maanantai 4. huhtikuuta 2016

Luonnollisesti ruma

Taisin olla edellisessä työpaikassani ainoa nainen, jolla ei ollut ripsien- tai hiustenpidennystä - tai molempia. Näytin au naturel räpsyttimieni kanssa auttamatta harvahapsiselta, vaikka kuinka tuhersin silmiin tuuheuttavaa ripsiväriä.

Geelikynsiä minulla ei ole koskaan ollut, enkä enää jaksa kovin usein lakata kynsiä tavallisellakaan lakalla.

Noin parinkymmenen vuoden hiustenvärjäyksen jälkeen kyllästyin juoksemaan kampaajalla juurikasvua peittämässä - tai tarkemmin sanottuna, lapsiperhearjessa löytyi tähdellisempääkin tekemistä. Nyt hiuksissa oleva oma väri tuntuu hyvältä. Se tuntuu minulta.

Äitiysvapaani vietin pääasiallisesti meikittä, ja edelleen olen useimmiten naama luonnontilassa silloin, kun en ole töissä. Enimmälteen kyse on laiskuudesta, vapaapäivien meikittömyyteni ei sinällään ole mikään statement. Meikittömyys on kasvoille myös lepoa: herkkä ja kuiva ihoni tuntuu vastustavan ylimääräisiä aineita sitä enemmän, mitä enemmän vuosia on mittarissa.

Noin viikko sitten kävin pitkästä aikaa kasvohoidossa, jonka yhteydessä värjäytin silmäripset ja kulmakarvat. Jotain meni pieleen: väriaine kirveli luomilla, ja seuraavana aamuna heräsin silmät melkein umpeen turvonneina. Olin värjäystä seuranneen viikon lomalla ja meikittä, ja kun viikon päästä kokeilin taas kosmetiikkaa, oli reaktiona sama (joskin lievempi) silmien kirvely ja turpoaminen.

Menin siis lomilta töihin meikittä. Ei mikään kovin dramaattinen juttu, olen ollut paljasnaamana työhaastattelussakin, mutta jotenkin se puuteri ja ripsari kuitenkin kuuluu työlookiin yhtä lailla kuin jakkupuku ja korkkaritkin.

Siinä sitten tuijotin toimistolla naistenhuoneen peilistä itseäni, ja epämiellyttävä ajatus hiipi mieleen.

En varsinaisesti pidä siitä, miltä näytän ilman meikkiä.

Minulla on ihan kauniit kasvot, iloinen hymy ja ilmeikkäät silmät, mutta naistenhuoneen kelmeässä keinovalossa hyviä puoliani enemmän korostuivat tummat renkaat silmien ympärillä, couperosa poskilla, muutama finni otsalla, ohuet ripset ja kiiltävä leuka.

Ehkä toimistomme vessassa on valaistus pielessä, mutta peilikuvani ei mielestäni ollut kaunis, vaan... No, jotenkin ruma.

Niin että mitähän hittoa?

au naturel

Ei saa käsittää väärin. Tykkään itsestäni ja ulkonäöstäni, ja meikittömyys on edelleen minulle helppoa. Kirjoitan tätä tekstiä kirjastossa, muiden katseiden alla, ilman meikkiä.

Nyt ei ole kyse siitä, ettenkö tarvittaessa voisi kulkea ilman ehostusta vaikka lopun ikääni.

Kyse on siitä vinoumasta, minkä länsimainen kauneusihanne ja kulttuuri on saanut solutettua päähäni, että katson meikittömiä kasvoja ikään kuin ne olisivat jotain omituista.

Mitä ihmettä on tapahtunut, jos oudolta näyttävät ripset, jotka ovat vain omiani? Miksi tuntuu siltä, että iho, jota ei ole tasoiteltu kosmetiikalla, näyttää väärältä?

Olen aina ollut sillä lailla laiska feministi, että ajelen kainaloni ja sääreni (kun jaksan) ilman sen suurempia mutinoita. Meikittömyyden haluaisin kuitenkin normalisoida.

Koska onhan se aivan hullua, että meikitön nainen on niin outo ilmestys, että naistenlehti tekee aivan erikseen juttusarjan luonnontilassa poseeraavista julkkiksista, jotka kertovat suhteestaan meikkiin (Karita Tykkä ei mene minnekään ilman meikkiä). Tai että netti on täynnä ohjeita siitä, miten saat meikkaamalla kasvosi näyttämään luonnolliselta (you know: nudena, mutta nätisti).

On tutkittu, että pitkä ja kaunis nainen ansaitsee lyhyttä ja rumaa enemmän. Miehillä vastaavaa yhteyttä ulkonäön ja palkkauksen välillä ei ole löydetty, vaikka jotkut väittävät, että miesjohtajankin on tätä nykyä näytettävä ajokoiralta.

En tiedä, onko tässä teidänkin mielestänne jotain pielessä?

30 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus. Minusta on mielenkiintoista, että naisen meikkaamisesta saatetaan puhua "toisten kunnioittamisena". Miehille sitten ilmeisesti riittää se, että hygienia on kunnossa ja vaatteet puhtaat?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! En ollut tullut ajatelleeksi tuota, mutta näin tosiaan moni perustelee.

      Poista
  2. Mä olen jotenkin vieroittautunut naissukupuolen standardeista, olen miesvaltaisella työpaikalla ja 90% päivistä mun kasvoilla ei ole meikkiä enkä suurella todennäköisyydellä ole edes aamulla kammannut hiuksia (tykkään niistä au naturel). Nuoruusvuosina meikkasin kyllä maltillisesti ja värjäsin hiuksia vakkarina, mutta lapsen odotuksen aikana nämä jäivät ja nyt olen niin paatunut tapaus, että pidän arjen paljaasta naamastani ja suttunutturasta (kampaajalla käyn keskimäärin kerran vuodessa ja kasvohoito olisi kauhistus). Spesiaalimpiin päiviin meikkaan jos aikaa on ja joskus ihan siitä ilosta että tekee mieli. Olen miettinyt että onkohan tämä kotoa opitun mallin seurasta, äitikään kun ei meikannut (ja äitiä olen pitänyt ja edelleen pidän kauniina). Toisaalta siskoni ei mene ilman meikkiä edes roskikselle ja se on musta niin outoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on sellainen tunnustus, jota ei varmaan saisi sanoa. Mun äiti ei koskaan meikannut, mutta mä en muista, että olisin lapsena pitänyt äitiäni kauniina. Sen sijaan kadehdin serkkujani, joiden äiti oli aina viimeisen päälle meikattu ja laitettu kukallisessa kotelomekossaan ja platinablondatussa tukassaan. Isoäitini oli myös kauneusidolini: ryppyisenä kuin rusina hän oli aina huoliteltu, hiukset laitettuna ja huulet punattuna, korkokengät ja tyylikäs asu päällään.

      Siitä huolimatta musta olisi mahtavaa, jos omat lapseni oppisivat pitämään minua kauniina. Onko se kauneus sitten sitä koti-lookia verkkareissa ja tukka pystyssä, vai laittautunutta kauneutta, jää nähtäväksi.

      Poista
    2. Pitää lisätä tähän huomio, joka juuri äsken tuli mieleeni: äitini ei koskaan ole ollut sinut itsensä kanssa. Hän ei ole kantanut itseään ylpeästi, tyytyväisenä itseensä, vaan aina jotenkin alemuutta tuntien. Tai tämä on siis oma tulkintani ja lapsuuden muistikuvani.

      Ehkä sillä on kaikkein suurin vaikutus siihen, etten pitänyt häntä kauniina? En osannut, koska tuntui, ettei hän itsekään pidä.

      Poista
  3. On pielessä.

    Väsyn välillä tämän maailmamme ulkonäkökeskeisyyteen, vaikka olen siltä aika hyvin suojassa: alalla, joka ei ole sieltä pinnallisimmasta päästä, hyvin vähän mainonnalle ja viihteelle altistuvana, feministien ja pro-feministimiesten ympäröimänä... Mutta silti olen tietenkin tietoinen vallitsevista realiteeteista.

    En koe itse niistä paineita, mutta ne surettavat mua. Miksi me olemme alkaneet uskoa, että ihmisen sliipattu ja paranneltu ulkonäkö tekee koko ihmisestä jotenkin paremman / arvokkaamman?! Mihin tämä arvo oikeasti perustuu?

    Mä itse olen piirteineni varmastikin ihan viehättävä, tosin nuoruusvuosien minäkeskeisiä aikoja lukuunottamatta olen ajatellut asiaa todella vähän. On niin paljon muutakin mietittävää!

    Haluaisin myös kernaasti liikuskella meikeittä, ja usein toki liikuskelenkin. Mutta mulla nuoruuden iho-ongelmat jättivät ihan konkreettiset jäljet, joita mielelläni vähän siistin vähintäänkin töihin ja ihmisten ilmoille. En tiedä, vaikuttaako se itsetuntooni, vai ajattelenko, että annan siten asiallisemman vaikutelman itsestäni...mutta minulla ON normaalimpi olo kaupungilla, kokouksissa, ravintoloissa ym. jos kasvoillani on edes se CC-voide. Olen sen verran tummakulmainen, että muuta meikkiä en välttämättä "tarvitsisi". Mutta tykkään kyllä meikata kevyesti. Se tuntuu samalta kuin toimiva kampaus hiuksissa tai hyvin leikattu takki päällä. Loppusilaukselta.

    Silti en ikinä kiinnitä huomiota toisten ihmisten meikkiin tai meikittömyyteen...enkä uhallanikaan tee ihmisistä mitään tulkintoja sellaisen perusteella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että suurin osa kauneusihanteisiin liittyvistä tulkinnoista on alitajuisia - niitä on vaikea tunnistaa ja tunnustaa.

      Kun oikein itseäni tutkiskelen, niin on tunnustettava, että mä kyllä kiinnitän huomiota toisten ihmisten meikkiin, etenkin silloin, kun sitä on kovin runsaasti. Tai silloin, jos ollaan jossain mökillä tai saunomassa tms. paikassa, jossa valtaosa on luontevasti ilman meikkiä, ja joku seurueesta on meikattuna. Enkä täysin pysty välttämään tekemästä tulkintoja, tai ainakin pohtimasta, että mitäköhän tuollaisen taustalla on.

      Poista
    2. Ehkä jokaisella on tiettyjä asioita, joihin kiinnittää huomion muissa ihmisissä. Mä en huomaa meikki-, vaate- ja ulkonäköasioita, tai ainakaan ne ei herätä mussa juuri mitään ajatuksia. Mutta sen sijaan tulen usein tarkkailleeksi esimerkiksi sellaista, että miten luontevasti ihmiset ovat omissa kehoissaan ja kantavat itseään. Olen sellaisesta tosi kiinnostunut ja huomaan seurailevani ihmisiä "sillä silmällä". Ehkä se on asia, johon koen jotenkin tarvetta kiinnittää huomiota itsessäni - ja siksi se kiinnostaa muissakin.

      Poista
    3. Hmm, hyvä pointti, ja varmasti totta tuo, että niihin asioihin kiinnittää huomiota, joita tarkkailee itsessäänkin. Ja ne asiat jäävät muissa huomaamatta, joita ei itsestäänkään pane merkille.

      Poista
  4. Mä meikkaan töihin kevyesti. Se on sellainen aamurutiini, tavallaan 7 min mittainen meditaatio jossa keskityn omaan nassuuni. Hiuksia en jaksa juurikaan laittaa. Nyttemmin olen havahtunut siihen, että panostamalla tuon 7 min kasvojen sijasta hiuksiin, sillä olisi luultavasti suurempi vaikutus ulkoiseen olemukseen. Mutta jos ei osaa, niin sellaista taitoa ei tule harjoitettua aamulla ennen kahdeksaa..

    Minun työpaikallani on muutama joka meikkaa, muutama ei ollenkaan ja muutama jotka tekevät sitä satunnaisesti päivän fiiliksen mukaan. Kaikkein eniten työpaikkamme sosiaaliseen ulkonäköpaineeseen vaikuttaa muut naiset. Jos jollain on tänään mekko ja korkkarit, on muutkin naiset seuraavana päivänä pukeutuneet tyttömäisemmin. Tiedostaen tai tiedostamatta. Eikä siinä mitään, on mukava kuulua joukkoon. Onneksi meillä tämä kourallinen naisia on suurin piirtein samalla viivalla. Jos joukossa olisi kunnon pynttäytyjiä tuntisin itseni varmaankin harmaavarpuseksi :D

    Eli omasta kokemuksestani ulkonäköpaineita tai ulkonäkönormia luo enemmän lähipiiri kuin media. Jos meikittömyyden haluaa normalisoida, kannattaa hakeutua meikittömien joukkoon ;) Vastaavanlaista ilmiötä ei kyllä taida vallita miesten keskuudessa. Heillä on samat kamppeet päivästä toiseen vaikka joku olisi toimistolla borat-uimapuvussa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiukset! Mulla hiusten laittaminen on se juttu, jota ilman tunnen itseni rähjäiseksi. Ilman meikkiä voin mennä melkein minne vaan, mutta laittamattomilla hiuksilla en halua olla juuri missään :)

      Siksi olenkin koittanut löytää kampaajan, joka osaa loihtia kuontalooni sellaisen leikkauksen, että sen laittaminen on mahdollisimman nopeaa ja vaivatonta (ja se onkin. Olen tänään kammannut hiukset, ja se riittää).

      Poista
  5. Kuten Päähenkilö yllä, minäkään en koe itse paineita, mutta pidän käsittämättömänä, että tekoripset ja suihkurusketus näyttävät nykyään suorastaan normaalimmalta kuin luonnontila.

    Minä rakastan meikkaamista ja ehostautumista, mutta olen kuitenkin pohjimmiltani laiska, minkä vuoksi meikkaan lopulta aika harvoin. (Eikä se ole edes se meikkaus, joka laiskottaa, vaan se kun en jaksa illalla pestä meikkejä pois. Jotkut ihmettelevät, että eivätkö muka meikkaamattomat ihmiset sitten pese illalla kasvojaan, pesuhan on ihan itsestäänselvää ja asiankuuluvaa - no, en tiedä muista, mutta minä en pese. Pesen kasvot, jos pitää pestä meikit ja silloin kun käyn muutenkin suihkussa tai jos jostain syystä tuntuu, että kasvot kaipaavat pesua. Miksi naama pitäisi pestä joka ilta?)

    On varmaan huvittavaa, että kirjoitan aika kosmetiikkaan keskittyvää blogia, ja silti suorastaan v*ttuunnun, jos jonkun mielestä meikkaaminen on "toisten kunnioittamista", mitä ylimmässäkin kommentissa ihmeteltiin. Toisten kunnioitusta on se, että hyväksyy heidän naamansa sellaisena kuin se on tai sellaisena, joksi he ovat halunneet sen itse meikata. Ja tosiaan, miksi toisten kunnioittamisessa olisi eri standardit miehillä ja naisilla? Minusta naisten on pakko meikata vain niihin tilanteisiin, joihin miestenkin on pakko meikata, eli käytännössä mallin tai näyttelijän töihin tai vastaaviin. (Ja niissäkin on tietysti vähän niin ja näin, että olisiko se pakko, mutta siitä kuitenkin periaatteessa maksetaan, ja näkyyhän se naama lavalta paremmin, jos sitä on korostettu meikillä.)

    Harmi, että ainut mitä voin tehdä näiden ulkonäkönormien kiristymisen suhteen on olla vain itse välittämättä niistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullakin suurin syy meikittömyyteen on laiskuus. Etenkin se kasvojen peseminen tympii. Sama juttu kynsilakan kanssa - laittaminen on ihan okei, poistamista en jaksa.

      Mä pesen kasvot aamuisin vedellä joka päivä. Iltaisin pesen meikinpoistoaineella vain silloin, kun on meikkiä. Kosmetologit toki neuvovat, että ilmansaasteet ja tali pitäisi pestä joka päivä, mutta en ole itse kokenut sitä tarpeelliseksi.

      Poista
  6. Tähän nyt sellainen pakollinen girlpower-tyyppinen kommentti, että mun mielestä olet tosi kaunis, sulla on hienot piirteet, vahva oma tyyli ja säteilet sisältä sellaista viisaan naisen rauhallista voimaa, että ei mitään meikkiä tarvitakaan!
    Oma suhtautuminen meikkaamiseen on sama kuin Bellellä - pidän meikeistä (en kyllä osaa meikata...) mutta en jaksa meikata. Kotona siihen ei ole painettakaan, mutta mun mielestä esimerkiksi ne nykyajan tuuheat ripset näyttää tosi hassuilta, vaikka niistä onkin tulossa standardi. Oman laiskuuden takia käyn kyllä värjäämässä ripset ja kulmat. Olen kyllä kokenut, että saan aika vapaasti olla oma kalpea itseni, toisaalta ulkonäöllä päteminen ei koskaan ole ollut mun vahvuus vaan jotenkin kuvittelen, että vaikka olenkin pitkä niin jos mut ikinä palkataan niin se on tämän säkenöivän persoonan ansiota. Mee ja tiedä, malliksi en ole ainakaan hakemassa.
    Mutta iloista meikittömyyden vallankumousta, lookin' good!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Ihanasti sanottu <3 Viisaan naisen rauhallista voimaa en itse näe itsessäni, mutta ehkä se on sellainen asia, jota ei peilistä katsomalla huomaa. Ihanaa, että sinä näet!

      Mun käly on sellainen upea viisas nainen, jossa näen tuon viisaan naisen rauhallisen voiman, ja hän on myös yksi kauneimmista naisista, jonka tunnen.

      Ja hei, säkin olet tosi kaunis! Oliko sulla meikkiä viimeksi kun nähtiin? En muista / en kiinnittänyt huomiota. Oot niin fiksu, sanavalmis ja hauska, että mieli keskittyy enemmän niihin kuin mahdolliseen punaan huulilla :)

      Poista
  7. Miesvaltaisella alalla työskennellessä suurin osa työntekijöistä on luonnollisesti meikittä. Se on yksi syy miksi en tajua sitä "TÄMÄ JULKISUUDENHENKILÖ-NAINEN JULKAISI ITSESTÄÄN LUONNOLLISEN MEIKITTÖMÄN KUVAN", kun suurin osa miehistä on aina meikittä. Ei pitäisi olla mikään uutinen (ottamatta kantaa iltapäivälehtien "uutisoinnin" tasoon ylipäänsä), jos joku nainen on meikittömänä.

    Meillä töissä niistä harvoista naisista ei kovin moni meikkaa. Minä meikkaan aina töihin. En oikein tiedä, että miksi. Talvisin tosin minulta kysytään, että olenko sairas, jos en ole meikannut.. enkä hirveästi pidä talvisesta meikittömästä minästä. Siinäpä olisikin pohdittavaa, että miksi en. Kesäisin meikkaan paljon vähemmän.

    Pidän kuitenkin meikkaamisesta ja meikeistä. Meikkaaminen on rentouttavaa näpertelyä, ja bonuksena näytän vähän verevämmältä. En kuitenkaan osaa kuvitella pidennyksiä, geelikynsiä tai vastaavaa itselleni. En pidä ulkonäköä NIIN tärkeänä, että lähtisin sellaisia "parannuksia" tekemään, saati että käyttäisin siihen rahaa. Ja jotenkin elämässä on isompiakin ongelmia kuin se, että näyttääkö mun hiukset tuuheilta vai eivät.

    Äh, sulla on niin hyviä nää postaukset, että herättävät paljon ajatuksia enkä osaa kirjoittaa niitä tähän fiksusti! Kiitos siitä! :D Jään pähkäilemään itseni kanssa (tätäkin) asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tein tutkimustyötä tätä tekstiä varten googlessa, ja just toi pisti silmään, miten paljon noita "julkkisnainen upeana / kamalana ilman meikkiä oh my god!!!" tekstejä on.

      Aika mielenkiintoinen (ja vähän pelottava) on myös tehdä googlen kuvahaku termillä "power of makeup".

      Minäkin tykkään meikata. Meikkaisin varmasti enemmän, jos ihoni ei ärtyisi siitä. Esim. nyt muodissa oleva punainen huulipuna saattaisi olla jokapäiväistä mulla, jos huuleni kestäisivät kosmetiikkaa.

      Kiitos! Ajatuksia herättelemään näitä kirjoittelenkin, hyvä että toimii :)

      Poista
  8. Kiinnostava postaus, suunnittelen parhaillaan podcastia samasta aiheesta!
    Mutta kommentoisin tuota, että normaali näyttää oudolta. Tämä on varmaan tosi henkilökohtainen juttu, mutta minulla on täysin vastaava kokemus. Jokunen vuosi sitten vierailin vanhalla työpaikallani, ja tapasin uusia työntekijöitä - kaksi nuorta, kaunista naista. Joilla oli mielestäni ihan JÄRKYTTÄVÄN paljon meikkiä. Molemmilla ripsienpidennykset, kenties rakennekynnetkin ja tooodeeellla vahva silmämeikki, paksu meikkipohja ja varjostukset tip top. He olivat toki kauniita, mutta lähes muovisia, ja ihmettelin itsekseni mihin kaksi niin kaunista tarvitsee niin suurta meikkimäärää. He olisivat olleet tosi nättejä, ettenkö sanoisi näyttäviä pelkällä ripsarilla ja puuterillakin.

    Mietiskelin siinä, että onko tämä joku sukupolvijuttu? Me reilusti päälle kolmekymppiset voidaan kulkea tuolla ilman meikkiä, ja ollaan ihan ok. Että onko näillä nuorilla epävarmuus omasta ulkonäöstä, joka saa lataamaan paljon pakkelia, vai onko heidän maailmassaan sellainen kardashian-tyyppinen ulkonäkö uusi normaali? Jos he tuntevat olonsa sopivaksi paksussa meikissä niin eipä minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta ihmettelin itsekseni, että olenkohan tullut vanhaksi, kun mielestäni he olivat työpaikalleen aivan ylimeikattuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis tuossa pitäisi tietenkin lukea täysin _päinvastainen_ kokemus. Sori ajatuskatko.

      Poista
    2. Mä mietin, josko tämä olisi ikäjuttu?

      Itsekin meikkasin teini-iän epävarmoina vuosina varmaan lähikauppaankin. Meikkaaminen on vähentynyt vasta kolmenkympin jälkeen. Ehkä se vähenee näillä nykynuorillakin, kun ikää tulee lisää?

      Poista
  9. Näen päivittäin paljon eri alojen opiskelijoita mm. ylioppilasruokaloita lounaspaikkana vaihdellessani, ja olen tehnyt saman havainnon. Tosin täytyy sanoa, että eri oppialoissa on tässä suhteessa paljon eroa. Stereotyyppisesti voi sanoa, että kyllä kauppatieteiden opiskelijat yleensä ovat huolitelluimpia, ja saattaapa olla, että juuri kardashianilainen ulkonäkö on näissä tietyissä alakulttuureissa se "uusi normaali", kuten kirjoitat.

    Itse meikkasin yli parinkymmenen vuoden takaisessa teini-iässäni myös vahvasti, ja silloin oli ehdottomasti kyse epävarmuudesta ja jonkinlaisesta oman tyylin hakemisesta. Kaverini meikkasivat paljon vähemmän, joten minkäänlaista ryhmäpainetta ei asian suhteen kyllä ollut. Nyt varhaiskeski-iässä kevyellä meikillä pärjäävänä olen monasti säälitellyt entistä itseäni, joka ei ymmärtänyt nuoruuden luonnollisen hehkun ainutlaatuisuutta ja katoavaisuutta. Mutta niinhän se aina on, että asiat on opittava kantapään kautta. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin mietin, että voi kun olisi parikymppisenä osannut arvostaa vaikka omaa hehkuvaa ihoaan, mutta silloin oli tietysti toinen näkökulma :)

      Pistin omina opiskeluaikoina merkille, että kaikki eri alat omasivat hyvin tyypillisen pukeutumis/ulkonäkötyylin, jotka vaihtelivat alojen välillä, mutta hyvin vähän alojen sisällä. Mutta sitähän tyyli tekee: tarttuu.

      Viime vuosina silmiini on pistänyt, kun näen kahden nuorehkon ystävättären lähes identtisissä vaatteissa. Tänään tuli vastaan kaksi tyttöä, joilla molemmilla musta villakangastakki, vanhan roosan värinen leveä kaulahuivi, mustat slimmit farkut ja vaaleat tennarit. Tiedä häntä, huomasivatko itse yhtäläisyytensä :) Luulen, että ovat vain viettäneet niin paljon aikaa yhdessä, että ovat alkaneet pitää samanlaisista asioista.

      Sama käy helposti meikkaamisenkin kanssa. Ympäristöään alkaa jäljitellä tiedostamattaan.

      Poista
    2. Hih, tulit kuvailleeksi tarkalleen mun tämän kevään uniformun. Mulla on nuo kaikki, tänäänkin päällä. Paitsi että en ole ehkä niin kovin nuorehko enää. Tai riippuu, kuka arvioi. :-)

      Poista
    3. Ha ha, tuohan on tosi hyvän näköinen asukokonaisuus :) Se ei ollut pointti, vaan se, että olen useasti nähnyt nuoret ystävättäret lähes identtisissä asuissa. Aivan kuin olisivat aamulla sopineet, mitä laitetaan yhdessä päälle. Kyse on varmaan siitä, että heistä on ystävyyden aikana muodostunut toisilleen tyyliesikuvia, ja toista tulee jäljiteltyä vähän huomaamattaan - ehkä puolin ja toisin.

      Poista
  10. Mä olen vapaapäivinä ilman meikkiä, ja niinä päivinä kun ei ole filosofiakahviloita - kun on, mä meikkaan aina. Musta on mukavampaa ilman meikkiä, voin hieroa naamaa miten haluan eikä silmissä ja huulilla tunnu mitään ylimääräistä, mutta meikattuna mulla on varmempi ja ammattimaisempi olo. Ja jos mä kerran olen mennyt johonkin tilanteeseen meikattuna, niin sen jälkeen mun on tosi tosi vaikea mennä meikittä samaan tilanteeseen - vaikka tuskin muut ihmiset kiinnittäisi siihen eroon niin suurta huomiota.

    Meikkaaminen liittyy mulla kyllä myös raskauksien jälkeen pahentuneeseen aikuisiän akneen, näppylät ja niiden jäljet ei vaan ole kauniin näköisiä - ja sitten on tietysti ne olemattomat ripset ja kalvakka yleisväritys.

    Mutta jännä kysymyshän tää on. Kun Jenni tossa ylempänä pohti, onko kyse sukupolvieroista, niin en tiedä, onko kyse sitten kuitenkin iästä. Yläasteella mä en meikannut, mutta kyllä melkein kaikki muut tytöt luokalla meikkasi. Mutta meikkaako tää nykyinen kardashian-sukupolvi samalla tavalla vielä 10-15 vuoden kuluttua?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilman meikkiä ollessa on kivaa, kun voi hieroa silmiä. Mulla kevätaurinko tekee lisäksi sen, että silmät valuvat ulkona ollessa jatkuvasti vettä, joten tämä on mulle ja meikille vähän huono vuodenaika.

      Mutta kyllä mäkin pääsääntöisesti töihin meikkaan aina. Muualle nykyisin vähemmän.

      Poista
    2. Mulla toi töihin meikkaaminen liittyi just siihen, että koska olin aloittanut meikattuna, niin tuntui oudolta mennä ilman meikkiä. En siis meikannut hirveästi, mutta sellainen siisti päivämeikki kuitenkin. Jossain muissa ympyröissä taas on aina esiintynyt ilman meikkiä, ja jos siellä taas olisi yhtäkkiä meikattuna, niin varmaan tulisi vähän hämmästynyttä palautetta. Eli komppaan Emiliaa tässä.

      Poista
    3. Sitten on varmasti hyvä, että olen ollut työhaastattelussa meikittä. Ei mitään paineita, etteikö voisi mennä ilman meikkiä myös töihin :)

      Poista
  11. En osaa tuoda keskusteluun juurikaan uutta, mutta tätä on mielenkiintoista lukea! Itse olen meikannut muutaman vuoden yläasteella, jonka jälkeen laitoin ripsiväriä vain juhliin. Nykyään, karvaa vaille kolmekymppisenä, en omista enää sitäkään. En ole osannut ottaa meikkaamattomuudesta koskaan paineita, mutta se johtuu luultavasti lähinnä piireistä, joissa liikun. Taidelukiossa oli hyväksyttävää olla homssuinen ja kenties kaikuina alan miesvaltaisesta menneisyydestä alani naiset harvoin meikkaavat voimakkaasti tai pukeutuvat korostetun naisellisesti. Tämän lisäksi minua on siunattu tummilla kulmakarvoilla ja ripsillä; tummaripsisyys on niin tiukassa istuva ihanne, että luultavasti paine meikkaamiseen olisi suurempi, jos olisin aivan vaalearipsinen.

    Ympäristö vaikuttaa kyllä voimakkaasti joka suhteessa omaan tyyliin omalla kohdallani. Ei niin, että suoraan kopioisin, mutta selvästi muutettuani Helsinkiin aloin kiinnittää enemmän huomiota pukeutumiseeni: kadulla tallaajat ovat niin paljon pikkukaupungin asukkeja tyylikkäämpiä. Työympäristön pukeutuminen vaikuttaa myös, jakkupuvussa tuntisin olevani räikeän ylipukeutunut, mutta collegehousuissa en ikinä myöskään menisi töihin. Kavereiden pukeutuminen myös vaikuttaa hieman, jokin ystävän päällä ihana alkaa miellyttää myös omaa silmää jne. Sitä kautta kuvittelen niiden tekstiilikaksostenkin syntyvän?

    Virallisemmissa tilaisuuksissa tunnen kyllä oloni toisinaan liian ehostamattomaksi, mutta harjoituksen puutteen vuoksi en tarpeenkaan vaatiessa osaa laittaa hiuksiani mitenkään glamouristi tai meikata yhtään, jos jotain meikkejä omistaisinkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minunkin mielestäni tästä tuli tosi mielenkiintoinen keskustelu!

      Mä pukeudun virallisemmin kuin meidän työpaikalla on tapana, mutta olen ajatellut sen niin, että jos itse viihdyn paremmin kotelomekossa kuin farkuissa, niin antaa mennä. Mutta tunnistan toki ilmiön, itsekin mietin säännöllisesti, että taidan olla vähän ylipukeutunut ;)

      Poista