lauantai 9. huhtikuuta 2016

Introvertti vanhempi on huono ystävä

"Kirjailija väsyi lastensa seuraan", kertoi Helsingin Sanomat maaliskuussa. Tunnistin introvertin äidin haastattelusta paljon itsestäni.

Minulle vanhemmuudessa raskainta on se, että en saa olla riittävästi yksin. Toisin kuin Hesariin haastateltu Pauliina Vanhatalo, joka koki syyllisyyttä, ettei jaksanut olla kellon ympäri kiinnostunut lapsistaan, minä en ole edes osannut kuvitella muunlaista tapaa olla äiti.

Olen ajatellut, ettei kai kukaan vanhempi jaksa olla jatkuvasti jonkun tarvitsema. Että jokainen ihminen tarvitsee välillä aikaa vain itsensä kanssa.

Puolisoni ymmärtää introverttiyteni hyvin. Hän on alusta asti tukenut tarvettani yksinololle, ja järjestää siihen aktiivisesti tilaisuuksia.

Lapset eivät tiedä paremmasta, vaan kasvavat kuvitellen, että äidit nyt vain ovat tällaisia, säännöllisesti omaan yksinäisyyteensä vetäytyviä. Lapseni ovat 2- ja 4-vuotiaana liian pieniä varsinaisesti ymmärtämään kaipuutani yksinololle, ja etenkin kuopukseni saattaa kotona huhuilla minua etsien "äitiii, missä oleeet?", jos olen yrittänyt piiloutua nojatuoliin kirjaa lukemaan. Silloin hän tulee luokseni sormeaan heristäen: "Äiti, et saa mennä yksin tänne ilman lapsia!".

Mutta he kasvavat, ja luotan siihen, että oppivat hetki hetkeltä antamaan minulle enemmän tilaa.

Mun tyypit.

Näin eräässä nettikeskustelussa Vanhatalon haastattelua käytettävän puolustamaan subjektiivista päivähoito-oikeutta, koska "on vanhempia, jotka eivät kertakaikkiaan pysty olemaan lastensa kanssa". Varmaan on, mutta ne vanhemmat kärsivät jostain pahemmasta kuin introverttiydestä.

Minun introverttiyteni näkyy lapsiperhearjessa enemmän niin, että kestän muiden kuin perheenjäsenteni seuraa hyvin vähän. Juu-u, tarvitsen säännöllistä huilia lapsistani, mutta he ovat myös ensimmäisiä, joita ikävöin yksin ollessani.

En tunne huonoa omatuntoa vetäytyessäni perheeni luota, mutta tunnen sitä koska eristäydyn kaikista muista ihmisistä.

Äitini kertoi, että lapsena saatoin jäädä mieluummin kotiin kirjaa lukemaan, kuin lähteä ovikelloa pimputtaneiden naapurin lasten kanssa leikkimään.

Vanhemmaksi tulon myötä oman ajan tarve ei ole lisääntynyt. Ongelma on siinä, että yksinäistä aikaa on nyt niin vähän. Kun arki menee joko perhe- tai työelämän vaateissa, minulla jää hirvittävän vähän energiaa elämäni muille ihmisille. Vähän vapaa-aikani käytän ensisijaisesti yksin, ja vasta kaukana toisella sijalla ovat muut ihmiset.

Vanhatalo koki äitimyytin sanelevan sitä, millainen äiti pitää olla. Minulle introvertti äitiys tulee luonnostaan, mutta introvertin ystävyyden kanssa on vielä vähän tekemistä. Kyllä minä ihmisistä tykkään, mutta pimahdan, jollen saa mielelleni hiljaista lepoa. Siksi ystävyyssuhteiden hoito on jäänyt retuperälle.

Ystävät ovat säännöllisesti mielessäni, mutta eivät kenties tiedä siitä, koska kuulevat minusta harvoin, ja näkevät vielä harvemmin. Minulle riittää vähäisempikin yhteydenpito, mutta joku saattaa tehdä siitä väärin tulkinnan, etten enää välitä.

Anteeksi, rakkaat ystävät. Näette minua säännöllisemmin ehkä kymmenen vuoden päästä. Jaksattekohan odottaa sinne asti?

10 kommenttia:

  1. Tosi hyvä teksti. Mä luulen, että on ystäviä, jotka jaksaa odottaa sinne asti.

    Sama blogimaailmassakin. Jaksan odottaa postauksia, vaikka välissä olisi kolme kuukautta tai vuosikin.

    Nuppu (itsekin tauolla ollut!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oisko tässä niin, että tosiystävyys odottaa? Eli ystävyys, joka on niin vankalla pohjalla, että kestää, vaikkei sitä erityisesti ylläpidä. Ja sitten taas ne ystävyydet, jotka perustuvat siihen, että jatkuvasti nähdään ja ollaan kuulolla, ehkä hiipuvat.

      Poista
  2. Me oltiin just reissussa, ja yllätin itseni jälleen kerran - muuttumalla kireäksi oltuani viikon jatkuvasti samassa tilassa kuin joku muu perheeni jäsen. Parhaassa tapauksessa tosi monta muuta perheeni jäsentä. Kun ensimmäisen kerran reissussa kävin yksin jossain, missähän se oli, museossa varmaan, muistan miten melkein tunsin sen kireyden valuvan itsestäni pois.

    Vähän sama kyllä mulla. On ystäviä, jotka sinnikkäästi pitävät yhteyttä, onneksi, muuten koppeentuisin ehkä juuri sen dekadin jälkeen tarttumaan ... puhelimen pikaviestiohjelmaan. Mutta mä sanon nyt täällä kun en muualla kehtaa, että melkein kaikki kutsut mihin tahansa saavat mut jotenkin silti aina vähän parahtamaan kauhusta. Ei siksi, etten tykkäisi, mutta, no niin, juuri se mitä kirjoitit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sama. Mulla sukuloiminen on erityisen paha, kun on jonkun nurkissa, eikä välttämättä edes ole sellaista vetäytymistilaa.

      Ja sitten kuitenkin välillä on vaan aivan mahdottoman ihanaa olla hyvien ihmisten seurassa.

      Poista
  3. Kylläpä kyllä.

    Mä en myöskään koskaan soittele kenellekään. Puhelimessa puhuminen on mulle todella vaikeaa, on ollut aina. Siis aivan käsittämättömän epämukava ajatus, että pitää soittaa jollekulle. (Töissä tai siviilissä, yhtä vastenmielistä.)

    Tokihan minä soitan. Työpuheluita silloin kun asiaa ei voi mitenkään hoitaa sähköpostilla. Ja lapsille ja puolisolle käytännön asioita tietenkin ihan päivittäin. Mutta muuten en soittele. Välillä tuntuu vaikealta edes vastata ystävien puheluihin. Kyllä minä sitten ihan sujuvasti juttelen, kai. Kunhan mut on vaan ensin pakotettu sen kynnyksen yli, että puhelu on ylipäänsä alkanut.

    Mikä siinä onkin niin vaikeaa?! Kiinnostaisi tietää, onko muiden introverttipiirteisten mielestä vaikea puhua puhelimessa. Kaikki tekstarit, chatit, pikaviestit ja sähköpostit ovat kuin taivaan lahja minulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en myöskään tykkää puhelimessa puhumisesta. En töissä, enkä vapaalla. Joskus tulkitsin sen johtuvan siitä, että olin opiskeluaikoina pari vuotta töissä puhelinasiakaspalvelussa, ja tulin puhuneeksi leipäni eteen puhelimessa parhaillaan kahdeksan tuntia päivässä.

      Mutta siitä on jo viisitoista vuotta, eli jokohan tämä puhelinvastaisuus olisi sittenkin introverttiyttä.

      Kirjoittamalla viestiminen on ihan parasta. Kuten tämä blogi.

      Poista
    2. Mähän en myöskään soita puhelimella muuta kuin aivan välttämättömät jutut, koetan hoitaa kaiken mahdollisen kirjoitetuilla viesteillä. Mun äiti on oikeastaan ainoa ihminen, jonka kanssa musta tuntuu jollain tavalla luontevalta puhua puhelimessa (mies ei myöskään ole mikään erityinen puhelinihminen).

      Mulle aika usein riittää, että ajattelen ystäviä, mutta se ajatushan ei tosiaan sitten välity sinne ystäville saakka. Joskus laitan sitten jonkun viestin, noin niin kuin varmuuden vuoksi. Tää johtaa (ja on aina johtanut) kyllä myös siihen, että ne ihmiset, joita mä pidän parhaina ystävinäni ei mitenkään välttämättä pidä mua parhaana ystävänään. Aika sinut mä olen tämänkin kanssa, nuorempana se kaiveli enemmän.

      Poista
    3. Hmm, mä en ole edes osannut ajatella asiaa tuolta kannalta. Mutta voi olla, että mä kiinnyn pääni sisällä ihmisiin silloinkin, kun heillä ei oikein edes ole mahdollisuutta kiintyä muhun samalla tavalla. Se mun päänsisäinen elämä kun ei muille näy, vaikka mulle niin totta onkin.

      Ja joo, ajatus jäi vähän kaivelemaan.

      Poista
  4. Eipä tosiaan ole tullut ystäville soitettua.. Moneen kuukauteen. Toivottavasti tosiaan jaksavat odottaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä välillä sentään tekstaan :) Mutta siis jännä, että en itse kaipaa, että kukaan olisi minuun tiheämmin yhteydessä. Silti kuvittelen, että minun yhteydenottojani kaivataan. Ehkä olemme ystävieni kanssa sopusointutilassa, mutta en vain tiedä sitä?

      Poista