siitä, etteikö minulla olisi "omaa aikaa". Kyllä sitä on, ja enemmänkin olisi, jos vain haluaisin useammin lähteä pois kotoa kirjastoon, leffaan, lenkille, kahvilaan.

Ongelma on siinä, etten halua (määräänsä enempää) lähteä viettämään omaa aikaa kodin ulkopuolelle.

Minä haluan olla yksin kotona.

Haluan olla verkkareissa ja tukka sotkussa, löhötä sohvalla jos siltä tuntuu, kaivaa nenää, roikkua netissä, kanavasurffata, tai ihan vain tuijottaa olohuoneen seinää.

Sitä aikaa on nykyään aivan hirvittävän vähän, koska sitä on vaikeampi järjestää. Viikonloppuaamuisin mies usein vie lapset puistoon, jolloin saan pienen hengähdystauon itsekseni omissa nurkissa, mutta siinä se melkein on. Useimmiten tuntuu itse helpommalta lähteä, kuin komentaa puoliso kahden lapsen kanssa korjaamaan luunsa jonnekin muualle.

On kausia, jolloin kaipaan yksinoloa vähemmän. Ja sitten on kausia, jolloin otan oman ajan vaikka yöunien kustannuksella, ja kukun yksin hiljaisessa kodissa lasten ja puolison nukahdettua. En malta mennä nukkumaan, koska on niin hemmetin kivaa olla kotona ihan vain minun kanssani.

Onkohan tämä joku introverttien juttu, vai kaipaavatko ekstrovertitkin yksinäistä aikaa omassa kodissa? Onko joku keksinyt ratkaisua, millä yksin kotona -hetkiä saisi enemmän? Isompi asunto? Enemmän lukittavia ovia? Odotetaan, että lapset kasvavat niin isoiksi, ettei voisi vähempää kiinnostaa joku kämäinen mutsi?

Mihin sinä piiloudut?

lauantai 16. tammikuuta 2016

Vuoden vaateostokset datanörtin silmin

Olen aina tykännyt numeroiden pyörittelystä. Ei siis ihme, että olen varsin hullaantunut nykyiseen tapaani kirjata ylös kaikki vaateostokset. Paitsi, että saan selville sen ilmeisen eli kuinka paljon käytän vaatteisiin vuodessa, pystyn numeroiden valossa arvioimaan vaateostoksia vaikka miltä kantilta.

Esimerkiksi:

Ostin vuonna 2015 vaatteita kaksinkertaisella summalla siihen nähden, mitä olin alunperin asettanut budjetiksi. Budjetti ei perustunut oikeastaan yhtään mihinkään, ja jo vuoden puolivälissä oli selvää, ettei se tule pitämään. Täksi vuodeksi en olekaan asettanut vaatteiden yhteenlasketulle hankintahinnalle mitään muuta sääntöä kuin sen, että velaksi en osta.

Ostin vuoden aikana 32 vaatetta ja sain 3 (juoksukisojen treenipaitoja, joiden hankintahinnaksi laskin nolla, vaikka toki maksoin osallistumismaksun itse kisaan).

Huolsin vanhoja vaatteitani 389 eurolla. Tällä summalla korjattiin tai pestiin yhteensä 10 vaatetta.

Olen ostanut mielestäni sekä kappale- että euromääräisesti laskettuna paljon vaatteita viime vuonna. En kuitenkaan jälkiviisaana jättäisi tekemättä kuin selkeät virheostokset.

Virheostoksia oli kaksi. Ne maksoivat minulle yhteensä 131.85 euroa. Edellisenä vuonna virheitä oli kolme, arvoltaan 210.90 euroa). Ilahduttavaa on, että virheostokset eivät enää liity vaatteiden kokoon, malliin tai tyyliin, kuten ennen. Osaan jo ostaa sellaista, mikä mahtuu päälleni, sopii yhteen olemassa olevien vaatteiden kanssa ja imartelee vartaloani.

Se mitä pitää opetella on ostosten laatu: virheostokset olivat paksut sukkahousut, jotka paitsi kutittavat myös näyttävät nuhjuisilta, sekä neulepusero, joka lähti purkautumaan muutaman käyttökerran jälkeen. Hieman pohdituttaa myös kaksi lempivaatteeksi päätynyttä neuletta, jotka viiden kuukauden ahkeran käytön jälkeen ovat jo kovasti nyppyyntyneitä. Niin että miten sitä vaatteen laatua pitäisi oikein kaupassa tutkia, että näiltä jatkossa välttyisin?

Valtaosa (67%) ostoksistani on päätynyt joko erittäin tiheään tai tiheään käyttöön. Vähässä käytössä olevat vaatteet ovat puolestaan sesonkivaatteita, joiden vähäinen käyttö selittyy säätilalla (villa-alusvaatteita käytän vain kovilla pakkasilla, ja kesäistä juhlamekkoa vain kesäisissä juhlissa).

Peräti 16 vaatetta (joihin käytin yhteensä 55 % rahasta) on päässyt lempivaatteen asemaan, eli sellaiseksi luottovaatteeksi, joka on mukava yllä ja saa minut tuntemaan itseni kauniiksi ja tyylikkääksi tai joka tekee elämästä (esimerkiksi ulkona liikkumisesta) miellyttävämpää. Uudet nastajuoksulenkkarini menevät ehdottomasti tähän kategoriaan.

Lempivaate nro 1: uusi, istuva ja sopivankokoinen valkoinen jakku vuonna 2006 hankitun, liian pienen jakun korvaajaksi. Kallein yksittäinen hankintani viime vuonna, mutta ah, niin ihana.

Lempivaate nro 2: repussa kulkevat nilkkurit vaihtokengiksi työpaikalle. Kävelen tai pyöräilen töihin lenkkareissa, mutta toimistolla haluan jalkaani tyylikkäämmät jalkineet. Nämä käyvät niin hameen, housujen kuin mekonkin kanssa.

Lempivaate nro 3: ohut, mutta lämmin 100% merinovillainen neule. Sopii farkkujen kanssa arkeen ja siistien housujen kanssa töihin.

Ostoksissani näkyy vielä vanhan, epäsopivan vaatekaapin "korjaaminen": 63 % ostoksistani on tehty korvaamaan liian pientä, rikkimennyttä tai muuten epäsopivaa vanhaa vaatettani. Toisaalta melko suuri osuus (26%) ostoksistani on uusia siinä mielessä, että ne eivät korvaa mitään olemassaolevaa. Tähän kategoriaan kuuluu mm. uusi vedenpitävä siisti reppu, jota käytän työpäivinä vaihtovaatteiden, käsilaukun, vaihtokenkien ja eväiden kuljetukseen (toisinaan repussa myös tietokone) ja nahkaiset nilkkurit, jotka kulkevat vaihtokenkinä edellämainitussa repussa. Aivan nappiosumia molemmat, ja olleet päivittäisessä käytössä ostohetkestä lähtien.

Vuodessa oli kaksi kuukautta, jolloin en ostanut mitään: maaliskuu ja joulukuu. Ostamattomuus ei johtunut yrittämisen puutteesta - en vain löytänyt etsimääni vaatetta, joten jätin ostamatta. Esimerkiksi 1920-henkinen bilemekko on vieläkin hankkimatta (mutta jos oikea tulee vastaan, hankin sen varmasti).

Vuoden 2015 vaatehankinnat per kuukausi. Pylväissä osuus kokonaiskulutuksesta ja viivalla merkittynä hankintojen kappalemäärä. Kappaleissa on mukana myös korjattujen tai pesulassa pestyjen vaatteiden määrä sekä ilmaisena saadut vaatteet.

Onko tällaisesta vaatehankintojen seuraamisesta hyötyä? En tiedä, onko tarpeen tehdä seurantaa näin kattavasti. Minä teen, koska se on hauskaa. Useimmat hyötynevät enemmän jo siitä, että hankinnasta kirjaa ylös ostetun tuotteen ja hinnan. Ruutuvihko käy työkaluksi ihan yhtä hyvin kuin taulukkolaskentaohjelma - tärkeintä on valita sellainen, mikä itselle tuntuu luontevalta, ja jota tulee käytettyä.

Seurannan tavoite kannattaa miettiä omakohtaiseksi, eikä vain tehdä jotain, mitä joku muu tekee. Minulle vaatteisiin käyttämäni raha ei ole koskaan ollut ongelma, joten päätin luopua etukäteen asetetusta budjetista. Sen sijaan haluan oppia ostamaan vaatteita, jotka todella päätyvät käyttöön ja ovat pitkäikäisiä, joten minun kannattaa seurata ns. lempivaateindeksiä.

Pitkäikäisyyttä aion seurata ajan kanssa: minulla on nyt kahdelta vuodelta tallessa tieto vaatteen ostohetkestä kuukauden tarkkuudella. Kun jokin vaate tulee tiensä päähän ja luovun siitä, voin laskea sen käyttöiän ja myös hinnan per käyttökuukausi. Jo nyt näyttää siltä, että esimerkiksi päällysvaatteisiin (takit, kengät, kaulaliinat, hatut), joita käytetään päivittäin, kannattaa satsata euromääräisesti enemmän - hinta per käyttökerta jää jokatapauksessa pieneksi. Juhlavaatteen hinta per käyttökerta nousee helpommin suureksi, vaikka vaatetta käyttäisi monta vuotta - ellei sitten hippoja ole harva se päivä (minulla ei ole).

Haluan myös päästä eroon virheostoksista, joten senkin seuraaminen on mielekästä.

Sen sijaan yllä oleva kaavio ei oikeastaan kerro minulle mitään hyödyllistä. Joinain kuukautena on enemmän hankintoja, toisena vähemmän: entäs sitten.

Vaatevuoden 2015 ehdoton kohokohta on korjausompelijan palveluiden löytäminen: olen saanut vanhoista lempivaatteistani uusia lempivaatteitani, ja aion jatkaa samalla tiellä. Rohkeus ostaa kalliimpia vaatteita on lisääntynyt, kun luottamus siihen, että saan niitä korjattua, kasvaa. (Parhaillaan korjausompelijan käsissä on vanha jakkuni, josta vuori on kulunut molemmista käsivarsista puhki. Hihoihin vaihdetaan uusi vuori, ja jakku on taas kuin uusi.)

Seuraatko sinä vaatehankintojasi? Oletko tehnyt jotain oivalluksia? Entä onko sinulla pahoja tapoja, joista haluaisit eroon?

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Onni on uudet kengät

Viime talven ikimuistoisin lenkkini tapahtui tiheässä räntäsateessa. Märkä lumi pakkautui maahan perunapeltoa muistuttaviksi möykyiksi, joilla luistellessani mietin vain, että kun pääsen täältä kotiin, palkitsen itseni isoimmalla suklaapatukalla, mitä kaupasta löytyy.

Enkä ehkä ikinä enää juokse lumessa.

Paitsi että juoksin kuitenkin


Juokseminen, hyvät ystävät, on ennen kaikkea varustelaji. Huonoissa varusteissa harmittaa, hyvät auttavat muistamaan, mikä juoksussa onkaan kivaa.

Menin ja ostin itselleni nastajuoksukengät. Se oli tavallaan heräteostos: näin päivän lehdessä urheiluliikkeen mainoksen, että Juoksija-lehden testivoittajatossut ovat 30 euroa alennettuun hintaan myynnissä. (Tavallaan ostos oli tarkkaan harkittu, sillä mies on kehunut omia nastakenkiään sellaisella antaumuksella nyt pari talvea, että vastaavien hankinta on ollut omassakin mielessä.)

Ei haitannut, että silloin oli vielä yli 10 astetta lämmintä, eikä lumesta tietoakaan.

Eikä ihan oikeasti haitannutkaan, sillä kun sunnuntaina vedin nastakengät ensimmäistä kertaa jalkaan, oli olo kuin voittajalla sakeasta lumipyrystä huolimatta. Juoksutuntuma oli kuin olisi kuivalla pururadalla juossut. En tiennyt, että talvella juokseminen voi olla näin hauskaa.

Onni on uudet kengät (ja villaiset alusvaatteet, jotka voi pukea juoksuvaatteiden alle). Nyt minun ja juoksulenkin välissä ei ole enää kuin tekosyitä.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Hyvinvoinnin lähteillä

Olin väärässä. Oli sittenkin helpottavaa huomata, etten tarvo tässä suossa yksin.

Helpotti myös raivota. Aion tehdä sitä jatkossakin. Nyt on kuitenkin pakko etsiä jostain se hopeareunus, sillä vihaisena olo on aika väsyttävää pitkään jatkuessaan.

Olen viime päivinä pyöritellyt jälleen päässäni alkoholistien käyttämää maanmainiota tyyneysrukousta:

"Anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan".

Jos en halua viettää tätä vuotta huonolla tuulella, on löydettävä tyyneys, rohkeus ja viisaus. Olenkin pohtinut, mikä minua oikein kuormittaa, ja minkälaisia asioita tarvitsen latautuakseni.

Huomasin unohtaneeni suunnitelmani vaihtaa työpaikkaa. Nykyinen työni rasittaa, koska se ei täytä toiveitani. Voi minua pöhköä! Tiesin jo vuosi sitten uudesta työpaikasta sopiessani, ettei tämä tule olemaan eläkevirka, ainoastaan looginen askel matkalla kohti sitä työtä, minkä oikeasti haluan. Ajattelin viettäväni tässä duunissa ehkä kolme vuotta opetellen niitä asioita, jotka minun tarvitsee osata, jotta pääsen eteenpäin.

Sitä en arvannut, että tämä työ kuormittaa näin paljon. Ja se enimmäkseen johtuu siitä, että minä olen väärässä tehtävässä. Toki on kaikenlaista muutakin: pomo, joka johtaa excelillä, rutkasti turhaa byrokratiaa ja päätöksenteon hitautta, epäselviä ja keskenään ristiriitaisia tavoitteita ja sen sellaista. Mutta edellämainitut tuskin häiritsisivät minua näin paljon, jos olisin kotonani siinä, mitä teen ja mitä minulta odotetaan.

Mitä asioita voin muuttaa? Työni sisältöä, pomoani ja firman rakkautta monenkertaiseen raportointiin hyvin vähän. Omaa asennetta melko paljon. Ehkä se ei haittaa, että tämä työ ei ole täydellinen, ja että minä en ole siinä erinomaisen hyvä, jos alkuperäinen suunnitelma silti toteutuu, ja pääsen tämän työn kautta kohti parempaa.



En voi myöskään muuttaa sitä, että 2- ja 4-vuotiailla on voimakas oma tahto ja äänekäs tapa ilmaista sitä. En voi muuttaa sitä, että joka ikinen päivä pitää hakea tarhasta muksut, jotka eivät halua sieltä lähteä, enkä sitä, että joka ikinen päivä pitää tehdä ruokaa, joka on jonkun vajaamittaisen mielestä pahaa. En voi muuttaa sitä, että sisarukset nahistelevat keskenään, enkä varmaan mahda hirveästi sairastamisellekaan.

Voin muuttaa asennettani. Voin olla odottamatta lapsiltani niin paljon: sen sijaan voin odottaa heidän käyttäytyvän kuin kaksi uhmaikäistä. Voin hyväksyä arjen minuuttiaikataulut pakollisena, mutta ohimenevänä osana elämääni. Voin ottaa ilon irti sieltä, mistä voin. Kun kävelen töistä päiväkodille, olen hetken aivan yksin, kukaan ei tarvitse minua.

Voin hyväksyä sen, että välillä vituttaa, ja että aina ei jaksa.

**

Vielä yksi juttu.

Opin itsestäni erään asian viime vuonna. Olin syksyllä, jo melko uuvahtaneena, vapaaehtoistyöhön liittyvällä viikonloppumatkalla Hämeenlinnassa. Yövyin hotellissa Vanajaveden rannalla ja käytin vapaa-aikani käyskennellen kännykkäkamerani kanssa syksyn upeassa väriloistossa. Siellä keskellä kauneinta ruskaa tajusin: minä tarvitsen kauneutta rentoutuakseni. Siksi pidän valokuvauksesta niin paljon. Siksi haluan, että kotona on siistiä. Siksi pidän sisustamisesta, siksi metsästän täydellistä vaatekaappia. Estetiikka ei ole vain iloa silmille, se on keino levätä.

Siksi tälle vuodelle tuottaa erityisen paljon iloa kesäksi suunniteltu reissu näissä maisemissa:

Kuva: Luca Galli
Kuva: Irene Grassi
Kuva: Stephan A.

En aio loman aikana tehdä muuta kuin kuvata.

(Kyllä, kohde on valittu maisemien perusteella.)