sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Naiset ja menestymisen pelko



Luin Sheryl Sandbergin kirjan hämmentyneiden tunteiden vallassa. Ystäväni kehui kirjaa inspiroivaksi. Minun lukukokemukseni lähenteli pikemminkin epäuskoa... Ja vähäsen kauhua.

En minä sillä, etteikö Sandbergilla olisi upea ura. Kyllä on. Jollain tasolla jopa kadehdin Facebookin operatiivista johtajaa.

Enkä silläkään, etteikö Sandberg olisi monessa oikeassa. Naisia kohdellaan työelämässä eri standardein kuin miehiä. Usein väheksyvä suhtautuminen on tiedostamatonta, ja siihen syyllistyvät naiset siinä missä miehetkin. Sukupuoleen liittyvistä asenteista on hyvä tulla tietoiseksi, ettei itse toiminnallaan päädy vahvistamaan niitä.

(Sandberg kertoo Harvard Business Schoolin tutkimuksesta, jossa opiskelijoille kerrotaan menestyneestä yrittäjistä. Tarina on muuten identtinen, mutta puolelle opiskelijoista kerrotaan yrittäjän nimen olevan Heidi, ja toinen puoli kuulee yrittäjän olevan nimeltään Howard. Opiskelijat arvioivat molemmat yhtä päteväksi, mutta siinä missä Howardista pidettiin, Heidiä kuvailtiin itsekkääksi, eikä hänen kanssaan haluttu työskennellä. Tosin kun Howard & Heidi -tutkimus hiljattain toistettiin, naisyrittäjää pidettiin suositumpana kuin miestä.)

Mutta. Minua karvan verran häiritsee se, että Sandberg keskittyy niin paljon sukupuoleen. Hän selittää työelämän rakenteita ja naisten - siten myös minun - käytöstä sillä, että... no, sukupuoli.

En ole ihan varma, miksi minun pitäisi olla niin tietoinen siitä, että naisena olen altavastaaja. En voi sukupuolelleni mitään. Enkä haluakaan voida (Sandberg kertoo kirjassaan esimerkin naisesta, joka ei laittanut työpaikalle korvakoruja, koska ei halunnut miespuolisten kollegoiden huomaavan, että hän on nainen).

En myöskään halua lähestyä jokaista tilannetta työpaikalla tai parisuhteessa oletuksella, että rakenteet sortavat minua.

En toivo, että sukupuolet vaihtavat keskenään paikkaa. Mielestäni tasa-arvoa on se, ettei sukupuoli määrää tai estä ammatinvalintaa ja etenemistä, jos muuten rahkeet riittävät. Ei naisen pidä haluta johtotehtäviin yhtään enempää kuin miehenkään - tai nousta sinne, jos kyvyt eivät riitä.

Sandberg kertoo unelmakseen sen, että joskus naiset johtavat puolta maailman yrityksistä, ja miehet pyörittävät puolta kotitalouksista. Tässä minulla tökkii vastaan.

Sandberg ei kaipaa tehtävien tasaista jakautumista sukupuolten kesken, hän hakee maailmaa, jossa jokainen voi sukupuolesta riippumatta tehdä joko-tai valinnan.

Joko nouset johtotehtäviin, tai omistaudut perheellesi. Joko nojaat eteenpäin, tai jättäydyt töistä suosiolla kokonaan pois.

Ei minun unelmayhteiskuntani ole se, jossa 50% miehistä on koti-isiä, ja 50% naisista eteenpäin nojaavia huippujohtajia. Minun unelmassani miehet ja naiset jakavat vastuut töissä ja kotona. Ja tekevät välillä jotain muutakin kuin töitä tai kodinhoitoa.

**

Sandberg kertoo, miten hänen omat valintansa ovat auttaneet häntä huipulle. Ensimmäisen lapsensa synnyttyä hän piti kolmen kuukauden äitiysloman - ja työskenteli koko ajan. Palattuaan töihin hän teki 12 tunnin työpäiviä aviomiehen ja lastenhoitajan hoitaessa vauvan. Jonkin ajan päästä hän himmasi työtuntejaan niin, että ehti useimmiten kotiin päivälliselle - mutta salasi lyhyemmät päivät työtovereiltaan mm. lähettämällä päivän ensimmäiset ja viimeiset sähköpostit kummallisiin aikoihin.

Kirjan kirjoittamisen aikoihin Sandberg kertoi elämänsä olevan jokseenkin tasapainossa. Hän ehti edelleen usein kotiin päivälliselle ja peitteli lapsensa nukkumaan. Sen jälkeen hän juoksi (!) tietokoneelle jatkamaan töitään.

"En kuitenkaan väitä, enkä ole ikinä väittänyt, tekeväni 40-tuntista viikkoa. Facebook on käytettävissä kaikkialla maailmassa 24 tuntia vuorokaudessa, ja niin olen minäkin, enimmäkseen."

Kun katson Sheryl Sandbergia, en näe naista, joka on "saanut kaiken". Näen naisen, joka on saanut upean uran, mutta luovuttanut ajan pienten lastensa kanssa jonkun muun käyttöön. (Sandberg kertoi hetkestä, jolloin hän tai lasten isä ei kelvannut lapsen lohduttajaksi. Lapsi haki lohtua paikalla olevista aikuisista siltä, joka tuntui tutuimmalta: lastenhoitajalta.)

En tietenkään voi sanoa Sandbergin lapsista mitään. En tiedä millainen suhde heillä on äitiinsä. Ehkä he ovat sinut äitinsä valinnan kanssa.

Omasta lapsuudestani voin sanoa sen, etten löydä mitään hyvää siitä, että isäni oli aina töissä. Suhteessamme näkyy vieläkin se, etten koskaan ollut tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen.

En halua olla poissa lasteni elämästä sen ohikiitävän hetken, kun olen heille parasta maailmassa. Se hinta, minkä maailman sandbergit menestyksestään maksavat, on minulle liikaa.

Olenkin epätoivoisesti etsinyt esimerkkiä naisesta (tai miehestä), joka olisi päässyt ja pysynyt huipulla tehden maltillista työmäärää. Sen sijaan löydän Laura Tarkan, hotelliketjun johtajan joka kertoo (ylpeänä?) tekevänsä 15 tunnin päiviä myös viikonloppuisin, ja paljastaa tehokkuutensa salaisuudeksi sen, että pärjää 5 tunnin yöunilla ja päivän syömättä.

Kyse ei muuten ole siitä, että Tarkka ja Sandberg ovat naisia, eikä siitä, että heillä on lapsia. Tarinat ympäripyöreitä päiviä syömättä ja nukkumatta tekevistä lapsettomista miesjohtajista eivät ole yhtään sen inspiroivampia.

Ne ovat surullisia. Jos johtaminen tarkoittaa kaiken muun hylkäämistä, en taida haluta sitä niin paljon.

Ja tässä päästäänkin siihen, missä Sandberg mielestäni kirjassaan epäonnistuu. Samalla, kun hän yrittää kannustaa mahdollisimman monta naista ylös uraportailla, hän kuvaa ylhäällä olemisen jatkuvaksi luopumiseksi. 24/7 läsnäolo ei ole vaikeaa vain perheellisille, vaan kaikille niille, jotka haluavat tehdä ajallaan jotain muuta kuin töitä.

(Itse uskon myös, että olen parempi työntekijä, jos saan ruokkia luovuuttani levolla, liikunnalla ja lukemisella. Mitä perheen kanssa vietettyyn aikaan tulee, olen kehittänyt pienen tärkeysjärjestystestin: kuvitellaan, että minulla on vain 6 kuukautta elinaikaa - mihin sen käyttäisin? Niin kiinnostavaa työtä ei olekaan, että suostuisin käyttämään ajan muutoin kuin lasteni ja puolisoni kanssa.)

**

Olen huomannut, että jotkut naiset pitävät ajatuksiani ärsyttävänä, jopa vaarallisina. Huipulle pyrkiviä siskoja tulee tukea, ei kyseenalaistaa.

Ja onhan se niin, että naisille pitää sallia se, mikä miehillekin. Jos miehelle on ok keskittyä uraan ja jättää koti ja lapset vaimon hoidettavaksi, naisen tuomitseminen samasta asiasta on kaksinaamaista.

Mutta minä en usko, että uraohjusmiehillä on asiat yhtään paremmin. En usko, että yksipuolisesti yhteen asiaan uppoutuminen on hyväksi kenellekään, edes miehille. En usko, että naisten asemaa parantaa se, että vaadimme heille oikeutta palata johtajanpestiinsä kolme viikkoa synnytyksestä. Sen sijaan meidän kaikkien (isien, äitien, lapsien) asemaa parantaisi se, että miehet saadaan kotiin lapsiaan hoitamaan. Facebookin Mark Zuckerberg on näyttänyt tästä hyvää esimerkkiä jäädessään kahdeksi kuukaudeksi isyysvapaalle esikoisensa synnyttyä (tätä lukiessa on hyvä muistaa, että USA:ssa vanhempainvapaat ovat palkattomia, ja oikeus palata samaan työpaikkaan säilyy vain 3 kuukautta. Zuckerbergin valinta on Jenkeissä vielä poikkeuksellisempi kuin se olisi Suomessa).

**

Löysin lopulta inspiroiviakin naisjohtajia. Akateemisen kirjakaupan Venla Silanterä headhuntattiin toimitusjohtajaksi äitiyslomalta. Ateneumin johtaja Susanna Pettersson ei Hesarin haastattelussa maininnut perhettä tai yöuniensa määrää - tai sitten toimittaja oli niin fiksu, ettei tehnyt niistä juttunsa kärkeä vaan keskittyi Petterssonin hyviin ajatuksiin johtamisesta.

Ehkä keskityn omissa johtajuushaaveissani etsimään mallia sieltä, missä valinnat vastaavat omaa arvomaailmaa. Selvää on, ettei minusta koskaan tule Sandbergia Sandbergin paikalle, mutten sitä paikkaa haluaisikaan. Keskitän katseeni yrityksiin, joissa johtajat näkevät arvoa muullakin kuin työpaikalla vietetyllä ajalla. Samalla opettelen delegoimaan ja priorisoimaan.

Oletko sinä lukenut Lean In -kirjan? Minkälaisia ajatuksia se herätti?

21 kommenttia:

  1. En ole lukenut, mutta samat on ajatukset. En halua sitä. Tällä hetkellä koen olevani oman elämäni johtaja, enkä hyppykeppi johtamassa jotain yritystä.

    Vähän samaa olen harmitellut kansanedustajista. Joutuvat koviin ryöpytyksiin, niin kuka "tavallinen" sinne enää haluaa?

    Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen miettinyt poliitikoista ihan samaa. Etenkin, kun eivät tunnu politiikan uransa jälkeen kelvata "oikeisiin töihin", niin mikä enää riittää motiiviksi hakeutua yhteisistä asioista päättämään? Yhteinen etumme kuitenkin vaatii, että Arkadianmäellä olisivat ne penaalin terävimmät kynät, eikä joku sakki, joka ei ole älynnyt pysyä kaukana sieltä.

      Poista
  2. Olen lukenut. Aivan samat ajatukset kuin sulla. Ja tästä aihepiiristä ylipäänsä.

    "Ehkä keskityn omissa johtajuushaaveissani etsimään mallia sieltä, missä valinnat vastaavat omaa arvomaailmaa. Selvää on, ettei minusta koskaan tule Sandbergia Sandbergin paikalle, mutten sitä paikkaa haluaisikaan. Keskitän katseeni yrityksiin, joissa johtajat näkevät arvoa muullakin kuin työpaikalla vietetyllä ajalla. Samalla opettelen delegoimaan ja priorisoimaan." Puit sanoiksi tismalleen sen, mitä minäkin johtajuudesta ajattelen. Kiitos hyvästä kirjoituksesta!

    VastaaPoista
  3. Haa. Ihan samat ajatukset. Paitsi, että voin mä nyt hyvän tähden tukea ketä vain siskoa, joka haluaa huipulle - en vain jaa hänen kanssaan juuri mitään muuta kuin saman ilmatilan.

    Lopulta kyse on ehkä siitä, että työ ei ole mulle niin kauhean tärkeää. On ihanaa, että sitä on, mutta en elä sitä varten.

    Mutta oikeasti en ehkä muutenkaan haluaisi olla johtaja. Tai mistä sitä tietää, en ole kokeillut. Luulen silti, ettei ole mun juttu, tusaan mieluummin omiani. Ja tässä usein ehkä mennäänkin pieleen, myös ilmeisesti Sandberg: ei muisteta, ettei kaikkien tavoitteena ole uralla eteneminen pystysuunnassa. Muitakin väyliä kasvaa ja kehittyä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, minunkin mielestäni Sandberg oletti ehkä vähän liikaa, kun ryhtyi puhumaan kaikkien naisten puolesta. Hän on kuitenkin itsekin, globaalin jättiläisfirman erittäin hyväpalkkaisena johtajana, johtajienkin joukossa hyvin omaa joukkoaan. Harvalla naisella on esim. taloudellisia edellytyksiä tehdä samoja valintoja kuin hänellä.

      Ja tosiaan, kaikki eivät halua. Ja se on ihan ookoo.

      Puolustukseksi sanottakoon, että Sandberg toki puhuu myös sen puolesta, että halutessaan nainen voi jättäytyä pois urapolulta. Mutta kovin pontevasti hän ei mielestäni aja niiden asiaa tai osaa samaistua heihin, joiden tavoitteet ovat erilaiset kuin hänellä.

      Poista
  4. Kyllä kyllä kyllä! Mulla oli korkeat odotukset tän suhteen, mutta en mä päässyt ihan loppuun asti, kun joku yksi lause summaroi kaiken ja siinä ohitettiin kaikki mahdolliset pienen vauvan tarpeet totaalisesti ja totesin, että antaa olla, ei minulle. En voi käsittää miten joku voi ohittaa oman osansa vanhempana noin.

    Ainii btw, Facebookilla on neljän kuukauden palkallinen vanhempainloma sekä miehille että naisille. Harvoin kukaan pitää sitä ihan täyttä lomaa, koska sehän tarkottaisi, että työntekijä on tarpeeton, jos se voi noin vaan olla noin pitkän pätkän poissa töistä (roll eyes..), mutta siis se on melko epätavallinen etu työntekijöille. En ole varma Googlesta, mutta joillain muillakin firmoilla onneksi alkaa olla tämmösiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä mietin tätä lukiessani, että tosi paljon rivien välistä paistaa jenkkiläinen arvomaailma ja työnteon kulttuuri. Luulen, että valtaosa suomalaisnaisista on Sandbergin mittapuulla hillittömiä alisuorittajia pitkine äitiysvapaineen, kesälomineen ja kahvitaukoineen :)

      Mietin myös, että noinkohan Zuckerberg oikeasti oli vapaansa aikana tekemättä töitä, jos Sandberg hänen suorana alaisenaan painoi koko omansa ajan duunia.

      Tuota tarpeettomaksi paljastumisen pelkoa mietin myös. Sandberg kysyy aivan kirjansa alkumetreillä lukijalta ja itseltään: mitä tekisit, jos et pelkäisi?

      Ja mä mietin, mitä Sandberg tekisi, jos ei pelkäisi olevansa sittenkin korvattavissa. Delegoisiko enemmän? Jättäisikö vastaamatta muutamaan meiliin, antaisi alaisten hoitaa?

      Poista
    2. Juuri niin, olennaisempi kysymys lienee pelkäätkö turhaan? Koska jos pelkäät lasten hyvinvoinnin puolesta jos molemmat vanhemmat tekee ympäripyöreitä päiviä tai jos molemmat vanhemmat palaa töihin vauvan ollessa kolmeviikkonen, niin se on ihan aiheellista. Jos pelkäät edetä urallasi vain koska olet nainen, niin sitä saattaa kannattaa pohtia uudelleen.

      Poista
  5. Mikä on maltillinen työmäärä? Luulen, ettei mitään tuollaista asemaa saavuteta "normaalilla" 40 tunnin viikolla, riippumatta sukupuolesta. Noissa paikoissa palkat ovat huikeita, ja ymmärtääkseni sen vastineeksi johtajalta vaaditaan sitä, että on lähes aina käytettävissä. Jos ihminen haluaa työn lisäksi myös perheen, se vaatii tuollaisia valintoja, kuin Sandberg on tehnyt, joskin hänen esimerkkinsä on aika äärimmäinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No näinhän sitä on tapana kommentoida näihin keskusteluihin.

      Haastan kuitenkin.

      Ensinäkin, Sandberg onnistui lyhentämään työviikkoaan, kun kyllästyi näkemään lastansa vain nukkuvana. Kukaan ei huomannut. Miksi? Koska hän salasi lyhyemmät päivänsä.

      Eli olivatko pitkät päivät oikeasti tarpeellisia? Vai oliko tarpeen _esittää_ niin sitoutunutta, että tekee pitkää päivää myös silloin, kun kotona on pieni lapsi?

      Toiseksi, Sandberg kertoi esimerkin saamastaan palautteesta. Hänellä oli kertomansa mukaan joskus tapana tavata kaikki rekrytoitavat työntekijät. Jossain vaiheessa hän kyseenalaisti tapansa omille alaisilleen, jotka huokaisivat helpotuksesta: vihdoin Sandberg ymmärsi väistyä olemasta tulppa prosessista, jonka alaiset pystyvät hyvin hoitamaan ilman häntä.

      Eli onko tarpeen, että johtaja pistää lusikkansa jokaiseen soppaan?

      Kolmanneksi, tutkijat lienevät varsin yksimielisiä siitä, että univaje on ihmiselle vaarallinen tila, ja vaikuttaa päätöksentekokykyyn samalla tavalla kuin humala. Tarkan puheet siitä, että hän pärjää viiden tunnin unilla voi ehkä kuitata harvinaisena yli-inhimillisenä piirteenä, mutta johtamisen malliksi meille muille vähistä unista ei ole. (Sandberg kertoi kirjassaan oppineensa kantapään kautta olemaan nipistämättä lisää työaikaa unesta.)

      Neljänneksi, tehdä töitä lähes aina on eri asia kuin olla lähes aina tavoitettavissa. (Tosin aiemmin jo puhuin delegoinnista, mielestäni vastuuta jakamalla kaikki pääsevät helpommalla - lisäksi on kovin riskialtista, jos firman kaikki päätökset ovat yhden ihmisen takana.)

      Viidenneksi: ihmisillä on tutkitusti tapana yliarvioida työhön käyttämäänsä aikaa. Virhe on sitä suurempi, mitä enemmän ihminen väittää tekevänsä töitä: ne, jotka arvioivat työskentelevänsä 75 tuntia viikossa, ovat usein 25 tuntia väärässä arviossaan (yläkanttiin). Tästä tutkimustuloksesta olen erityisen iloinen, sillä se kertoo minulle, että kenties hullusta työtahdistaan tunnetut johtajat eivät ihan joka viikko kuitenkaan tee niin hulluna töitä kuin maailmalle kertovat. (jos kiinnostaa, enemmän täällä: www.bls.gov/opub/mlr/2011/06/art3full.pdf)

      Poista
    2. Hyviä pointteja sulla! En ole lukenut kirjaa, mutta tosiaan kuulostaa siltä että tuo vallitseva työkulttuuri, jossa pitää näyttää siltä että on aina töissä, on vaikuttanut hänen valintoihinsa paljon. Olen samaa mieltä, että ei noissa välttämättä niin järkeä ole.

      Mun pointti oli se, että vaikka ei käyttäisikään aikaansa turhaan ja vaikka toimisikin kuten tuossa sanot, silti isot voittoa tavoittelevat yritykset taitavat silti olla aika armottomia. Kun liikutaan facebookin kokoisissa ja samalla tasolla menestyneissä firmoissa, niin musta tuntuu että niiden menestys perustuu osittain siihen, että on paljon ihmisiä jotka ovat olleet valmiita tekemään tosi paljon töitä. Ehkä yritykset menestyvät vähemmälläkin työllä, mutta eivät sitten yhtä nopeasti. Pörssiyhtiöissä ei taida olla kovin paljon niitä, joissa olisi malttia kiiruhtaa hitaasti, niin että työntekijöiden hyvinvointi olisi todella ykkösarvo.

      Poista
    3. On ihan totta, että Sandbergin kuvaama työkulttuuri on arkea monessa yrityksessä, meillä Suomessakin. Jutuissa, jotka kertovat amerikkalaisesta työelämästä, ympäri kellon paahtaminen tulee jatkuvasti vastaan.

      Eräs silloin New Yorkissa kansainväliselle organisaatiolle työskennellyt tuttuni kertoi ihmetelleensä amerikkalaisten kollegojensa kanssa, mitä ne suomalaisnaiset oikein pitkillä äitiyslomillaan tekevät. Kommentti ei ollut ilkeilyä, vaan aistin sen taustalla aidon hämmennyksen, että mitä ihmettä kaikella sillä ajalla oikein tekee.

      Ehkä itsekin olen kulttuurini tuote, mutta mun on hyvin vaikea nähdä järkevänä (taloudellisestikaan) sitä, että työntekijöistä revitään kaikki irti, ja että heidän odotetaan antavan työlleen kaikkensa. Ei vain johtajatasolla, vaan myös alempana.

      Itse uskon enemmän mm. Aki Hintsan esiintuomaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, jossa yksilö pääsee huippusuorituksiin, kun elämässä on tasapainossa lepo, ravinto, terveys ja työ.

      Olen myös itse kokenut sen, että teen 70 tuntia viikossa töitä. Se oli äärimmäisen rankkaa, mutta myös hyvin tehotonta. Kun koko organisaatio on viritetty siihen, että töihin tullaan tarvittaessa sunnuntaisin ja vaikka aamukuudelta, ei kenelläkään ole insentiiviä säästää aikaa. Omaansa, tai kenenkään muunkaan.

      Poista
  6. Peukut tälle, ehdottomasti! Kirjoitit auki sen, mikä minua tässä kirjassa otti hattuun.

    Superjohtajuus ei ole kaikkien unelmana, eikä uran esteenä välttämättä ole sukupuoli vaan kiinnostuksen puute.

    Saan näppylöitä siitä, että mistä tahansa asiasta tehdään numeroa kursiivilla ja isolla alkukirjaimella; ihan kaikki sanomiset ja kohtikatsomiset eivät johdu siitä, että on nainen tai jonkin vähemmistön edustaja; joskus katseet ja kommentit ovat ihan vain katseita ja kommentteja, ilman tasa-arvoa latistavia piilomerkityksiä.

    Elämä on valintoja; kaikkea ei voi saada. Tai minä en ainakaan pidä sitä mahdollisena, että samalla ihmisellä olisi huippuhieno nousujohteinen korkean tason johtajuusura ja tuntitolkulla aikaa kodille ja lapsille.

    Ihmisellä pitää olla mahdollisuus tehdä omanlaisiaan valintoja - siksi en kovin kovaan ääneen liputa edes tuon kahtiajaetun vanhempainvapaan puolesta; se kun ei ole kaikille toivottu ratkaisu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin mietin Sandbergia lukiessani, ettei mun suurin este urakiidolle ole sukupuoli, vaan se, että tarvitsen paljon unta ja lepoa :)

      Ihan vielä en kuitenkaan ole omia johtajuushaaveitani haudannut, vaikken tavoittelekaan pomon pestiä Facebookilla tai Googlella. Ehkä pienemmän pomon paikka pienemmässä firmassa onnistuu maltillisemmalla sykkimisellä. Ja delegoinilla. Ja priorisoinnilla. (Lisäksi lapset kasvavat, sekin helpottaa.)

      Tai sitten muutan Ruotsiin, jossa parhaillaan kokeillaan 6 tunnin työpäivää muillekin kuin osittaisella hoitovapaalla oleville :)

      Poista
  7. Voi että kun kirjoitit taas mainiosti!

    En ole lukenut kirjaa, enkä usko että (tämän jälkeen) luenkaan. Ajatukseni elämän valinnoista ja johtajuudesta ovat samanlaisia kuin sinulla. Olen itse ollut kolmikymppisenä suuren kansainvälisen yrityksen johtajaportaassa, tehnyt kellon ympäri töitä, nostanut sitä isoa palkkaa, huomannut ettei se ole minua varten ja tehnyt korjausliikkeitä. Nyt olen julkisella sektorilla, tienaan vähemmän mutta vietän aikaa myös perheen ja kaverien kanssa. Uhraukset uran vuoksi eivät ole henk.koht. Elämän totaalisen puuttumisen arvoisia. Sitä ei edes se kymppitonnin kuukausipalkka korvaa.

    Aika mustavalkoiselta tuntuu tuon kirjoittajan elämä. Ja koko elämänkatsomus, jos on sitä mieltä että hänen valintansa ovat ainoina oikeita ja meidän muiden pitäisi ehdottomasti pyrkiä samaan. Minä en pyri, vaikka saattaisin yhä päästäkin halutessani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannustan lukemaan kirjan itse, ja tekemään omat johtopäätökset. Lukukokemus on aina tosi subjektiivinen, ja omaan mieleen voi jäädä ihan eri nyanssit kuin jollain toisella lukijalla.

      Mä juttelin jonkin aikaa sitten erään asiakkaani kanssa, joka oli tehnyt aiemmin töitä globaalissa jättiläisessä, jonka pääkonttori oli Yhdysvalloissa. Hän kertoi firman johtoportaan matkustavan yhden viikon aikana jopa 15 Euroopan maahan. Johtajilla oli kuulema tapana nukahtaa aikaerorasituksessa lääkkeiden ja punaviinin avulla. Joku johtajista oli rumbassa niin väsynyt, ettei aina tiennyt, mihin maahan yrityksen yksityiskone oli laskeutunut.

      Asiakkaani, itsekin johtavassa asemassa oleva, kertoi tarinaa päätään pyöritellen. Ainakaan häneltä ei herunut ihailua moista omistautumista kohtaan.

      Poista
  8. Nämähän ovat kaiketi arvovalintoja tyypillisimmillään. Mä osaan jo tähän ikään mennessä sanoa, että nykyinen balanssi työn, perheen, levon ja oman ajan suhteen on mulle optimaalinen. Joustan tarvittaessa vuorollaan joka suunnalta, mutta sopivasti, en liikaa. Olen onnellinen.

    Tästä seuraa se, että haluan tehdä jatkossakin liikkeeni työelämässä siten, että tämä tasapainoinen fiilis säilyy. Yritän tehdä arvojeni mukaisia valintoja. Pari kertaa olen (tiukan pohdinnan jälkeen, myönnettäköön) sanonut ei kiitos uraharppauksille, jotka olisivat heilauttaneet punnukset liian vahvasti tuonne työsektorille. Muun kustannuksella. Enkä ole katunut päätöksiä hetkeäkään, vaikka ne eivät missään nimessä helppoja olleetkaan. Päätöksiä kipuilin, mutta heti ne tehtyäni jatkoin elämääni superonnellisena.

    Varmaa on se, että olen lähiaikoina valmis siirtymään työelämässä johonkin suuntaan. Lapset kasvavat, ja siltä sektorilta vapautuu prosentteja käytettäväksi muihin hommiin. Rakastan työtäni ja alaani ja ammattiani ja odotan jo aikaa, jolloin pystyn keskittymään töihin pikkuisen nykyistä enemmän.

    Mutta olenko kiinnostunut johtajuudesta? En tiedä. Ajattelen koko ajan, että minun tulisi olla. Ja että voisin olla. Ja ehkä olenkin. Mutta toisaalta olen Liinan linjoilla: on niin paljon muitakin kiinnostavia suuntia. Tykkään hommistani niin paljon, ja olen niissä niin pro, että ehkä haluankin kehittää omaa asiantuntijuuttani sen sijaan että lähtisin johtajuuden haastaville poluille kompuroimaan ja reflektoimaan. No, oppimaan ja onnistumaan toki myös, ihan varmasti.

    Mutta tämä on nyt todella ajankohtaista pohdintaa itselleni, joten seuraan mielenkiinnolla kommentteja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsetuntemus lienee tässäkin se olennainen juttu. Minäkin olen oppinut (kantapäänkin kautta), että en pysy pitkään onnellisena, jos elämässä on liian vähän unta, liikuntaa ja lukemista. Tosin silloin kun asiat ovat tasapainossa, juoksulenkki auttaa jäsentämään työhön liittyviä ajatuksia, ja kirjoista löydän inspiraatiota jonkun kiperän työhaasteen ratkomiseksi.

      Mutta se, että paahtaisin vain ja ainoastaan työtä, ei mulla toimi. Kokeiltu on.

      Johtajuus on ollut mun ajatuksissa aina, mutta vasta ihan viime aikoina mulle on kirkastunut, että ihan tosissani haluan johtajaksi. Se näkyy myös siten, että olen vähän kyllästynyt asiantuntijan hommiini, ja siihen, että ohjaan työssäni muita mutta ilman virallista esimiesvastuuta.

      Kun oma tavoite on itselle kirkas, siitä on helpompi puhua myös muille. Mutta on mulla vielä sellaista omituista epävarmuutta, että jos puhun tästä nyt ääneen, eikä se toteudukaan, niin onko se noloa. (Vastaan itse, että ei ole, ja jos unelmistaan ei koskaan puhu ääneen, on niiden toteutumisen todennäköisyys hyvin pieni. Silti ääneen puhuminen jännittää.)

      Ja noiden kahden yllä olevan oivalluksen (tarvitsen elämääni muutakin kuin työ + haluan johtajaksi) takia Sandbergin kirjassa tai Laura Tarkan haastatteluista päällimmäisenä jää mulle mieleen, että tuotako se todella vaatii. Apua ja voi ei, ei musta ehkä sittenkään ole siihen. Ja katsooko jokainen pomo mua ajatellen, että hitto mikä alisuorittaja, kun on ollut noin pitkään himassa lasten kanssa ja tekee vielä 80% työviikkoakin. (Jälleen tiedän, että ei katso, mutta jostakin nämä ajatukset silti tulevat.)

      Poista
  9. Olen kirjan lukenut ja oikein omaksi ostanut. Muistelin bloganneeni siitä, mutta se olikin Hesarin artikkelin tiivistelmä, jota referoin http://tuumat.blogspot.fi/2013/03/working-girl.html?m=0

    Muistan, että kirja herätti monia, vahvojakin tunteita. Toisaalta olin samaa mieltä ja toisaalta en missään tapauksessa halua hänen viitoittamalleen tielle. Jos kirjaa ei ole lukenut, niin sille kannattaa antaa mahdollisuus. Vaikka moni juttu liittyy amerikkalaiseen työkulttuuriin ja moni muuhun toimintaan, mitä en kannata, niin paljon oli myös hyviä pointteja. Suosikkini "Done is better than perfect". Sherylin mies kuoli joku aika sitten. Olisi mielenkiintoista (ja tunkeilevaa) tietää, onko puolison poistuminen yhtälöstä muuttanut hänen näkemyksiään verrattuna vuoteen 2013.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin kannustan lukemaan itse. Se, että mulla lukukokemuksesta jäi päällimmäisenä kauhun tunne siitä, että tuollaistako se johtajana oleminen todella on, ei tarkoita, etteikö kirjassa olisi muuten hyviä pointteja.

      "Done is better than perfect" uppoaa minuunkin, ja olen sitä toistellut useissa yhteyksissä sen jälkeen, kun jostain Facebookista kertovasta lehtijutusta sen bongasin.

      Mietin pitkään, mainitsenko Sandbergin puolison kuoleman tässä jutussa. Siitä on nyt vähän yli vuosi, ja Sandberg kirjoitti mm. äitienpäivänä siitä, miten yksinhuoltajana on paljon vaikeampaa tasapainottaa työ ja perhe. Mutta siihen meneminen tuntui juurikin tunkeilevalta, niin en sitten mennyt.

      Poista