torstai 25. helmikuuta 2016

Kannattaako neuvoa?

Istuin noin kuukausi takaperin työhön liittyvällä illallisella kansainvälista uraa tehnyttä herraa vastapäätä. Keskustelimme palautteenannosta ja neuvoista. Keskustelukumppanini kertoi olleensa kerran pulmallisessa tilanteessa, jonka ratkomiseen hänen omat voimavaransa eivät riittäneet. Niinpä hän pyysi apua luotetuilta läheisiltään.

Moni tarjosi neuvoja (no, niitähän oli pyydetty). Keskustelukumpanini ei kuitenkaan kokenut saamiaan neuvoja hyödylliseksi. Päinvastoin, ne turhauttivat. "Arvaa, kuinka monta kertaa olin jo käynyt samat ajatuskuviot läpi omassa päässäni?", hän tivasi tarinaansa kertoessaan. "Miten joku ulkopuolinen voi kuvitella, että ensimmäinen ajatus, joka hänen mieleensä juolahtaa, ei jo olisi käynyt minun mielessäni, kun olen ongelmaani pohtinut?"

Kas, siinäpä neuvonantajan dilemma. Annat neuvon, sitä ei haluta ottaa vastaan.

**

Olen pohtinut tätä neuvomis-asiaa jokseenkin paljon. En erityisesti pidä neuvoista. Etenkin, jos neuvo tulee pyytämättä, se tuntuu tungettelevalta ja tarpeettomalta.

Yksi äidiksi tulon suurista shokeista oli se, miten häpeilemättä ihmiset jakoivat neuvojaan vanhemmuuteen liittyen. Miespuoliset kollegat, joiden kanssa en aiemmin ollut jakanut intiimejä kokemuksia, antoivat vinkkejä synnytykseen ("koska se auttoi vaimollakin"). Ventovieraat mummot jakoivat parhaat maidonherumisniksinsä kadulla (lykkiessäni kotiin nälkäänsä huutavaa vauvaa - syömään. Kyllä sitä maitoa tuli, vaikken ollutkaan juuri siinä rinnat paljaana). Vasta äidiksi tullut opiskelukaveri neuvoi valitsemaan samanlaiset rattaat kuin hänellä, vaikka minä halusin samota metsäpoluilla siinä missä häntä kiinnosti ketterä kulku keskustan kivijalkaliikkeissä.

Kun minua neuvotaan, tuntuu helposti siltä, että tuo ei nyt oikein luota kykyyni ratkoa tätä asiaa itse. Tai kokee oman tapansa niin paljon paremmaksi, että on sitä tuputtamassa kaikille. Jatkuva tai pikkuasioihin keskittyvä neuvominen tuntuu siltä, että neuvoja pitää minua vajaaälyisenä.

**

En erityisesti pidä neuvoista. Silti minä neuvon muita.

Ihan viattomasti ja hyvää tarkoittaen, vannon sen. En minä yritä päteä, päällepäsmäröidä tai saada toista kokemaan, että pidän häntä idioottina.

Mutta entä jos siinä käy juuri niin? Jos neuvojen saaminen tuntuu minusta siltä, että neuvoja yrittää asettaa itsensä yläpuolelleni, niin miksi se ei tuntuisi samalta muista? Ja kun oikein tarkkaan sisintäni tutkailen, niin jotain ylemmyydentuntoista neuvomisessa toki on.

Että minun tapani olisi parempi. Että kun minä kerran olen keksinyt täydellisen tavan leikata paprikaa, niin olisihan se synti ja häpeä antaa muiden leikata sitä millään toisella tavalla. (Oikeastihan se on pähkähullua yrittää opettaa toiselle aikuiselle ihmiselle jotain niin mitätöntä kuin miten paprika leikataa niin, että siemenet eivät sotke keittiötä. Tai mikä on oikea tapa täyttää tiskikone. Tai että raidat ja ruudut eivät sovi yhteen.)

**

Pohdin tätä, kun luin Heli Vaaralan kohutun haastattelun miehiä vähättelevistä naisista. Pohdin uudestaan lukiessani Valeäidin tekstin nalkuttamisesta. En osaa sanoa mitään suomalaisten parisuhteista, enkä halua tehdä tästä mies-nais-asiaa, mutta molemmat kirjoitukset herättivät jonkun tuntemuksen minussa itsessäni.

Olen joskus saanut kuulla, etten ole hyvä ottamaan neuvoja vastaan. Mietin, onkohan kukaan meistä?

Neuvoihin liittyy aina - vähintään taustalla - oletus siitä, että neuvoja saanut ottaa niistä vaarin: ja muuttuu. Muutenhan neuvoja antanut ei ottaisi nokkiinsa siitä, ettei hänen neuvoistaan välitetty.

Ehkä neuvoja on niin vaikea ottaa vastaan juuri siksi, että muutumme mieluummin omilla ehdoillamme?

**

Illallisseuralaiseni sai lopulta hyödyllisiäkin neuvoja. Eräs ystävä oli lähestynyt ongelmaa esittämällä kysymyksiä: "Mitä vaihtoehtoja olet jo pohtinut?", "Mikä sai sinut hylkäämään ne?", "Millainen olisi mielestäsi täydellinen lopputulos?" ja jopa "Mitä äitisi tekisi vastaavassa tilanteessa?".

Kysymykset saivat seuralaiseni ajattelemaan ongelmaansa uudesta näkökulmasta. Omien ratkaisujen ääneen kuvaaminen sai näkemään ne uudessa valossa.

Mikä tärkeintä, ratkaisu syntyi hänestä itsestään. Ei ulkopuolelta valmiiksi pureskeltuna.

Anna-Stina Nykänen tietää, mistä puhun. Kuvakaappaus Nykäsen kolumnista HS 14.2.2016

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Introvertin vapaapäivä

Annoin itselleni syntymäpäivälahjaksi hotelliyön parhaassa seurassa: yksin itseni kanssa.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Noin vuorokauden mittaiset karkumatkat ovat minun tapani pärjätä lapsiperhearjessa. Ensimmäisen yksinäisen hotellireissun tein kun esikoiseni oli vähän yli vuoden, sen jälkeen niitä on kertynyt säännöllisesti, noin kaksi tai kolme vuodessa.

Edellisestä kerrasta on jo liian kauan, mikä alkoi näkyä pään hajoamisena. Taisin kuvitella, että töissä vietetty aika on "omaa aikaa", mutta eihän se niin ole. Töissäkin minua odottavat velvollisuudet ja kilometrin mittainen tekemättömien asioiden lista, vaikka kaksivuotiaan uhmaraivareilta siellä vältynkin.

Siispä pakkasin eilen aamulla reppuuni hammasharjan, kirjan ja tietokoneen ja lähdin minilomalle kotikaupunkiini. Kävin kirjastossa, sushilounaalla, päiväleffassa, ja vietin hyvän tovin hotellihuoneessa katsellen Star Wars -aiheisia YouTube-videoita. Siskoni liittyi seuraan hotellin aulabaariin, jossa joimme lasilliset kuohuvaa merkkipäiväni kunniaksi.



Moni varmaan viettäisi tällaisen ajan ystävien kanssa, eikä muista ihmisistä eristäytyen. Niin minäkin ehkä olisin tehnyt aikana ennen lapsia. Tässä elämäntilanteessa parasta rentoutumista on kuitenkin se, ettei tarvitse ottaa kenenkään muun tarpeita huomioon kuin omansa.

Nautin naurettavan paljon siitä, että sain valita lounasravintolan ja leffan ihan vain oman mieleni mukaan. Pieniä asioita, mutta jos valtaosan ajastaan käyttää siihen, että luovii kolmen muun ihmisen tarpeiden ristiaallokossa, on ihanaa välillä miellyttää vain itseään.

Nautin myös hiljaisuudesta. Hotellihuoneessa kuuluu vain ilmastoinnin hiljainen hurina, en koe tarvetta täyttää tilaa musiikilla. En kaipaa keskustelua, on mukavaa olla puhumatta kenellekään. Lapsiperhearki on tehnyt minusta varsinaisen erakon.

Karkuretkeni on muutaman tunnin päästä ohi, ja minä palaan kotiin taas mukavampana äitinä ja vaimona. Ihan vielä en kuitenkaan ole saanut tarpeekseni.

Haaveissa siintää aika, jolloin saisin taas kokea tylsistymisen riemun. Se hetki, kun olen jo siivonnut, käynyt lenkillä, sheivannut, järjestänyt kaapit, käynyt leffassa, taidenäyttelyssä, brunssilla, lukenut, kanava- ja nettisurffannut, juonut itseni humalaan, hoitanut lasten vaateostokset, vaihtanut kukkiin mullat, nähnyt ystäviä, nukkunut päiväunet, enkä keksisi enää mitään tekemistä.

Jotain, mitä odottaa?

lauantai 6. helmikuuta 2016

Kasvissyöjän vegaanihaaste

Olen ollut kasvissyöjä noin 13 vuotta.

Lopetin ensin punaisen lihan syönnin, nopeasti perässä seurasivat siipikarja ja kala. Kananmuna ja maitotuotteet jäivät osaksi kasvisruokavaliota. Alkuun en kokenut tarvetta niiden poistamiselle, sittemmin koin munattoman ja maidottoman ruokavalion turhan hankalaksi - etenkin, kun syön paljon kodin ulkopuolella.

Kasvissyöntini taustalla ei ole halu suojella eläimiä, vaan itsekkäämmin huoli ihmiskunnan tulevaisuudesta. Karjankasvatus aiheuttaa liikennettä suuremmat kasvihuonepäästöt, ja liikakalastus uhkaa jo kolmasosaa maailman kalakannoista. Pihvin ja makkaran jättäminen pois omalta lautaselta on minulle pieni arjen ekoteko, ja lihattomaan ruokavalioon totuttuani en ole sitä oikeastaan edes kaivannut.






Viime vuodet omatuntoa on kolkutellut juuston kulutus: juuston hiilijalanjälki on noin viisinkertainen maitoon verrattuna, joten se olisi seuraava looginen askel kohti pienempää henkilökohtaista hiilijalanjälkeä. Hyppy lakto-ovo-vegetaristista vegaaniksi tuntuu kuitenkin paljon suuremmalta kuin lihasta ja kalasta luopuminen yli kymmenen vuotta sitten.

Lihaton lokakuu ja tammikuinen vegaanihaaste ovat tehneet hyvää työtä kasvissyönnin normalisoinniksi rohkaistessaan ihan tavallisia sekasyöjiä vähentämään lihaa lautaseltaan. Olennaista ei lopulta ole täyskäännös vegaaniksi, vaan kasvisten osuuden lisääminen omassa ruokavaliossa.

Itse en ole rohjennut vegaanihaasteeseen vielä ryhtyä. Minua ei tarvitse vakuuttaa siitä, että kasviksista saa maukkaan ja ravitsevan aterian, sillä perheemme arkiruokiin kuuluu monta täysin eläinkunnan tuotteista vapaata pöperöä. Soijanakki-juureskeitto tai bataattikookoskeitto ovat muutama esimerkki, joiden vegaanisuuden tajusin vasta asiaa erikseen mietittyäni.

Mutta sitten on se mutta. En osaa luopua aamukahvini maidosta, eikä soija-, kaura- tai manteliversio ole vielä vakuuttanut. Rrrrakastan juustoja, jotka muodostavat ison osan proteiininsaannistani. En osaa kuvitella leivonnaisia ilman kananmunia, maitoa JA voita (letut? pannukakku? muffinssit? pulla?).

Uskon, että perheemme ruokailutottumukset ovat pääosin ekologisia jo nyt, ylenpalttista juustonkulutusta lukuunottamatta. Vaikka muut kolme perheenjäsentä ovat sekasyöjiä, yhteisillä aterioilla syömme kaikki kasvisruokaa. Ruokaostokset hoitava puoliso on innostunut satokausikalenterista niin, että kauppakassista saattaa löytyä neljä pussillista keltajuuria tai reilu kilon punakaali, joiden parissa saan käyttää mielikuvitustani ja kekseliäisyyttäni taikoessani niistä maukkaat ja vaihtelevat ateriat useampana päivänä peräkkäin. Ruokajätettä meillä tulee harvoin, sillä hyödynnämme ahkerasti pakasteita ja itse olen erikoistunut tekemään arkiruokaa siitä, mitä kaapista löytyy.

Mutta jokin siinä vegaanihaasteessa on jäänyt kaivelemaan. Ehken ryhdy totaalikieltäytyjäksi maitotuotteiden ja kananmunan suhteen, mutta voisin etsiä repertuaariini vielä muutaman vegaanireseptin.

Ennen kaikkea haluaisin oppia valmistamaan juhlavaa ruokaa pelkistä kasvikunnan antimista. Olen kutsunut ystäviä kylään Earth Hour -illalliselle maaliskuussa, ja olisi mukava yllättää sekä vieraat että itseni kolmen ruokalajin vegaaniherkuilla.

Löytyisikö lukijoilta ideoita tai peräti reseptejä? Viime vuonna onnistui ilman suurempaa päänvaivaa sekä alkuruoka (salaattia fenkolista ja omenasta orvokin kukilla koristeltuna) että jälkiruoka (Jädelinon vegaaninen tummasuklaasorbetti), pääruuaksi tarjosin bravuuriani eli sienirisottoa (ja mitä on risotto ilman parmesaania? Pelkkää riisiä).

Pääruokaideat ovat siis hakusessa, joten auta, kiltti internet!