lauantai 2. huhtikuuta 2016

Tavaran himo

Jos joku on saanut tavaranvähentämisaiheisista teksteistäni kuvan, että en olisi materialisti, on erehtynyt pahemman kerran.

Minä rakastan tavaraa.

Luen joskus tarinoita ihmisistä, jotka ovat myyneet koko omaisuutensa ja lähteneet joogaopettajiksi (tjms.) jonnekin kauas aurinkoiselle hiekkarannalle. Minimalistiblogeissa mitä vähemmän tavaraa, sen parempi.

En osaa samaistua näiden tarinoiden henkilöihin. Olen viimeiset vuodet karsinut tavaraa vaatekaapistani ja kodistamme, mutta se ei johdu siitä, että olisin saanut tarpeekseni materiasta.

Karsin, koska olen kyllästynyt rumaan tai epäkäytännölliseen tai tarpeettomaan tavaraan. En halua vaatekaappiini yhtään vaatetta, joka ei tunnu päälläni juuri minua varten tehdyltä, enkä kotiini yhtään esinettä, joka ei ole sekä kaunis katsella että kätevä käyttää.

En suhtaudu välinpitämättömästi tavaraan. Olen esteetikko. Kaunis ympäristö rentouttaa minua. Estetiikka ei yksin riitä, vaan tavaran pitää olla myös toimiva: vaate ei saa kutittaa tai kiristää, tuolissa pitää olla hyvä istua, sohvan verhoilu pitää saada irti ja koneessa pestyä.

Tavara tuottaa minulle iloa. Makuuhuoneiden designvalaisimet, joiden ostoa harkitsin usean vuoden, ilahduttavat jokainen päivä silkalla kauneudellaan. Kumisaappaat, jotka pitävät varpaat kuivina kurakeleillä, tai reppu, jonka läpi ei pääse pisaraakaan edes kaatosateella, tekevät sadepäivistä himpun verran mukavampia.

Rakastan tavaraa. Samalla, kun hankkiudun siitä eroon, himoitsen sitä lisää.

Haluan, haluan, haluan. Kauniin, toimivan lipaston entisen ruman ikealaisen tilalle, josta tippuivat pohjat irti. Matalassa, vitriiniovellisessa kirjahyllyssä kirjat säilyvät siististi ja pölyä keräämättä entisen korkean, ovettoman hyllyn sijaan. Tavisnojatuolin paikalle sopisi design-nojatuoli, sängyn haluaisin vaihtaa päädylliseen versioon. Ja niin edelleen.

Mitä luulette, loppuuko tämä koskaan? Tuleeko vastaan hetki, jolloin omaisuuteni (vaatekaappi, kodin sisustus) on valmis? Täydellinen?

Entä olenko tuon hetken koittaessa jotenkin olennaisella tavalla onnellisempi kuin nyt?

Luen joskus sisustuslehdistä perheenäideistä, joille sisustus on jatkuva projekti. Myhäillen he haastattelussa toteavat, että "jatkuvasti pitää olla jokin projekti kesken, muutenhan tulisi valmista".

Minä olen tuollainen jatkuva sisustaja. Kerron itselleni, että kun saan vielä sen ja tuon tuotteen vaihdettua mieluisempaan, niin uuden himo päättyy, mutta uskonkohan siihen itsekään?

Tähän kohtaan kotia himoitsen yöpöytää, toisen väristä seinää, sängynpäätyä.

Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi oli ilahduttava kirja kulutuksen karsimisesta siksi, että kirjoittajalla oli intohimoinen suhde vaatteisiin ja tyyliin. Oma mielikuvani ekologisesta kuluttamisesta on lähempänä askeettista kieltäytymistä, joten oli virkistävä lukea yhdistelmästä, jossa harkitseva, eettinen kuluttaminen yhdistyy kauneudesta nauttimiseen ja tyylitietoisuuteen.

Itse en ole kuitenkaan ihan tavoittanut tätä ajattelutapaa. Tunnen jatkuvaa epämääräistä huonoa omatuntoa omasta kuluttamisestani - ja materianhimosta. Jossain takaraivossa nakuttaa ärsyttävä ääni, että luonnonvarojen kannalta kaikki kuluttaminen on liikaa.

Olen myöskin kiusallinen tietoinen siitä, että maapallon mittakaavassa kuulun rikkaimpien joukkoon. Oikeasti tarvitsen hyvin vähän. Minulla on huonekalut, astiat, vuodevaatteet. Silti haluan. En ehkä enemmän, mutta parempaa.

**

Tulevaisuudessa omistaminen on todennäköisesti hyvin epätrendikästä. Tilausajotyyppinen autojen yhteiskäyttö yleistyy siinä missä vuokrattavat vaatteetkin. Ehkä jo lapseni oppivat aivan erilaisen suhtautumisen kuluttamiseen, eivätkä koe tarvetta omistaa juuri mitään. Uskon, että heille maallinen omaisuus, mikä minulta jää, on enemmän taakka kuin aarre.

Mutta miten saisi kuluttamisen tasapainoon tässä minun sukupolvessani? Ja mikä se tasapaino edes on?

9 kommenttia:

  1. Meillä on menossa raju tavaroiden karsinta, koska jouduimme muuttamaan välisikaisesti pienempään asuntoon. Toisaalta olen iloinen, kun paljon turhaa tavaraa on lähtenyt kiertoon, mutta on tämä myös tosi rankkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen miettinyt, että haluan pysyä tässä nykyisessä kodissamme mahdollisimman pitkään, koska olen nyt viiden vuoden asumisen jälkeen alkanut aika hyvin saada tavarat paikoilleen ja tavaramäärän ylipäätään sopusointuun. Mielessä on vielä paljon viilailtavaa, mutta aika hyvin kaikki toimii.

      Jos muuttaisimme isompaan asuntoon (mietinnässä on, missä vaiheessa lapset alkavat kaivata omia huoneita), pitäisi aloittaa pohdinta taas uuden asunnon toimivuuden kanssa. Mä en ole sillä tavalla taitava sisustaja, että palaset loksahtelisivat automaattisesti (tai nopeasti) kohdalleen, vaan kodin ongelmakohtia täytyy ihmetellä k-a-u-a-n, ennen kuin löydän ratkaisun.

      Pienempään asuntoon muuttaminen voisi myös olla aika jännä juttu. Mutta silloin ei ainakaan tarvitsisi ostaa uutta :)

      Poista
  2. Minä on ratkaissut kuvaamasi ongelman sillä, että suosin vintagea, ja siitäkin eniten perittyä. Jotenkin varovasti jopa veikkaan, että kuvaamani metodi alkaa yleistyä, kun ihmiset yleisesti heräävät tavaran liikaan määrään maailmassa. Eli kärjistäen: Yhdeltä sukulaiselta peritty tavara, sanotaan vaikka lamppu, joka toimi hyvin ensimmäisessä opiskelijakämpässä (uutena ei siis tarvinnut lamppua ostaa) on myöhemmin saanut vaihtua toiselta sukulaiselta perittyyn, kauniimpaan lamppuun. Voi olla, että sen alkuperäisen on taas joku opiskelija kierrätyskeskuksesta ostanut... Myönnän auliisti, ettei tämä metodi palvele sen paremmin kansantaloutta kuin sitä kuluttajaakaan, joka ei tykkää sisustaa vanhalla ja haluaa valita tavaransa vapaasti useista vaihtoehdoista. Itselleni se on kuitenkin ollut hyvä tie kauniimpien ja toimivampien tavaroiden luo, ilman kovin suurta ekologista morkkista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kuinka haluaisinkaan kotiimme vintagea! Mitään perittyä ei kuitenkaan ole - ja toivottavasti ei pitkään aikaan tulekaan (koska se tarkoittaisi läheisten kuolemaa).

      Olen koittanut kierrellä kirpputoreja, vintage-liikkeitä ja kierrätyskeskusta, mutta mulla ei ole tullut vastaan upeita löytöjä, joista saa sisustuslehdistä lukea. Roskalavojakin on tullut ohitettua, ilman että yhtään Ilmari Tapiovaaraa on tullut vastaan!

      Mistä, MISTÄ sitä vintagea oikein löytää? Haluaisin esim. tanskalaistyylisen 1950-luvun käsinojatuolin. Voin verhoiluttaa sen, joten huonossakin kunnossa oleva kelpaa.

      Poista
    2. Luulen, että jos sitä vintagea oikein haluaa löytää, sen etsiminen pitää ottaa vähän niin kuin elämäntavaksi, eikä kaikista meistä siihen ole. :) Pitäisi kiertää huutokauppoja ym. Tuo periminen on ainakin meillä mennyt aika pitkälti isovanhempien sukupolvelta lapsenlapsille. Nyt neljääkymppiä lähestyessä tuntuu ihan luonnolliselta, että isovanhemmat sisaruksineen ovat jo kuolleet. Toki eliniän pidentyessä monella ikäiselläni on vielä ainakin joku isovanhemmista elossa, ja se on hieno asia!

      Poista
    3. Luulen, että minusta ei ole elämäntapavintage-etsijäksi :) Haaveilemiseen käytän mielelläni aikaa, etsimisen pitäisi puolestaan sujua mahdollisimman vaivattomasti.

      Minä täytin juuri 37, ja isovanhempia on elossa kaksi, yksi kummaltakin puolelta. Iäkkäitähän he toki ovat, mutta toivon vuosia vielä mahdollisimman paljon lisää!

      Poista
  3. Haa, tiedänpä hyvin tunteesi kauniin tavaran suhteen!
    Sisustamisesta on turha puhuakaan, kun on kolme jätesäkillistä asunnosta revittyä muovipinnoitetta odottamassa matkaa kaatikselle. Mutta tähtään siihen, että mitään minulta jälkeen jäävää tavaraa ei tarvitse yön pimeydessä viedä roskiin, vaan että ne olisivat sellaisia että joku ottaa ne tyytyväisenä haltuunsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ehkä kiertotalous on ratkaisu. Ehkä vaihtelunhalusta ei tarvitse syyllistyä, jos minulta tarpeettomaksi jäävä saa uuden, rakastavan kodin?

      Poista
    2. Jos tarpeettomaksi jäävä on sellaista tavaraa, jolle joku toinen koti on se paras koti, jossa sille on tarve ja käyttöä, niin silloinhan kaikki on varsin hyvin.

      Poista