keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Yksin kotona

En varmaan osannut odottaa oikein mitään, mitä vanhemmuus on tuonut tullessaan, mutta ehkä eniten minut on yllättänyt se voima, millä tätä nykyä kaipaan yksinoloa.

Olen toki kaivannut säännöllistä yksinoloa jo ennen lapsia. Silloin jäi kuitenkin huomaamatta, mitä pään sisällä tapahtuu, jos yksinäinen latausaika jää saamatta. Koska ei se koskaan jäänyt. Jokaiselle päivälle riitti yksinäisiä hetkiä, eikä silloin tarvinnut käydä itsensä kanssa kauppaa siitä, mihin tämän kallisarvoisen ajan käytän, kun kaikkeen haluamaani en ehdi.

Saatoin yhden päivän aikana sekä käydä lenkillä, leffassa, ottaa päiväunet, siivota että lukea kirjaa. Saatoin viettää monta tuntia puhumatta kenellekään (pidempäänkin silloin, kun en ollut parisuhteessa). En osannut pitää sitä juhlahetkenä. Se oli normaalia.

Se, mitä en ymmärtänyt ennen lasten saamista on, miten intensiivistä lasten kanssa oleminen on. Silloinkin, kun kukaan ei uhmaa, riitele tai huuda, on vaade vanhemman läsnäololle jatkuvaa ja äänekästä. Äiti katso, äiti tule, äiti mitä sä teet, äiti lue mulle, äiti tule auttamaan, äiti miksi, äiti mitä, äiti kerro mulle, äiti on tyhmä, äiti on ihana, äiti ota syliin.

Sitäkään en ymmärtänyt, mitä siitä seuraa, kun joku jatkuvasti odottaa sinulta jotakin. En arvannut, että saattaisin kaivata yksinäistä hetkeä niin paljon, että on ihan normaalia lukkiutua vessaan vain siksi, että se on talouden ainoa huone, jonka ovi menee lukkoon.

Niin, ehkä tästä ei puhuta kovin paljon. Luulin olevani suunnilleen ainoa, joka menee välillä (joka päivä) pakoon perhettään, mutta kirjoittaessani aiheen vierestä, kommenttiboksiin tulikin viestejä muilta samanlaisilta. Yksi ja toinenkin pakenee vaatehuoneeseen. Kolmannella on niin monta kerrosta kodissaan, että jossain niistä saa olla rauhassa.


Eikä kyse ole edes siitä, etteikö minulla olisi "omaa aikaa". Kyllä sitä on, ja enemmänkin olisi, jos vain haluaisin useammin lähteä pois kotoa kirjastoon, leffaan, lenkille, kahvilaan.

Ongelma on siinä, etten halua (määräänsä enempää) lähteä viettämään omaa aikaa kodin ulkopuolelle.

Minä haluan olla yksin kotona.

Haluan olla verkkareissa ja tukka sotkussa, löhötä sohvalla jos siltä tuntuu, kaivaa nenää, roikkua netissä, kanavasurffata, tai ihan vain tuijottaa olohuoneen seinää.

Sitä aikaa on nykyään aivan hirvittävän vähän, koska sitä on vaikeampi järjestää. Viikonloppuaamuisin mies usein vie lapset puistoon, jolloin saan pienen hengähdystauon itsekseni omissa nurkissa, mutta siinä se melkein on. Useimmiten tuntuu itse helpommalta lähteä, kuin komentaa puoliso kahden lapsen kanssa korjaamaan luunsa jonnekin muualle.

On kausia, jolloin kaipaan yksinoloa vähemmän. Ja sitten on kausia, jolloin otan oman ajan vaikka yöunien kustannuksella, ja kukun yksin hiljaisessa kodissa lasten ja puolison nukahdettua. En malta mennä nukkumaan, koska on niin hemmetin kivaa olla kotona ihan vain minun kanssani.

Onkohan tämä joku introverttien juttu, vai kaipaavatko ekstrovertitkin yksinäistä aikaa omassa kodissa? Onko joku keksinyt ratkaisua, millä yksin kotona -hetkiä saisi enemmän? Isompi asunto? Enemmän lukittavia ovia? Odotetaan, että lapset kasvavat niin isoiksi, ettei voisi vähempää kiinnostaa joku kämäinen mutsi?

Mihin sinä piiloudut?

24 kommenttia:

  1. Mä olen, kuten äitini osuvasti näitä meidän perheen naisia kuvasi, sosiaalierakko. Nautin usein isoista ihmisjoukoista ja oon ihan vilpittömästi sitä mieltä, että the more the merrier. Ja oon ihan täysillä sosiaalinen näissä tilanteissa. Mutta sitten sen vastapainoksi tarviin hiljaisuutta ja oman ajan tarve on tosi voimakas. Nimenomaan sen 'yksin kotona' -olon tarve.

    Mä en oikein voi lukkiutua minnekään päivisin, kun oon yksin kotona kahden pienen lapsen kanssa, mutta koitan kyllä käydä suihkussa (yksin - sekään ei aina onnistu) heti miehen palattua kotiin töistä. Mutta siis joo, kaipaan ihan hulluna sitä, että saan TUHLATA aikaa. Että sitä omaa aikaa on niin paljon, ettei tarvi säästellä tai aikatauluttaa, että ehtii tehdä kaiken haluamansa, vaan VOI roikkua netissä ja jopa ehkä tylsistyä. Alottaa projekti ja saada se valmiiksi. Jne.

    Ei mulla tähän mitään konstia ole. Pyörin turhautuneena usein siinä 'EN SAA IKINÄ MITÄÄN VALMIIKSI TAI TEHTYÄ!!' -fiiliksessä ja ajattelen, että eläkeikä tulee joskus. Ja myös se aika, että lapsia ei kiinnosta vanhempien seura vähääkään. Tai että niillä on niin paljon kaikkea muuta elämää, että iltasin kotona on rauhaisampaa. Että ne lukee itsekseen, tekee läksyjä, käy tanssitunnilla. Kuulemma se aika joskus tulee! Ja siinä vaiheessa luultavasti alan kaivata lasten seuraa ihan hulluna ;) (ja tokihan nytkin se on mulle tärkeintä, vaikka omaa aikaa lisää kaipaisinkin)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, ajan TUHLAUS! Voi, miten sitä kaipaan! Se, että nykyään hermostun, kun Yle Areenan selaamiseen menee "liian kauan", että löytäisi jotain katseltavaa, on ihan syvältä. Kun se etsimiseen menevä aika on pois siitä katsomiseen menevästä ajasta. Tai nukkumiseen menevästä ajasta.

      Ja kyllä minäkin mietin sitä, että ihan kohta koittaa sekin aika, että lapsia ei kiinnosta mun seura pätkääkään. Osaankohan nauttia siitä? Vai kaipaanko silloin takaisin tähän, jolloin lapset ovat jatkuvasti iholla? :)

      Poista
  2. Minunkin suurin haave on saada olla yksin kotona... Vinkkejä ei ole. En ole pitkään aikaan saanut olla yksin kotona. Ehkä pitäisi taas muistuttaa miestä kuinka tärkeää tuo yksinolo minulle on, niin hän ottaisi lapset mukaansa ulos tai jonnekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistuta! Se tekee tosi hyvää, vaikka ihan pienenkin hetken!

      Poista
  3. Mun yksin kotona hetkien takaaja on etätyöpäivät...eihän se tietty sama asia ole, kun töitä on tehtävä, mutta silti on se ihanaa olla kotona vaan ihan rauhassa, kuunnella musiikkia isosti tai olla kuuntelematta...nyt erityisesti ovat tarpeeseen, kun töissäkin vaihdoin ikiomasta työhuoneesta jaettuun ja kohtapuoliin avokonttoriin (tai modernimmin monitoimitilaan, argh).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, etäpäivät on ihan parasta. Osin siksi, että itsekin työskentelen avokonttorissa, ja etäpäivä on tapa saada keskittynyttä aikaa ja asioita valmiiksi (mä muuten olen sitten lapsien paljon herkempi häiriintymään avokonttorissa. Tai en ainakaan muista, että se ennen olisi ollut niin rasittavaa). Mutta myös siksi, että silloin saa olla yksin kotona :) Pitääkin laittaa seuraava etäpäivä kalenteriin, en ole vähään aikaan niitä pitänyt.

      Poista
  4. Kiitos Saara tästä postauksesta. Se oli kuin omasta päästäni. On ihanaa, kun joku muukin uskaltaa sanoa, että kaipaa omaa aikaa. Uskalsin kirjoittaa siksi myös omista ajatuksistani, vaikka niiden myöntäminen ottaakin koville.

    Tuohon piiloutumiskysymykseen toivoisin myös itsekin mielelläni ehdotuksia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä Outi. Internet on ihana, kun täältä aina löytyy kohtalotovereita huoliin, joissa on kuvitellut olevansa aivan yksin. Et sinä ole. Enkä minäkään. Onneksi <3

      Poista
  5. Lempiaiheeni! ...jota olen vatvonut blogissanikin varmaan luvattoman paljon. Mutta kun ei mahda mitään. Yksinolosta (nimenomaan siitä omassa kodissa yksin olemisesta) on krooninen pula.

    Mä en edelleenkään tiedä, olenko introvertti vai mikä, mutta yksin ja rauhassa on saatava olla, ja tämä piirre on ollut mussa ihan lapsesta asti.

    No, viisihenkisessä perheessä se ei ole kovin helppoa. Toki meillä on talossa jonkin verran tilaa, ja se jeesaa. Mutta toisaalta etenkin isot lapset (kavereineen!) levittäytyvät aikalailla kaikkialle.

    Meillä on aika tiukka jöö siitä, että pääsääntöisesti yhdeksän maissa koululaisetkin vetäytyvät omiin huoneisiinsa, vaikka eivät vielä rupeaisikaan nukkumaan. Saa lukea, mutta pedissä pitää pysyä. Siksi iltaisin on usein rauhallista. Vielä toistaiseksi. Mutta harvoin jaksan valvoa kovin myöhään, joten tästä ei ole paljon iloa. Ehkä tunnin verran kuitenkin voin arki-iltoinakin teeskennellä, että olen yksinäni; vain minä ja hyvä kirja. Siis niinä iltoina kun mies on jäänyt odottelemaan yläkertaan kuopuksen nukahtamista ja simahtanut itsekin siinä samalla.

    Mutta on niitä yksinäisiä hetkiä onneksi muitakin. Etäpäivät, tietenkin. Niistä otan kaiken irti. Ja muutenkin pelaan työajan joustoilla ihan tarkoitushakuisesti siten, että saan omaa aikaa kotona. Ja sitten kasvaessaan lapset alkavat olla aika usein jossain menossa: harrastuksissa tai kavereillaan. Toisinaan tyhjä koti yllättää!

    Niin, ja mies toki lähtee välillä jonnekin lasten kanssa, etenkin nuorempien. Esikoisen kanssa jos ollaan kahdestaan kotona, niin molemmilla on kyllä sama intressi eli oma rauha. Hän on tässä asiassa hyvin samanlainen kuin minä.

    Mutta joo. Osa lapsista on jo isoja ja minulla ON viikoittain mahdollisuuksia olla yksin kotona. Pari kertaa vuodessa saatan olla jopa päivän parikin. Mutta silti ei vielä ole tullut vastaan se hetki, jolloin olisin saanut yksinolokiintiöni täyteen ja alkanut kaivata perhettä välittömästi luokseni. Niin ihania kuin he ovatkin.

    Mitä tämä sitten kertoo minusta, en tiedä. Enkä tiedä sitäkään, että miksi tällaisella naisella on kolme lasta. Mutta ehkä asian voi ajatella niin päin, että tällainenkin ihminen voi olla hyvä ja rakastava vanhempi useammalle lapselle. Olen ihan hyvä äiti vaikka rakastan yksinoloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin on rauhallista noin ysistä eteenpäin, mutta tosi usein olen itse niin väsynyt, etten jaksa kovin pitkään valvoa. Ja mulla yksinolon kaipuu tarkoittaa yksinoloa myös puolison seurasta - niin kovasti kuin häntä rakastankin :) Eli vaikka on kuinka kivaa kölliä sohvalla vieretysten lasten mentyä nukkumaan, ei se ole aikaa yksin.

      Mä olen ollut jonkin verran yksin kodin ulkopuolella. Olen esimerkiksi varannut tästä samasta kaupungista hotellihuoneen ja mennyt puoleksi vuorokaudeksi hotelliin olemaan yksin. En silloin sovi illallista tai aamiaista ystävien kanssa, baari-illasta puhumattakaan. Otan mukaan kirjan, tai katson leffan, ja olen vain.

      Mä uskon, että jokainen meistä kaipaa yksinoloa. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Se ei ole ollenkaan kiinni siitä, etteikö välittäisi muista ihmisistä, se on vaan omanlaistaan lepoa (ja levon tarvetta). Ja ne lapsethan on maailman rakkaimpia, vaikkei heidän kanssaan halua kaikkea aikaansa viettääkään.

      Poista
    2. Joo, ehdottomasti ilman puolison seuraa. Yksinolo on yksin olemista.

      Kodin ulkopuolella tulee kyllä oltua yksin työmatkoilla ja muilla reissuilla. Mä olen myös viettänyt hotelliöitä itsekseni ihan muuten vain. Mutta kotiyksinäisyys, se on jotenkin sitä todellista luksusta!

      Poista
  6. Saada olla yksin kotona yö on jatkuva, toteutumaton toive. Lapsi on 4v enkä ole ollut yötä yksin kertaakaan. Toki olen ollut öitä ilman lasta mutta en yksin.
    Ei ole sama asia lähteä jonnekin omasta kodista. Silloin on aina järjestettävä jotain ohjelmaa, mentävä jonnekin, kun kotona voisi vain olla. Myönnän että usein viivähdän hetken kotona ennen kuin haen lapsen päiväkodista koska tiedän miten intensiivinen loppuilta on. Kyse on kuitenkin vain pienestä kahvihetkestä, sen sallin itselleni toisinaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi onkin tosi hyvä idea, että käyt kotona olemassa hetken itseksesi, ennen kuin haet lapsen!

      Mulla jää itsellä aina niin viime tingoille töistä lähteminen, etten oikein tuollaiseen ennätä, mutta yritän aina muistutella itselleni matkalla päiväkodille, että nyt on mun aika vähän hengähtää ja hengitellä, kohta kuitenkin alkaa se iltaan asti kestävä hulabaloo.

      Poista
  7. Mä toivoin jouluksi kahta asiaa, toinen niistä oli että saisin olla koko viikonlopun yksin kotona. Ei ole vielä toteutunut. Just se höhhäily ja kiireettömyys on unelmissa. Meillä mummolapalvelut pelaa tosi hyvin, mutta aina tuntuu olevan jotain ankeeta siivoomista tai ostamista tai pitäs olla jotain hemmetin parisuhteen laatuaikaa. :D Mä pakenen pyykkien pariin ja kai puhelimen rämppäyskin on joku pakoyritys?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä puhelimen rämppäys on pakoyritys. Ainakin mulla. Epätoivoinen, salainen yritys viedä ajatukset edes pieneksi hetkeksi jonnekin toisaalle :)

      Poista
  8. Mä niin tiedän mistä puhut! Olin kotona lasten kanssa 4 v. Puoli vuotta töissä ja nyt taas olosuhteiden pakosta kotona lasten kanssa. Parhaita hetkiä on ne 3x3h kun molemmat on kerhossa, niistä on tullut mun henkireikäni. Ja todellakin rakastan lapsiani jne, mutta mä pelkäsin jo etukäteen sitä, miten kestän kun en saa olla koskaan rauhassa... Mä olen introvertti, ehkä vähän samaan tapaan kun lydas: tykkään ihmisistä, viihdyn porukassa ja samalla tarvitsen omaa rauhaa paljon. Vähän hävettää tunnustaa, mutta mun kohta 6 vuotta kestäneen äitiyden parhaita hetkiä on ollut, kun töissäolokesänä mies lähti lasten kanssa (ja koiran!) kanssa reiluksi viikoksi reissuun. Mä olin yli viikon yksin kotona intensiivisen 4-vuoden äitinä olemisen jälkeen. Kotiäitivuosina mulla ei olosuhteiden pakosta ollut mitään kodin ulkopuolelle sijoittunutta harrastusta eikä ole vieläkään, jos lapset ei kävisi kerhossa, mulla olis jo pää hajonnut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on niin jännä, että miten itsekin aina näistä kertoessa haluan lisätä, että tokihan siis rakastan lapsiani.

      Totta kai rakastan, totta kai sinäkin, ja me kaikki, mutta en silti kestä heitä (ketään) 24/7. Ja kuitenkin jotenkin tuntuu, että jos sitä ei sano, niin jostain tulee se "miksi sitten hankit lapsia, jos et halua viettää heidän kanssaan aikaa".

      Kerho on parasta.

      Poista
  9. Minulla on ekstrovertteja tätejä, jotka käy välillä kasvimaalla tai kellarin arkkupakastimella puhaltelemassa kesken sukulaisten emännöinnin.

    Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana! Näen niin noi tädit siellä arkkupakastimella "noutamassa jotain todella tärkeää", ennen kuin on pakko palata vieraita kestitsemään :D

      Poista
    2. Ja nyt kyllä vielä omakohtainen avautuminenkin tästä.

      Olin koko viikon kaivannut reissua kirjastoon, ja aloite lähti minulta, ja sinne sitten tänään mentiin, koko perhe.

      Mun tavoite oli löytää omaa luettavaa, lähinnä ammattikirjallisuutta. Ensin ajauduin lasten kanssa lastenkirjojen osastolle ja mies meni yksin lukusaliin (kohta #1). Vartin verran vastailin lasten kysymyksiin mistä löytää mitäkin, ja halusin jo lähteä omille teilleni, mutta kuopus ei oikein löysännyt nuoraa. Sitten toiselle tuli vessahätä (kohta #2), käytin vessassa. Yritin taas päästä kiertämään aikuisten hyllyjä, kun kuulin että kuopus huhuili minua takaisin. Pääsin aina piipahtamaan ammattikirjoilla, kun jompikumpi tarvitsi apua nostaakseen kirjan korkealta tai jotain.

      Lopulta istutin lapset lukemaan mukaville sohville ja pääsin hakemaan omani. Stressi alkoi laskea.

      Päästiin kotiin. Mies meni juomaan kahvia. Kuopus pyysi leikkimään (kohta #3). Jaksoin vartin. Se sama ylivireys joka vaivasi kirjastossa,, tuli takaisin. Mies tuli silloin kahvinsa juoneena moikkaamaan ja ehdotti että ottaisin päikkärit kaikessa rauhassa. Menin lepäilemään, minkä aikana kuopus tuli kahdesti vetämään poskesta (kohta #4) ja kyseli koko ajan korvaan supittaen, mitä teen. Taas alkoivat stressihormonit nousta. Kuopus pyysi apua legoauton kasaamisessa, ja kyn pyysin kysymään isiltä, kertoi että isi nukkuu ja kuorsaa!

      Lopulta kun mies oli ottanut pikaunet ja niiltä herännyt, laitoin makuuhuoneen oven lukkoon ja sain nukuttua tunnin.

      Sanonpa vaan että ketutti jo neljästi tänään. Oli paljon kivaa mutta ei mitään saumaa palautua niin yhtään mistään. Aivan eri arki kuin miehellä.

      Mä kaipaan ympärilleni suvun naisia, joita ei nyt täällä ole. Ne ymmärtää homman jujun ja saa satavarmasti lapset pidettyä muualla silloin kun äiti tarvitsee sen palautumistauon. Miehen kanssa se reagointi on joskus liian hidasta ja vuotaa läpi.

      Phuuh. Ja kiitos että sain purkautua.

      -Nuppu (mulla ei ole arkkupakastinta jonne mennä piiloon... :)

      Poista
  10. Oi että oli osuva kirjoitus! Itse olen niin onnekkaassa asemassa, että teen paljon töitä kotona ja siksi saan omaa aikaa keskellä päivääkin kun lapsi on päiväkodissa. Mutta silti oman ajan ja oman tilan tarve tuntuu valtaisalta. Olisikohan tämä myös jossain määrin kulttuurinen juttu? Itäeurooppalainen puolisoni on paljon seurankipeämpi ja tsiljoona kertaa tiiviimmin tekemisissä lapsuudenperheensä kanssa kuin minä. Kun hän on työmatkalla, niin valittaa jo ekana iltana sitä miten kurjaa on olla yksin. Kun minä olen työmatkalla, niin nautin täysillä omasta ajastani hotellihuoneessa. Eli suomalaisuus selittää tätä todennäköisesti osin. Miten teidän miehet kokee tämän asian? Onko oman tilan kaipuu yhtä suurta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En hämmästyisi, jos olisi kulttuurinen juttu. Me suomalaiset olemme monen muun maalaisen mielestä varautuneita ja hiljaisia, joten ehkä siihen myös oppii?

      Mieheni nauttii myös yksinäisyydestä, ja usein jää valvomaan yksinään kun muu perhe on mennyt nukkumaan. Hän ei puhu yksinäisyyden kaipuusta yhtä usein kuin minä, mutta osaan kyllä tunnistaa hermojen kiristymisen silloin, kun hän ei ole saanut omaa aikaa.

      Poista
  11. Apua. Mä olen kaivannut tätä niin kauan ja NYT kun olen yksin kotona, ikävöin lapsiani ihan hulluna. Sisuskalut kumisee tyhjyyttään. Kai tämä on vain harjoituksen puutetta?!
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei välttämättä :) Mulla on tosi usein ihan kamala ikävä lapsia kun olen pois heidän luotaan. Katselen kännykästä kuvia jos olen itse pois kotoa, nuuhkin lasten vaatteita (!) jos he ovat poissa. Sellaista tämä vanhemmuus on ainakin mulla, täynnä ristiriitaisia tunteita :)

      Poista