torstai 25. helmikuuta 2016

Kannattaako neuvoa?

Istuin noin kuukausi takaperin työhön liittyvällä illallisella kansainvälista uraa tehnyttä herraa vastapäätä. Keskustelimme palautteenannosta ja neuvoista. Keskustelukumppanini kertoi olleensa kerran pulmallisessa tilanteessa, jonka ratkomiseen hänen omat voimavaransa eivät riittäneet. Niinpä hän pyysi apua luotetuilta läheisiltään.

Moni tarjosi neuvoja (no, niitähän oli pyydetty). Keskustelukumpanini ei kuitenkaan kokenut saamiaan neuvoja hyödylliseksi. Päinvastoin, ne turhauttivat. "Arvaa, kuinka monta kertaa olin jo käynyt samat ajatuskuviot läpi omassa päässäni?", hän tivasi tarinaansa kertoessaan. "Miten joku ulkopuolinen voi kuvitella, että ensimmäinen ajatus, joka hänen mieleensä juolahtaa, ei jo olisi käynyt minun mielessäni, kun olen ongelmaani pohtinut?"

Kas, siinäpä neuvonantajan dilemma. Annat neuvon, sitä ei haluta ottaa vastaan.

**

Olen pohtinut tätä neuvomis-asiaa jokseenkin paljon. En erityisesti pidä neuvoista. Etenkin, jos neuvo tulee pyytämättä, se tuntuu tungettelevalta ja tarpeettomalta.

Yksi äidiksi tulon suurista shokeista oli se, miten häpeilemättä ihmiset jakoivat neuvojaan vanhemmuuteen liittyen. Miespuoliset kollegat, joiden kanssa en aiemmin ollut jakanut intiimejä kokemuksia, antoivat vinkkejä synnytykseen ("koska se auttoi vaimollakin"). Ventovieraat mummot jakoivat parhaat maidonherumisniksinsä kadulla (lykkiessäni kotiin nälkäänsä huutavaa vauvaa - syömään. Kyllä sitä maitoa tuli, vaikken ollutkaan juuri siinä rinnat paljaana). Vasta äidiksi tullut opiskelukaveri neuvoi valitsemaan samanlaiset rattaat kuin hänellä, vaikka minä halusin samota metsäpoluilla siinä missä häntä kiinnosti ketterä kulku keskustan kivijalkaliikkeissä.

Kun minua neuvotaan, tuntuu helposti siltä, että tuo ei nyt oikein luota kykyyni ratkoa tätä asiaa itse. Tai kokee oman tapansa niin paljon paremmaksi, että on sitä tuputtamassa kaikille. Jatkuva tai pikkuasioihin keskittyvä neuvominen tuntuu siltä, että neuvoja pitää minua vajaaälyisenä.

**

En erityisesti pidä neuvoista. Silti minä neuvon muita.

Ihan viattomasti ja hyvää tarkoittaen, vannon sen. En minä yritä päteä, päällepäsmäröidä tai saada toista kokemaan, että pidän häntä idioottina.

Mutta entä jos siinä käy juuri niin? Jos neuvojen saaminen tuntuu minusta siltä, että neuvoja yrittää asettaa itsensä yläpuolelleni, niin miksi se ei tuntuisi samalta muista? Ja kun oikein tarkkaan sisintäni tutkailen, niin jotain ylemmyydentuntoista neuvomisessa toki on.

Että minun tapani olisi parempi. Että kun minä kerran olen keksinyt täydellisen tavan leikata paprikaa, niin olisihan se synti ja häpeä antaa muiden leikata sitä millään toisella tavalla. (Oikeastihan se on pähkähullua yrittää opettaa toiselle aikuiselle ihmiselle jotain niin mitätöntä kuin miten paprika leikataa niin, että siemenet eivät sotke keittiötä. Tai mikä on oikea tapa täyttää tiskikone. Tai että raidat ja ruudut eivät sovi yhteen.)

**

Pohdin tätä, kun luin Heli Vaaralan kohutun haastattelun miehiä vähättelevistä naisista. Pohdin uudestaan lukiessani Valeäidin tekstin nalkuttamisesta. En osaa sanoa mitään suomalaisten parisuhteista, enkä halua tehdä tästä mies-nais-asiaa, mutta molemmat kirjoitukset herättivät jonkun tuntemuksen minussa itsessäni.

Olen joskus saanut kuulla, etten ole hyvä ottamaan neuvoja vastaan. Mietin, onkohan kukaan meistä?

Neuvoihin liittyy aina - vähintään taustalla - oletus siitä, että neuvoja saanut ottaa niistä vaarin: ja muuttuu. Muutenhan neuvoja antanut ei ottaisi nokkiinsa siitä, ettei hänen neuvoistaan välitetty.

Ehkä neuvoja on niin vaikea ottaa vastaan juuri siksi, että muutumme mieluummin omilla ehdoillamme?

**

Illallisseuralaiseni sai lopulta hyödyllisiäkin neuvoja. Eräs ystävä oli lähestynyt ongelmaa esittämällä kysymyksiä: "Mitä vaihtoehtoja olet jo pohtinut?", "Mikä sai sinut hylkäämään ne?", "Millainen olisi mielestäsi täydellinen lopputulos?" ja jopa "Mitä äitisi tekisi vastaavassa tilanteessa?".

Kysymykset saivat seuralaiseni ajattelemaan ongelmaansa uudesta näkökulmasta. Omien ratkaisujen ääneen kuvaaminen sai näkemään ne uudessa valossa.

Mikä tärkeintä, ratkaisu syntyi hänestä itsestään. Ei ulkopuolelta valmiiksi pureskeltuna.

Anna-Stina Nykänen tietää, mistä puhun. Kuvakaappaus Nykäsen kolumnista HS 14.2.2016

13 kommenttia:

  1. Totta! Hyvää pohfintaa ja mielenkiintoisia linkkejä artikkeleihin, jotka minulta ovat menneet ohi.

    Oikein hyvää viikonloppua! ^_^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja siis tosiaan.. tiedän päsmäröiväni itsekin. Ja etenkin tuo sinä-muotoinen teksti. Niin raivostuttavaa ja silti sitä kirjoittaa huomaamattaan samalla tavalla.

      Huono olen myös ottamaan neuvoja vastaan. (Ja hyvä äsyyntymään sukupuolivastakkain asettelusta.)
      :)

      Poista
    2. Minäkin päsmäröin, pelkään että joskus rasittavuuteen asti. Ja jos joku pyytää neuvoa, saatan tarjota ratkaisuja, joita _itse_ tekisin. Ylipäätään on kamalan vaikea vain kuunnella, jos muka tietää oikean vastauksen :)

      Poista
  2. Aivan loistava teksti taas Saaraseni, ja yllättäen olen taas kaikessa vahvasti samaistumassa :) Tämä erityisesti: "Ehkä neuvoja on niin vaikea ottaa vastaan juuri siksi, että muutumme mieluummin omilla ehdoillamme?". Niin. Anna kun MÄ ITSE.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3

      Minähän haluan tehdä itse myös omat virheeni. Mahtaa olla joskus turhauttavaa vierestä seurata kun juoksen täysillä päin seinää, mutta minkäs teet. MÄ ITSE on liian vahva.

      Poista
  3. Vaikeintahan on olla neuvomatta silloin kun tietää, että ihan oikeasti osaa / tietää asian kokemuksesta paremmin - esim. nyt juuri vanhemmuudessa. Periaatteen tasolla mä ehkä tiedän, että on ihan oleellista ja arvokasta, että jokainen oppii ne samat asiat omien kokemustensa ja oivallustensa kautta, mutta ihan hyvää hyvyyttäni mä haluaisin tarjota omilla kokemuksillani oikoteitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. He he, niinpä :)

      Usein vaan se neuvomisen kohteeksi joutuva ei ole vielä valmis ottamaan neuvoja vastaan. Silloin parhaatkin neuvot ovat hyödyttömiä (ja pahemmassa tapauksessa ärsyttäviä).

      Poista
  4. Tätä piti oikein pysähtyä miettimään.

    En suoraan sanottuna muista, koska olisin viimeksi neuvonut aikuista ihmistä, joka ei ole nimenomaisesti pyytänyt minua neuvomaan tai opettamaan jotakin asiaa. En pysty muistamaan.

    En neuvo ikinä ketään. Kysyttäessä tai keskusteltaessa saatan kertoa, kuinka itse teen jonkin asian (kuorin appelsiinin, huollan auton, kasvatan teiniä...) mutta en ole tainnut ikinä ajatella, että minun tapani olisi missään asiassa "oikea" tai paras.

    Itsekään en ole innokas ottamaan vastaan käytännön neuvoja pyytämättä. Avun pyytäminen ja kysyminen on kyllä sinänsä minulle helppoa. En ole erityisen kiinnostunut tuhlaamaan aikaa yrittämiseen ja erehtymiseen. Oikopolut kiinnostelee.

    Mutta juuri ne tilanteet kun lankkaan kenkiäni tai paistan kananmunaa ja joku tulee sanomaan: "Toi kannattaisi tehdä näin. Saanko näyttää?" Absurdia! Jään aina jotenkin suu auki ihmettelemään, että jollakulla voi olla niin painavia näkemyksiä tuollaisten asioiden suorittamisesta. Mä itse ylipäänsä kiinnitän ihan älyttömän vähän edes huomiota siihen, mitä tai miten muut ihmiset tekee. En jotenkin huomaa sellaista.

    Tunnen kyllä paljon neuvojia. Niitä on lähipiirissäkin. Just näitä "tiedätkö, miten tommonen leipä kannattaa leikata?" -tyyppejä. Apua!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau. Hattu päästä :)

      Ja mun piti oikein pysähtyä miettimään, tunnenko ketään, joka ei ikinä neuvo. Tunnenhan minä. Anoppi ja käly ovat sellaisia. Jännä muuten, että ehkä juuri tästä piirteestä johtuen arvostan korkealle sekä heidän viisauttaan että mielipidettään.

      Poista
  5. Mä olen äärimmäisen huono ottamaan neuvoja vastaan. Tulee tosiaan olo, että neuvoja pitää mua tyhmänä. Tämä siis silloin, kun neuvotaan pyytämättä ja jossain simppelissä jutussa kuten vaikkapa leivän leikkaaminen. Jos oikeasti tarviin neuvoja, pyydän kyllä. Ja arvostan sitä, että silloin asiaa pohditaan yhdessä eikä sanella yläpuolelta parasta tapaa toimia. Ja mä en aikuisia neuvo oikeestaan koskaan pyytämättä, lapsia toki. Yritän kuitenkin lasten kanssa saada heidät ajattelemaan itse, en välttämättä anna valmiita vastauksia, ikätasosta ja vireystilasta riippuen tietysti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mun mielestä pyydettäessäkin neuvoa kannattaa olla vähän varovainen. Ylhäältä päin sanelun sijaan on parempi kysellä ja kuunnella, ja yrittää saada toinen löytämään ratkaisu itse. Ihan kuten illalliskeskustelussani: hyviä neuvoja on aidosti vaikea antaa, ellei ensin tutustu toisen tilanteeseen ja siihen, miten hän on itse jo yrittänyt asiaa ratkoa.

      Poista
  6. Tulin vaan sanomaan, että tää oli tosi kiinnostava kirjoitus, kiitos. Olen pohtinut tätä paljon luettuani tekstisi. Olen myös äärimmäisen huono ottamaan neuvoja vastaan, mutta en ole koskaan tainnut ajatella tuolta kantilta, että onko neuvojen antaminen oikeastaan aina vähän ylimielistä. Se on jotenkin helpottava näkökulma – että ehkä vika ei olekaan kokonaan minussa...

    Monet ihmiset ovat kyllä hämmästyttävän innokkaita antamaan neuvoja, etenkin jos toinen vaikuttaa olevan ongelmanratkaisua vaativassa tilanteessa, tyyliin just tuore vanhempi tai työtön tai miettii uutta asuntoa tai jotain. Arvostan yli kaiken sellaisia ihmisiä, jotka eivät neuvo eivätkä toisaalta myöskään kyttää miten toinen tekee. Antavat olla. Yritän itsekin olla sellainen. Vaatii opettelua kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun tulit!

      Mietin, että mitäköhän tarkoittaa, että on hyvä ottamaan neuvoja vastaan? Tarkoittaako se, että toimii neuvojen mukaisesti? Ja onko automaattisesti huono ottamaan neuvoja vastaan, jos ei noudata niitä?

      Poista