sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Naiset ja menestymisen pelko



Luin Sheryl Sandbergin kirjan hämmentyneiden tunteiden vallassa. Ystäväni kehui kirjaa inspiroivaksi. Minun lukukokemukseni lähenteli pikemminkin epäuskoa... Ja vähäsen kauhua.

En minä sillä, etteikö Sandbergilla olisi upea ura. Kyllä on. Jollain tasolla jopa kadehdin Facebookin operatiivista johtajaa.

Enkä silläkään, etteikö Sandberg olisi monessa oikeassa. Naisia kohdellaan työelämässä eri standardein kuin miehiä. Usein väheksyvä suhtautuminen on tiedostamatonta, ja siihen syyllistyvät naiset siinä missä miehetkin. Sukupuoleen liittyvistä asenteista on hyvä tulla tietoiseksi, ettei itse toiminnallaan päädy vahvistamaan niitä.

(Sandberg kertoo Harvard Business Schoolin tutkimuksesta, jossa opiskelijoille kerrotaan menestyneestä yrittäjistä. Tarina on muuten identtinen, mutta puolelle opiskelijoista kerrotaan yrittäjän nimen olevan Heidi, ja toinen puoli kuulee yrittäjän olevan nimeltään Howard. Opiskelijat arvioivat molemmat yhtä päteväksi, mutta siinä missä Howardista pidettiin, Heidiä kuvailtiin itsekkääksi, eikä hänen kanssaan haluttu työskennellä. Tosin kun Howard & Heidi -tutkimus hiljattain toistettiin, naisyrittäjää pidettiin suositumpana kuin miestä.)

Mutta. Minua karvan verran häiritsee se, että Sandberg keskittyy niin paljon sukupuoleen. Hän selittää työelämän rakenteita ja naisten - siten myös minun - käytöstä sillä, että... no, sukupuoli.

En ole ihan varma, miksi minun pitäisi olla niin tietoinen siitä, että naisena olen altavastaaja. En voi sukupuolelleni mitään. Enkä haluakaan voida (Sandberg kertoo kirjassaan esimerkin naisesta, joka ei laittanut työpaikalle korvakoruja, koska ei halunnut miespuolisten kollegoiden huomaavan, että hän on nainen).

En myöskään halua lähestyä jokaista tilannetta työpaikalla tai parisuhteessa oletuksella, että rakenteet sortavat minua.

En toivo, että sukupuolet vaihtavat keskenään paikkaa. Mielestäni tasa-arvoa on se, ettei sukupuoli määrää tai estä ammatinvalintaa ja etenemistä, jos muuten rahkeet riittävät. Ei naisen pidä haluta johtotehtäviin yhtään enempää kuin miehenkään - tai nousta sinne, jos kyvyt eivät riitä.

Sandberg kertoo unelmakseen sen, että joskus naiset johtavat puolta maailman yrityksistä, ja miehet pyörittävät puolta kotitalouksista. Tässä minulla tökkii vastaan.

Sandberg ei kaipaa tehtävien tasaista jakautumista sukupuolten kesken, hän hakee maailmaa, jossa jokainen voi sukupuolesta riippumatta tehdä joko-tai valinnan.

Joko nouset johtotehtäviin, tai omistaudut perheellesi. Joko nojaat eteenpäin, tai jättäydyt töistä suosiolla kokonaan pois.

Ei minun unelmayhteiskuntani ole se, jossa 50% miehistä on koti-isiä, ja 50% naisista eteenpäin nojaavia huippujohtajia. Minun unelmassani miehet ja naiset jakavat vastuut töissä ja kotona. Ja tekevät välillä jotain muutakin kuin töitä tai kodinhoitoa.

**

Sandberg kertoo, miten hänen omat valintansa ovat auttaneet häntä huipulle. Ensimmäisen lapsensa synnyttyä hän piti kolmen kuukauden äitiysloman - ja työskenteli koko ajan. Palattuaan töihin hän teki 12 tunnin työpäiviä aviomiehen ja lastenhoitajan hoitaessa vauvan. Jonkin ajan päästä hän himmasi työtuntejaan niin, että ehti useimmiten kotiin päivälliselle - mutta salasi lyhyemmät päivät työtovereiltaan mm. lähettämällä päivän ensimmäiset ja viimeiset sähköpostit kummallisiin aikoihin.

Kirjan kirjoittamisen aikoihin Sandberg kertoi elämänsä olevan jokseenkin tasapainossa. Hän ehti edelleen usein kotiin päivälliselle ja peitteli lapsensa nukkumaan. Sen jälkeen hän juoksi (!) tietokoneelle jatkamaan töitään.

"En kuitenkaan väitä, enkä ole ikinä väittänyt, tekeväni 40-tuntista viikkoa. Facebook on käytettävissä kaikkialla maailmassa 24 tuntia vuorokaudessa, ja niin olen minäkin, enimmäkseen."

Kun katson Sheryl Sandbergia, en näe naista, joka on "saanut kaiken". Näen naisen, joka on saanut upean uran, mutta luovuttanut ajan pienten lastensa kanssa jonkun muun käyttöön. (Sandberg kertoi hetkestä, jolloin hän tai lasten isä ei kelvannut lapsen lohduttajaksi. Lapsi haki lohtua paikalla olevista aikuisista siltä, joka tuntui tutuimmalta: lastenhoitajalta.)

En tietenkään voi sanoa Sandbergin lapsista mitään. En tiedä millainen suhde heillä on äitiinsä. Ehkä he ovat sinut äitinsä valinnan kanssa.

Omasta lapsuudestani voin sanoa sen, etten löydä mitään hyvää siitä, että isäni oli aina töissä. Suhteessamme näkyy vieläkin se, etten koskaan ollut tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen.

En halua olla poissa lasteni elämästä sen ohikiitävän hetken, kun olen heille parasta maailmassa. Se hinta, minkä maailman sandbergit menestyksestään maksavat, on minulle liikaa.

Olenkin epätoivoisesti etsinyt esimerkkiä naisesta (tai miehestä), joka olisi päässyt ja pysynyt huipulla tehden maltillista työmäärää. Sen sijaan löydän Laura Tarkan, hotelliketjun johtajan joka kertoo (ylpeänä?) tekevänsä 15 tunnin päiviä myös viikonloppuisin, ja paljastaa tehokkuutensa salaisuudeksi sen, että pärjää 5 tunnin yöunilla ja päivän syömättä.

Kyse ei muuten ole siitä, että Tarkka ja Sandberg ovat naisia, eikä siitä, että heillä on lapsia. Tarinat ympäripyöreitä päiviä syömättä ja nukkumatta tekevistä lapsettomista miesjohtajista eivät ole yhtään sen inspiroivampia.

Ne ovat surullisia. Jos johtaminen tarkoittaa kaiken muun hylkäämistä, en taida haluta sitä niin paljon.

Ja tässä päästäänkin siihen, missä Sandberg mielestäni kirjassaan epäonnistuu. Samalla, kun hän yrittää kannustaa mahdollisimman monta naista ylös uraportailla, hän kuvaa ylhäällä olemisen jatkuvaksi luopumiseksi. 24/7 läsnäolo ei ole vaikeaa vain perheellisille, vaan kaikille niille, jotka haluavat tehdä ajallaan jotain muuta kuin töitä.

(Itse uskon myös, että olen parempi työntekijä, jos saan ruokkia luovuuttani levolla, liikunnalla ja lukemisella. Mitä perheen kanssa vietettyyn aikaan tulee, olen kehittänyt pienen tärkeysjärjestystestin: kuvitellaan, että minulla on vain 6 kuukautta elinaikaa - mihin sen käyttäisin? Niin kiinnostavaa työtä ei olekaan, että suostuisin käyttämään ajan muutoin kuin lasteni ja puolisoni kanssa.)

**

Olen huomannut, että jotkut naiset pitävät ajatuksiani ärsyttävänä, jopa vaarallisina. Huipulle pyrkiviä siskoja tulee tukea, ei kyseenalaistaa.

Ja onhan se niin, että naisille pitää sallia se, mikä miehillekin. Jos miehelle on ok keskittyä uraan ja jättää koti ja lapset vaimon hoidettavaksi, naisen tuomitseminen samasta asiasta on kaksinaamaista.

Mutta minä en usko, että uraohjusmiehillä on asiat yhtään paremmin. En usko, että yksipuolisesti yhteen asiaan uppoutuminen on hyväksi kenellekään, edes miehille. En usko, että naisten asemaa parantaa se, että vaadimme heille oikeutta palata johtajanpestiinsä kolme viikkoa synnytyksestä. Sen sijaan meidän kaikkien (isien, äitien, lapsien) asemaa parantaisi se, että miehet saadaan kotiin lapsiaan hoitamaan. Facebookin Mark Zuckerberg on näyttänyt tästä hyvää esimerkkiä jäädessään kahdeksi kuukaudeksi isyysvapaalle esikoisensa synnyttyä (tätä lukiessa on hyvä muistaa, että USA:ssa vanhempainvapaat ovat palkattomia, ja oikeus palata samaan työpaikkaan säilyy vain 3 kuukautta. Zuckerbergin valinta on Jenkeissä vielä poikkeuksellisempi kuin se olisi Suomessa).

**

Löysin lopulta inspiroiviakin naisjohtajia. Akateemisen kirjakaupan Venla Silanterä headhuntattiin toimitusjohtajaksi äitiyslomalta. Ateneumin johtaja Susanna Pettersson ei Hesarin haastattelussa maininnut perhettä tai yöuniensa määrää - tai sitten toimittaja oli niin fiksu, ettei tehnyt niistä juttunsa kärkeä vaan keskittyi Petterssonin hyviin ajatuksiin johtamisesta.

Ehkä keskityn omissa johtajuushaaveissani etsimään mallia sieltä, missä valinnat vastaavat omaa arvomaailmaa. Selvää on, ettei minusta koskaan tule Sandbergia Sandbergin paikalle, mutten sitä paikkaa haluaisikaan. Keskitän katseeni yrityksiin, joissa johtajat näkevät arvoa muullakin kuin työpaikalla vietetyllä ajalla. Samalla opettelen delegoimaan ja priorisoimaan.

Oletko sinä lukenut Lean In -kirjan? Minkälaisia ajatuksia se herätti?