keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Kokemuksia korjausompelijasta, ajatuksia vaatehuollosta ja uuden ostamisesta

Täydellinen vaatekaappi -projektini on saanut aikaan hyviä sivuvaikutuksia.

Kokeilut korjausompelijalla ovat muuttuneet pysyväksi tavaksi.  Moni luottovaatteni on jo käväissyt korjausompelijan käsittelyssä, ja kynnys viedä epämukava tai tylsä vaate muokattavaksi on madaltunut. Suurin osa korjauksista on ollut ihan peruskamaa hihojen lyhennyksineen ja puhkikuluneen takin vuorin vaihtamisineen, mutta muutama vaate on kokenut isomman ja tervetulleen muodonmuutoksen.

Housuista tuli hame, joita koristaa jakussa ennen ollut vyö. Jakusta lyhenivät hihat, ja hihoista saksitulla kankaalla levennettiin jakkua niin, että se taas mahtuu kiinni.

Nyt, kun ompelijan muokkausten jälkeen valtaosa vaatteistani istuu päälleni kuin nakutettu, huomaan olevani entistä kriittisempi valmisvaatteita kohtaan.

Sovituskopissa havaitsen entistä herkemmin, että vartaloni ei vastaa valmisvaatetta. Valmisvaatteen vyötärö asettuu lantioni kohdalle tehden vaatteesta (tai minusta) täysin muodottoman näköisen. Hihat ja lahkeet ovat liian pitkät. Melkein jokaisessa sovittamassani vaatteessa on jotakin pielessä. Ei tee mieli ostaa. Vihaan shoppailua kenties entistäkin enemmän nyt, kun sopivan vaatteen löytäminen on minulle aidosti tärkeää.


Toisaalta minulla ei vielä riitä mielikuvitus siihen, että teettäisin itselleni vaatteita alusta asti. Rohkeus tosin kasvaa askel askeleelta. En enää pelkää laatuvaatteen ja ompelijan työn hintaa, sillä olen huomannut, että laadukas vaate kestää muokkauksen, ja siitä saa kuin uuden ompelijan käsittelyssä.

Ompelija saattaa antaa uuden elämän vaatteelle, josta olin jo luopumassa. Kuvan hame + jakku -yhdistelmäkin oli ennen maailman tylsin housupuku, joka roikkui kaapissa odottamassa pääsyä kierrätykseen. Onneksi keksin viedä sen muokattavaksi! Nyt pohdin, saisiko vanhaa vähälle käytölle jäänyttä farkkuhamettani muokattua niin, että ihastuisin siihen uudelleen. Sen sijaan, että ostaisin uuden, teettäisin vanhasta kuin uuden.

Ompelija pystyy helpottamaan myös vaihtelun tarvetta, jonka olen huomannut itselläni olevan yllättävän iso. Kyllästyn tiheästi käyttämiini vaatteisiin, ja kaipaan jotain uutta niiden rinnalle. Vaatekaappini alkaa olla aika lailla koluttu puhki uuden muokattavan löytämiseksi, mutta ajatus kulkee mukana myös uutta ostaessa: onko vaate niin laadukas, että kehtaan viedä sen korjattavaksi / muokattavaksi sitten joskus.

Vaatteiden huoltamisessa en vieläkään ole mikään haka, mutta petraan koko ajan. Tuulettelen vaatteitani parvekkeella turhan pesemisen sijaan, ja käytän työvaatteitani säännöllisemmin pesulassa. Jo kaksi kertaa toistamani tapa on kevään koittaessa viedä talvitakkini pesulaan ja korjattavaksi (saan näköjään vetoketjun ratkeamaan kerran vuodessa), josta se on helppo säilöä puhtaana seuraavaa talvea odottamaan. Nypynpoistaja on ahkerassa käytössä.



Tasapainottelen edelleen ekologisuuden ja uuden ostamisen välillä. Ihailen ihmisiä, jotka hankkivat vaatteensa käytettynä, mutta minulta ei riitä siihen aika eikä energia. Antakaa minulle kirppis, jossa voi tehdä täsmäostoksia, niin juoksen sinne rahat ojossa. Löytöjen metsästämiseen tai Facebookin av, jono mittoihin, kai-kai -rumbaan minulla ei ole riittävästi motivaatiota. Enkä sitäpaitsi osaa ostaa tulevia lempivaatteitani sovittamatta.

Siispä ostan uutena, mahdollisimman tarkkaan harkiten, vaatebudjetin karatessa jatkuvasti käsistä. Osaan harmillisen huonosti arvioida laatua, mutta harkintani on kasvanut. En osta mitään nukkumatta vähintään yhden yön yli, ja usein huomaan, etten halunnutkaan kyseistä vaatetta riittävästi vaivautuakseni uudestaan ostoksille. Napsin itsestäni suttuisia kännykkäotoksia sovituskopissa, ja yritän kuvia tihrustamalla päättää, onko tämä vaate riittävän täydellinen päästäkseen osaksi vaatekaappini sisältöä.

Vaivalloista? Kieltämättä joo, mutta toisaalta: suurin osa ostoksistani päätyy lempivaatteen asemaan.



24. huhtikuuta tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä, kun Rana Plazan vaatetehdas romahti Bangladeshissa. 1 133 ihmistä kuoli ja yli 2 000 ihmistä loukkaantui. Siksi 24. huhtikuuta vietetään jälleen Vaatevallankumousta.

Vaateteollisuuden ongelmakohdat on sellainen vyyhti, että tunnen itseni melko voimattomaksi niiden edessä. En osaa sanoa, kuinka paljon omilla valinnoillani lopulta on merkitystä, tai ovatko kalliimmat brändit synneistä vapaita, mutta omatunto ei enää anna periksi tukea kertakäyttöistä pikamuotia.

En minä vieläkään tiedä, kuka vaatteeni tekee, mutta vähintään haluan antaa niille sen arvon, mikä niille kuuluu.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Järki seuraa perässä

Teen elämän isot päätökset sydämellä. Tiedäthän: pitäisikö mennä naimisiin, kuinka monta lasta yritetään, tuleeko tästä asunnosta kotimme, onko meillä siihen varaa, mikä minusta tulee isona, onko tämä polku, joka sinne vie.

Matkan varrella ja jälkikäteen yritän rationalisoida. Kirjoitan ylös plus- ja miinuslistaa perustelemaan aivoille sitä päätöstä, jonka sydän jo tietää tehdyksi.

Toisinaan kuvittelen olevani nimenomaan järki-ihminen. Teen listoja, tutkin vaihtoehtoja, punnitsen hyvät ja huonot puolet, kysyn kokemuksia. Mittavan tutkimustyön jälkeen teen tasan tarkkaan sen, mitä sydän oli alun alkaen halajanut.

Vaikka järki huutaisi "Älä hullu käänny siihen suuntaan!", sydän on jo puoli kilometria sillä tiellä.

Joskus sydän tekee tyhmästi, valitsee väärin, tulee järjen sättimäksi: "Mitäs mä sanoin". Mitään peruuttamatonta pahaa ei kuitenkaan käy, vaan sekä järki että tunteet tulevat hivenen viisaammiksi.

Harkita se ei vieläkään osaa, sydän parka. Se saattaa haluta jotain niin kovasti, että näkee tarjotun vaihtoehdon sellaisena vaikka väkisin. Kun se on saanut ajatuksen kytemään, ei se päästä siitä irti. Mikään muu ei enää kelpaa. Täyttä vauhtia vaikka päin tiiliseinää!



Järki tekee suunnitelmia, aikatauluttaa haaveet. Sydän riuhtoo irti, tekee mitä lystää.

Järki on hidas, sydän nopea. Kun molemmat ovat vihdoin samassa pisteessä, oikoreittiä paikalle pinkonut sydän mutisee: "Kauanpa se kesti".

Joskus järki toppuuttelee ihan syystä. Sydän on häilyväinen, eikä aina tiedä, mitä haluaa - luulee vain. Järjen pakottaessa lisää miettimisaikaa, sydän saa tahtonsa selkiytymään.

Hyvin se silti menee. Sydän ei kenties tiedä, mitä tekee, mutta se tekee sen tunteella.

Ehkä hyvä vain, että juuri sydän on tiukemmin ohjaksissa kiinni.

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Introvertti vanhempi on huono ystävä

"Kirjailija väsyi lastensa seuraan", kertoi Helsingin Sanomat maaliskuussa. Tunnistin introvertin äidin haastattelusta paljon itsestäni.

Minulle vanhemmuudessa raskainta on se, että en saa olla riittävästi yksin. Toisin kuin Hesariin haastateltu Pauliina Vanhatalo, joka koki syyllisyyttä, ettei jaksanut olla kellon ympäri kiinnostunut lapsistaan, minä en ole edes osannut kuvitella muunlaista tapaa olla äiti.

Olen ajatellut, ettei kai kukaan vanhempi jaksa olla jatkuvasti jonkun tarvitsema. Että jokainen ihminen tarvitsee välillä aikaa vain itsensä kanssa.

Puolisoni ymmärtää introverttiyteni hyvin. Hän on alusta asti tukenut tarvettani yksinololle, ja järjestää siihen aktiivisesti tilaisuuksia.

Lapset eivät tiedä paremmasta, vaan kasvavat kuvitellen, että äidit nyt vain ovat tällaisia, säännöllisesti omaan yksinäisyyteensä vetäytyviä. Lapseni ovat 2- ja 4-vuotiaana liian pieniä varsinaisesti ymmärtämään kaipuutani yksinololle, ja etenkin kuopukseni saattaa kotona huhuilla minua etsien "äitiii, missä oleeet?", jos olen yrittänyt piiloutua nojatuoliin kirjaa lukemaan. Silloin hän tulee luokseni sormeaan heristäen: "Äiti, et saa mennä yksin tänne ilman lapsia!".

Mutta he kasvavat, ja luotan siihen, että oppivat hetki hetkeltä antamaan minulle enemmän tilaa.

Mun tyypit.

Näin eräässä nettikeskustelussa Vanhatalon haastattelua käytettävän puolustamaan subjektiivista päivähoito-oikeutta, koska "on vanhempia, jotka eivät kertakaikkiaan pysty olemaan lastensa kanssa". Varmaan on, mutta ne vanhemmat kärsivät jostain pahemmasta kuin introverttiydestä.

Minun introverttiyteni näkyy lapsiperhearjessa enemmän niin, että kestän muiden kuin perheenjäsenteni seuraa hyvin vähän. Juu-u, tarvitsen säännöllistä huilia lapsistani, mutta he ovat myös ensimmäisiä, joita ikävöin yksin ollessani.

En tunne huonoa omatuntoa vetäytyessäni perheeni luota, mutta tunnen sitä koska eristäydyn kaikista muista ihmisistä.

Äitini kertoi, että lapsena saatoin jäädä mieluummin kotiin kirjaa lukemaan, kuin lähteä ovikelloa pimputtaneiden naapurin lasten kanssa leikkimään.

Vanhemmaksi tulon myötä oman ajan tarve ei ole lisääntynyt. Ongelma on siinä, että yksinäistä aikaa on nyt niin vähän. Kun arki menee joko perhe- tai työelämän vaateissa, minulla jää hirvittävän vähän energiaa elämäni muille ihmisille. Vähän vapaa-aikani käytän ensisijaisesti yksin, ja vasta kaukana toisella sijalla ovat muut ihmiset.

Vanhatalo koki äitimyytin sanelevan sitä, millainen äiti pitää olla. Minulle introvertti äitiys tulee luonnostaan, mutta introvertin ystävyyden kanssa on vielä vähän tekemistä. Kyllä minä ihmisistä tykkään, mutta pimahdan, jollen saa mielelleni hiljaista lepoa. Siksi ystävyyssuhteiden hoito on jäänyt retuperälle.

Ystävät ovat säännöllisesti mielessäni, mutta eivät kenties tiedä siitä, koska kuulevat minusta harvoin, ja näkevät vielä harvemmin. Minulle riittää vähäisempikin yhteydenpito, mutta joku saattaa tehdä siitä väärin tulkinnan, etten enää välitä.

Anteeksi, rakkaat ystävät. Näette minua säännöllisemmin ehkä kymmenen vuoden päästä. Jaksattekohan odottaa sinne asti?

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Vatsalihakset kuntoon kahden raskauden jälkeen

Kuopuksen syntymän jälkeen kropan palautuminen ei mennytkään niin, kuin olin ennalta kuvitellut. Kilot lähtivät imettämällä, mutta jotain muuta oli pielessä.

Vatsa pömpötti, enkä saanut sitä vedettyä sisään edes pinnistelemällä. Maha tuntui löysältä pullataikinalta, ja selkä taipui notkolle kuin olisin vielä ollut raskaana. En jaksanut seistä ryhdikkäänä, enkä oikein istuakaan. Öisin selkä kipeytyi niin, että en saanut nukuttua ilman särkylääkettä. Juoksuharrastus piti laittaa tauolle.

Kesti hetken, ennen kuin osasin yhdistää selkäkivun kuralla oleviin vatsalihaksiin. Äitiysneuvolassa oli varoiteltu vatsalihasliikkeiden tekemisestä heti synnytyksen jälkeen, mutta muuta neuvoa en ollut synnytyksen jälkeiseen palautumiseen saanut.

Onneksi muistin lukeneeni Vuoden mutsi -blogista graafisesta suunnittelijasta, jonka vatsa roikkui vielä viisi vuotta synnytyksen jälkeenkin. Ehkä minuakin vaivaa diastaasi, suorien vatsalihasten erkauma.

Googlaamalla "diastasis recti" löysin videon, jossa neuvotaan miten raskaudenjälkeistä vatsalihasten erkaumaa voi tutkia itse. Normaalitilassa vatsalihasten välissä ei sormilla tunnustellessa ole syvennystä - minulla vatsan sisään hulahti koko käsi.

Terveysaseman fysioterapeutti ei alkuun ymmärtänyt, mistä puhuin, kun epäilin suorien vatsalihasten erkaantumaa. Sitten hän löi käteen Ira Rissasen ja Mari Camut'n opinnäytetyöstä kopioituja jumppaohjeita ja käski lopettamaan juoksemisen.

Jumppasin puoli vuotta ja yritin taas lenkkipolulle. Selkäkipu palasi.

Päätin palata fysioterapeutille, mutta kunnallisen sijaan menin suoraan suorien vatsalihasten erkauman kuntoutukseen erikoistuneen fysioterapeutti Ira Rissasen luokse.

"Ei ihme, että selkään sattuu! Sulla on seitsemän sentin rako vatsalihasten välissä!", totesi Ira ensimmäisellä käynnillä. Kuopuksen syntymästä oli tuolloin lähes puolitoista vuotta, ja oli selvää, että itsekseen erkaantuma ei korjautuisi. Onneksi ammattilaisen käsissä ongelma oli hoidettavissa. Toisin kuin Vuoden mutsin graafikko, en halunnut leikkaukseen, vaan tahdoin korjata lihakseni fysioterapialla.

Lähdimme Iran kanssa kuntouttamaan syviä vatsalihaksiani vähän kerrallaan. Alkuun vatsalihakset oli kurottava yhteen mekaanisesti. Salamatkustaja-blogista tutun Belly Bindin sijaan Ira suositteli minulle selän tukivyötä. Toimintaperiaate on sama, eli tukivyö vetää mekaanisesti vatsalihaksia lähemmäs toisiaan ja auttaa lihasten välissä olevaa jännesaumaa, linea albaa, palautumaan. Käyttämäni tukivyö oli Belly Bind -liinaa yksinkertaisempi, tarralla kiinnitettävä ratkaisu, jonka hankin aivan tavallisesta urheiluliikkeestä.

Pidin vyötä kolme viikkoa ympäri vuorokauden, ja lisäksi tein hyyyyvin yksinkertaisia jumppaliikkeitä. Makasin selälläni lattialla polvet koukussa, jännitin ja rentoutin vatsalihaksiani. Ei tullut hiki, en hengästynyt. Hädin tuskin tuntui jumpalta, mutta se toimi: muutamassa viikossa rako oli kaventunut neljään senttiin.

Hiljalleen liikkeet muuttuivat vaativammiksi. Ira ohjeisti tarkkaan tulevat harjoitukset, ja teki harjoitusohjelman henkilökohtaisti, minun tilanteeseeni räätälöiden. Tapaamisten alussa kertasimme edellisten harjoitusten sujumisen, ja erkauman kaventumista seurasimme millimetrimitalla.

Tapasin Iraa alkuun tiheämmin, lopussa harvemmin, yhteensä noin kymmenen kertaa. Noin puolen vuoden harjoittelulla erkaantuma oli poissa, ja sain Iralta luvan jatkaa vatsalihastreeniä omassa tahdissa. Myös suoria vatsalihaksia saa nyt harjoittaa, eikä mikään liike ole kiellettyjen listalla. Erkauman uusimista ei tarvitse pelätä, kun kerran olen saanut sen kuntoon (ellen hankkiudu uudestaan raskaaksi).

Kahden kuukauden harjoittelun jälkeen sain luvan aloittaa uudestaan juoksemisen. Seitsemän kuukautta kuntouttamisen aloittamisesta juoksin puolimaratonin. Selkäkipuja ei ollut juoksun aikana eikä sen jälkeen. Keskivartalon lihakseni olivat vihdoin kunnossa.

Laitoinko juuri nettiin kuvan vatsastani? Hyvän asian puolesta: Jälkeen-kuva. Ei näy sixpack, muttei erkaumaakaan.


Miksi kerron internetissä vatsalihaksistani?

Koska luulen, että vaiva on yleinen. Koska äitiysneuvolassa tai kunnallisessa terveydenhuollossa ei tunneta vatsalihasten erkaumaa riittävästi, jotta se osattaisiin diagnosoida tai kuntouttaa. Minulta ei kummankaan synnytyksen jälkitarkastuksessa ole katsottu vatsalihasten kuntoa. Kunnallinen fysioterapeutti kuuli erkaumasta ensimmäistä kertaa, kun ilmestyin hänen vastaanotolleen siitä puhumaan. Hänen minulle määräämänsä jumppaliikkeet olivat erkauman kokoon nähden aivan liian vaativia, eivätkä ainakaan auttaneet parantumisessa.

Raskauden ja synnytyksen aiheuttamista vaurioista pitää puhua enemmän. Terveydenhuollon ammattilaisten pitää saada niihin koulutusta, jotta he osaavat työssään ohjata asiakkaitaan ennaltaehkäisemään ja kuntouttamaan vaivojaan.

Erkauma ei vaadi leikkausta, vaikka moni netin vertaistarina niin väittääkin. Vatsalihakset on mahdollista kuntouttaa myös fysioterapeutilla, itse olen siitä hyvä esimerkki.

Suorien vatsalihasten erkauma voi lievimmillään olla esteettinen haitta. Pahimmillaan se on loppuelämän kestävä elämänlaatua heikentävä kiputila. On sääli, jos yksikin erkauma jää tiedonpuutteen takia hoitamatta.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Luonnollisesti ruma

Taisin olla edellisessä työpaikassani ainoa nainen, jolla ei ollut ripsien- tai hiustenpidennystä - tai molempia. Näytin au naturel räpsyttimieni kanssa auttamatta harvahapsiselta, vaikka kuinka tuhersin silmiin tuuheuttavaa ripsiväriä.

Geelikynsiä minulla ei ole koskaan ollut, enkä enää jaksa kovin usein lakata kynsiä tavallisellakaan lakalla.

Noin parinkymmenen vuoden hiustenvärjäyksen jälkeen kyllästyin juoksemaan kampaajalla juurikasvua peittämässä - tai tarkemmin sanottuna, lapsiperhearjessa löytyi tähdellisempääkin tekemistä. Nyt hiuksissa oleva oma väri tuntuu hyvältä. Se tuntuu minulta.

Äitiysvapaani vietin pääasiallisesti meikittä, ja edelleen olen useimmiten naama luonnontilassa silloin, kun en ole töissä. Enimmälteen kyse on laiskuudesta, vapaapäivien meikittömyyteni ei sinällään ole mikään statement. Meikittömyys on kasvoille myös lepoa: herkkä ja kuiva ihoni tuntuu vastustavan ylimääräisiä aineita sitä enemmän, mitä enemmän vuosia on mittarissa.

Noin viikko sitten kävin pitkästä aikaa kasvohoidossa, jonka yhteydessä värjäytin silmäripset ja kulmakarvat. Jotain meni pieleen: väriaine kirveli luomilla, ja seuraavana aamuna heräsin silmät melkein umpeen turvonneina. Olin värjäystä seuranneen viikon lomalla ja meikittä, ja kun viikon päästä kokeilin taas kosmetiikkaa, oli reaktiona sama (joskin lievempi) silmien kirvely ja turpoaminen.

Menin siis lomilta töihin meikittä. Ei mikään kovin dramaattinen juttu, olen ollut paljasnaamana työhaastattelussakin, mutta jotenkin se puuteri ja ripsari kuitenkin kuuluu työlookiin yhtä lailla kuin jakkupuku ja korkkaritkin.

Siinä sitten tuijotin toimistolla naistenhuoneen peilistä itseäni, ja epämiellyttävä ajatus hiipi mieleen.

En varsinaisesti pidä siitä, miltä näytän ilman meikkiä.

Minulla on ihan kauniit kasvot, iloinen hymy ja ilmeikkäät silmät, mutta naistenhuoneen kelmeässä keinovalossa hyviä puoliani enemmän korostuivat tummat renkaat silmien ympärillä, couperosa poskilla, muutama finni otsalla, ohuet ripset ja kiiltävä leuka.

Ehkä toimistomme vessassa on valaistus pielessä, mutta peilikuvani ei mielestäni ollut kaunis, vaan... No, jotenkin ruma.

Niin että mitähän hittoa?

au naturel

Ei saa käsittää väärin. Tykkään itsestäni ja ulkonäöstäni, ja meikittömyys on edelleen minulle helppoa. Kirjoitan tätä tekstiä kirjastossa, muiden katseiden alla, ilman meikkiä.

Nyt ei ole kyse siitä, ettenkö tarvittaessa voisi kulkea ilman ehostusta vaikka lopun ikääni.

Kyse on siitä vinoumasta, minkä länsimainen kauneusihanne ja kulttuuri on saanut solutettua päähäni, että katson meikittömiä kasvoja ikään kuin ne olisivat jotain omituista.

Mitä ihmettä on tapahtunut, jos oudolta näyttävät ripset, jotka ovat vain omiani? Miksi tuntuu siltä, että iho, jota ei ole tasoiteltu kosmetiikalla, näyttää väärältä?

Olen aina ollut sillä lailla laiska feministi, että ajelen kainaloni ja sääreni (kun jaksan) ilman sen suurempia mutinoita. Meikittömyyden haluaisin kuitenkin normalisoida.

Koska onhan se aivan hullua, että meikitön nainen on niin outo ilmestys, että naistenlehti tekee aivan erikseen juttusarjan luonnontilassa poseeraavista julkkiksista, jotka kertovat suhteestaan meikkiin (Karita Tykkä ei mene minnekään ilman meikkiä). Tai että netti on täynnä ohjeita siitä, miten saat meikkaamalla kasvosi näyttämään luonnolliselta (you know: nudena, mutta nätisti).

On tutkittu, että pitkä ja kaunis nainen ansaitsee lyhyttä ja rumaa enemmän. Miehillä vastaavaa yhteyttä ulkonäön ja palkkauksen välillä ei ole löydetty, vaikka jotkut väittävät, että miesjohtajankin on tätä nykyä näytettävä ajokoiralta.

En tiedä, onko tässä teidänkin mielestänne jotain pielessä?

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Tavaran himo

Jos joku on saanut tavaranvähentämisaiheisista teksteistäni kuvan, että en olisi materialisti, on erehtynyt pahemman kerran.

Minä rakastan tavaraa.

Luen joskus tarinoita ihmisistä, jotka ovat myyneet koko omaisuutensa ja lähteneet joogaopettajiksi (tjms.) jonnekin kauas aurinkoiselle hiekkarannalle. Minimalistiblogeissa mitä vähemmän tavaraa, sen parempi.

En osaa samaistua näiden tarinoiden henkilöihin. Olen viimeiset vuodet karsinut tavaraa vaatekaapistani ja kodistamme, mutta se ei johdu siitä, että olisin saanut tarpeekseni materiasta.

Karsin, koska olen kyllästynyt rumaan tai epäkäytännölliseen tai tarpeettomaan tavaraan. En halua vaatekaappiini yhtään vaatetta, joka ei tunnu päälläni juuri minua varten tehdyltä, enkä kotiini yhtään esinettä, joka ei ole sekä kaunis katsella että kätevä käyttää.

En suhtaudu välinpitämättömästi tavaraan. Olen esteetikko. Kaunis ympäristö rentouttaa minua. Estetiikka ei yksin riitä, vaan tavaran pitää olla myös toimiva: vaate ei saa kutittaa tai kiristää, tuolissa pitää olla hyvä istua, sohvan verhoilu pitää saada irti ja koneessa pestyä.

Tavara tuottaa minulle iloa. Makuuhuoneiden designvalaisimet, joiden ostoa harkitsin usean vuoden, ilahduttavat jokainen päivä silkalla kauneudellaan. Kumisaappaat, jotka pitävät varpaat kuivina kurakeleillä, tai reppu, jonka läpi ei pääse pisaraakaan edes kaatosateella, tekevät sadepäivistä himpun verran mukavampia.

Rakastan tavaraa. Samalla, kun hankkiudun siitä eroon, himoitsen sitä lisää.

Haluan, haluan, haluan. Kauniin, toimivan lipaston entisen ruman ikealaisen tilalle, josta tippuivat pohjat irti. Matalassa, vitriiniovellisessa kirjahyllyssä kirjat säilyvät siististi ja pölyä keräämättä entisen korkean, ovettoman hyllyn sijaan. Tavisnojatuolin paikalle sopisi design-nojatuoli, sängyn haluaisin vaihtaa päädylliseen versioon. Ja niin edelleen.

Mitä luulette, loppuuko tämä koskaan? Tuleeko vastaan hetki, jolloin omaisuuteni (vaatekaappi, kodin sisustus) on valmis? Täydellinen?

Entä olenko tuon hetken koittaessa jotenkin olennaisella tavalla onnellisempi kuin nyt?

Luen joskus sisustuslehdistä perheenäideistä, joille sisustus on jatkuva projekti. Myhäillen he haastattelussa toteavat, että "jatkuvasti pitää olla jokin projekti kesken, muutenhan tulisi valmista".

Minä olen tuollainen jatkuva sisustaja. Kerron itselleni, että kun saan vielä sen ja tuon tuotteen vaihdettua mieluisempaan, niin uuden himo päättyy, mutta uskonkohan siihen itsekään?

Tähän kohtaan kotia himoitsen yöpöytää, toisen väristä seinää, sängynpäätyä.

Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi oli ilahduttava kirja kulutuksen karsimisesta siksi, että kirjoittajalla oli intohimoinen suhde vaatteisiin ja tyyliin. Oma mielikuvani ekologisesta kuluttamisesta on lähempänä askeettista kieltäytymistä, joten oli virkistävä lukea yhdistelmästä, jossa harkitseva, eettinen kuluttaminen yhdistyy kauneudesta nauttimiseen ja tyylitietoisuuteen.

Itse en ole kuitenkaan ihan tavoittanut tätä ajattelutapaa. Tunnen jatkuvaa epämääräistä huonoa omatuntoa omasta kuluttamisestani - ja materianhimosta. Jossain takaraivossa nakuttaa ärsyttävä ääni, että luonnonvarojen kannalta kaikki kuluttaminen on liikaa.

Olen myöskin kiusallinen tietoinen siitä, että maapallon mittakaavassa kuulun rikkaimpien joukkoon. Oikeasti tarvitsen hyvin vähän. Minulla on huonekalut, astiat, vuodevaatteet. Silti haluan. En ehkä enemmän, mutta parempaa.

**

Tulevaisuudessa omistaminen on todennäköisesti hyvin epätrendikästä. Tilausajotyyppinen autojen yhteiskäyttö yleistyy siinä missä vuokrattavat vaatteetkin. Ehkä jo lapseni oppivat aivan erilaisen suhtautumisen kuluttamiseen, eivätkä koe tarvetta omistaa juuri mitään. Uskon, että heille maallinen omaisuus, mikä minulta jää, on enemmän taakka kuin aarre.

Mutta miten saisi kuluttamisen tasapainoon tässä minun sukupolvessani? Ja mikä se tasapaino edes on?