tiistai 4. lokakuuta 2016

Ei kuulu sulle

Olen ollut hieman hämilläni Marja Hintikan ja Rakel Liekin vloggauksesta aiheista, joita naiselta ei pidä kysyä.




En minä sillä, ettenkö olisi itsekin noita joskus pohtinut. Että mitä se muille kuuluu, mitä mä teen.

Varmasti jokaisen elämässä on asioita, joita ei heti ensimmäiseen "mitä kuuluu?" -kysymykseen ryhdy vastauksena kertomaan. Minullakin.

Minä olen halunnut ja saanut kaksi lasta. Kolmatta en toivo, eikä sellaista ole suunnitteilla. Olen saanut keskenmenon. Pikkusiskoni on kuollut. Lähisuvussani on sekä alkoholisti että skitsofreenikko. Ja yksi itsemurhan tehnyt.

Olen käynyt terapiassa setvimässä sekä loppuunpalamistani, parisuhdettani, että suhdetta lapsiini ja omaan äitiyteeni. Äitisuhteeni ei ole niin hyvä, kuin haluaisin sen olevan. Isänkin kanssa olisi petraamisen varaa. En vieläkään tiedä, mitä haluan tehdä isona.

Enkä minä tiedä, kuuluuko mikään yllämainituista yhtään kellekään. Ehkäpä ei. Paskaakaan, kuten Hintikka sanoo.

Mutta sen arvaan, että nuppini olisi nykyistä pahemmin sekaisin, jos en olisi osannut ja uskaltanut puhua kipeistä ja vaikeista asioista, joita tielleni on osunut.

Kyllä minäkin joskus pelkäsin. Paheksuntaa, hylkäämistä, leimaamista. Arvatkaa mitä? Se, että puhuin, ei tuonut mitään niistä. Päinvastoin, koin saavani armoa, ymmärrystä, hyväksyntää. Ja tiedättekö, kuinka monta vertaistarinaa kuulin? Aika moni meistä kantaa isojakin juttuja sisällään. Muillekin on helpottavaa saada tietää, ai että sinäkin, sinunkin perheessäsi.

Niin että en oikein osaa ilolla tervehtiä siitä, että kansakunnan ehkä suosituin talk show -emäntä opettaa meitä vaikenemaan. Tökerö ei tietenkään saa olla, eikä toista kannata neuvoa. Mutta että ei saisi kysyä? Ja kun se sama viesti on niin helppo kääntää toisinpäin, että älä kerro. Että vauvahaaveissa on jotain salailtavaa. Tai siinä, että ei halua saada lapsia. Tai siinä, ettei tiedä, mitä haluaa. Eikä ole! Miksi pitäisi olla?

Blogi on ollut hieman unholassa viime ajat, mutta tämän halusin tulla sanomaan. Olkaa armollisia itsellenne ja muille. Itselle isoista jutuista kannattaa jutella. Toisten isoista jutuista saa olla kiinnostunut. Kuunteleminen on hyvä.

Ja tämä: joskus se aallonpohjassa rämpivä ihminen eniten kaipaa sitä, että joku on hänestä kiinnostunut. Myötätuntoinen "Miten sulla menee?" voi pelastaa päivän.

Ei mulla muuta. Kuvat ovat kesän Italian-lomalta. Mielestäni ne sopivat seesteisyydessään tähän.

Mitä sinulle kuuluu?

16 kommenttia:

  1. Mä olen myös hieman hämilläni tuosta videosta. En ehkä niinkään aiheesta, just noinhan se on että ei kuulu muille pätkääkään. Mutta muhun ei ehkä ihan pure tuo Hintikan hyökkäävä tyyli. Rakel oli paljon neutraalimpi ja siksi mun mielestä myy paremmin sen sanomansa. Ehkä se johtuu vain minusta. Mutta kaikki tämäntyyppiset sanomat menettää mun silmissä heti merkityksensä, jos se esitetään hyökkäävästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyökkäävä tyyli särähti minullakin.

      Enkä voinut olla miettimättä (ja kirjoittamatta siitä), että ihanko tosi meidän pitää entistä enemmän sulkeutua toisiltamme. Auttaisiko pikemminkin se, että päättäisimme lähtökohtaisesti olettaa toisella olevan hyvät tarkoitusperät.

      Että jos joku tiedustelee multa, että mites sen kolmosen kanssa, joko on pullat uunissa, niin mä en heti pistäisi loukkaantumisvaihdetta silmään. Vaan miettisin, että siltä ehkä loppui hyvääpäivääkirvesvartta-jutut, ja se vaan yrittää pitää yllä keskustelua. Tai ehkä sillä on omia vauvahaaveita, joista se haluaisi päästä kertomaan. Tai ehkä mitä tahansa muuta, kuin että se yrittää nyt tieten tahtoen loukata minua.

      Koska en mä halua uskoa, että kanssaihmiset kyselevät, koska ovat pahat mielessä. Ehkä joskus sattuu vähän kömpelömpi sananvalinta, mutta eiköhän suurin osa meistä kuitenkin hyvää tarkoita. Voitais suhtautua heihin hyvällä, eikä Hintikan tyylillä ei kuulu sulle paskaakaan.

      Poista
    2. Tästä tuli niin hyvä mieli! Onpa parasta kun on empatiaa ja malttia. Hymy nousi postauksesta ja tästä kommentista. :) :) :)

      Nuppu

      ps. On minulla vauvahaaveita. Mutta kierukkakin.

      Poista
    3. Minua kans ärsyttti tuo video. Vaikka siis ajattelen myös että se ei kuulu muille eikä myden pidä kysellä. Mutta tuo hyökkäävä, agressiivinen tyyli. Ehkä se oli se.

      Minusta voi kyllä kysyö mitä kuuluu ja kertoa hyvinkin avoimesti omista jutuista, mutta toisten lapsiasiat / lapsen"teko"asiat menevät.minusta alueelle josta puhuminen pitäisi jättää sen varaan mitä toinen haluaa kertoa.

      Keskenmenosta puhuminen on tosin tärkeää. Kävin lounaalla hesassa pari viikkoa sitten inttikaverin kanssa ja lounastauko meni itkiessä. Kaverini oli juuri saanut keskenmenon ja sanoi että koska tiesi minulla olleen niitä myös, oli helppo puhua -ja itkeä. Ja siinä me sitten itkettiin. Yksi kokonainen lounastauko ennen kuin kumpikin jatkoivat sorvin ääreen.

      Niin. Ehkä puhuminen ja kertominen ovat tosiaan eri asia kuin utelu ja kysyminen. Ja aiheen utelu eri kuin kuulumisten kysyminen. :)

      Poista
    4. Aivan totta. Utelu paha, kuunteleminen hyvä. Että mennään sen ehdoilla, jolla on jotain kerrottavaa. Ja jos ei halua puhua, ei tarvitse. Mutta että itse viestittäisi, että asiasi on minulle tärkeä, olen tässä, jos haluat jutella.

      Poista
  2. Aamen! Osasitpa hyvin pukea sanoiksi sen kummallisen olon, mikä minulle jäi kyseisestä videosta. Puhumista ei tässä kulttuurissa voi harrastaa liikaa! Keskustelun avaaminen, toisen arvoista ja ajatuksista kiinnostuminen ja aito empatia, ei niitä voi koskaan olla liikaa. Minut on parissakin aallonpohjassa läheinen pelastanut sanomalla yksinkertaisesti: "Miten voit? Olen huolissani sinusta."

    Olen vähän nuorempi, joten ahkeran kyselyn aika koituu ehkä vasta myöhemmin, mutta olen itse hieman ihmeissäni, että joka kadunkulmassako tätä tädit joiltain utelevat, että alkaa niin kiukuttaa. "Oletteko ajatelleet haluavanne lapsia?" "Mitenkäs oletko itse miettinyt haluavasi äidiksi?" ja "Koskas teille tulee tällainen?" ovat keskustelunavauksia, joihin olen äidille, siskolle ja ystäville vastannut oikein mielelläni, vaikka aihe onkin omassa parisuhteessa arka. Räjähtäisin, jos ei vaikeista asioista voisi puhua!

    Itse en edes ole luontaisesti hyvä puhumaan tunteistani, vaan olen opettelemalla opetellut sitä. Perheen, ystävien, puolison ja terapeutinkin kanssa. On kannattanut joka kerta. Ja koska en vieläkään osaa aina olla oma-aloitteinen, olen äärimmäisen kiitollinen läheisistä, jotka pistävät nokkansa asioihini. :) (Toki edellyttää luottamuksellista suhdetta, en toivo samaa välttämättä sähköinsinööriltä palaverissa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä muistan vain yhden kerran, kun multa on tökerösti udeltu lapsiaikeista. Silloinkin kysyjän virhe oli lähteä olettamaan syitä sille, ettei lapsia vielä ollut. Jos hän olisi aidon uteliaasti vain kysynyt, olisi reaktioni todennäköisesti ollut positiivisempi. Mulle perheenperustaminen on iso juttu, ja mielelläni siitä puhelin jos joku kiinnostui kuuntelemaan.

      Mä olen muutenkin aika väsynyt suomalaiseen hiljaiseen pärjäämisen kulttuuriin. Videon Ei kuulu sulle on vain yksi osa tätä yksin pärjäämistä. Olen ilolla huomannut, miten kulttuuri hiljalleen vapautuu, kun rohkeat tienraivaajat avaavat oman elämänsä solmukohtia, jotka ovat meillä liian paljon vielä tabuja. Esim. Jare Tiihosen paljastus masennusjaksoistaan oli mun mielestä todella jees - siis ei niin, että olisin tyytyväinen hänen kärsimyksestään, mutta siitä olen, ettei hän häpeä sitä.

      Poista
  3. Amen.
    Mä luulen, että olen kuullut kaikki variaatiot lastenhankintaan liittyvistä kyselyistä ja kommenteista (tai en luultavasti sellaisia, joilla ihmetellään miksi lapsia ei vielä ole, mutta kaikki jossa päivitellään niiden hankkimista, määrää, tiheyttä, sukupuolta yms.) ja olen jo todella immuuni aiheelle (varmasti myös siksi, että asiat ovat sujuneet niin kivasti että mitään kipukohtia ei lisääntymiseen liity). Osa kommenteista on varmaan sanottu silleen passiivisesti paheksuen, mutta sitten on. Olen todennut, että jos olen itse varma valinnoistani ja tyytyväinen asiaan, en hirveästi heilu siitä jos joku suoraan tai epäsuoraan ilmoittaa pitävänsä mua ihan urpona. So be it.
    Tossa videossa oli kyllä sen verran aggressiivinen sävy, että se pointti vähän jäi hyökkäävyden alle. Kyllä, on varmaan hyvä miettiä millä repliikillä kyselee ja kommentoi, mutta kuten sä, mäkin pidän yleensä sitä sellaisena puheenaiheena, joka kuuluu elämään. Ei nyt ehkä siihen ensitapaamiseen, mutta vaikea olisi kuvitella ettei esimerkiksi työkavereiden kanssa voisi puhua yleisellä tasolla siitä, haluaako joskus lapsia.
    Mutta. Oli vaan hyvä teksti! Tulin nyt oikein kerralla kommentoimaan :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että kommenteista ja kyselyistä loukkaannutaan eniten silloin, kun asia on itselle jotenkin kipeä. Jos asian kanssa on sinut, voinee tökerötkin huomautukset kuitata olankohautuksella?

      Kiva kun kommentoit!

      Poista
  4. Mä olen opetellut tässä aikuisiälläni sellaista, että uskaltaisin kysyä - ja jäädä oikeasti kuuntelemaan. Usein sitä näkee, huomaa tai jotenkin vaistoaa ihmisestä, että kaikki ei ole ok. Että on ongelmia tai uupumusta tai huolia. Olen harjoitellut sellaista tapaa, että näissä tilanteissa uskaltaisin pysähtyä sen ihmisen äärelle ja hiljentyä kuuntelemaan, mitä sillä on sydämellään. Ei tarvitse udella tökerösti, mutta voi ilmaista, että on lähellä ja jotenkin avoin kuulemaan sellaistakin, mikä ei välttämättä ole kaunista ja harmonista.

    Itseäni joskus häiritsee kovasti sellainen, että jos puhun jollekulle jostakin vaikeammasta ja raskaammasta asiasta elämässäni, keskustelukumppani pyrkii ensisijaisesti RATKAISEMAAN asian tai antamaan neuvoja. Aika usein sitä on itse kyllä hakenut erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja ja pohtinut, mistä asiat johtuvat. Enemmän olisi tarvetta empatialle ja ymmärrykselle. Se on paljon vaikeampi laji kuin ohjeiden antaminen ja suoraviivaisten syys-seuraus-tulkintojen tekeminen toisen elämänpiiriin kuuluvista asioista.

    Toki joskus tarvitaan myös tukea konkreettiseen ongelmien ratkaisuun, mutta veikkaan silti, että lämmöstä ja ymmärryksestä on meidän kulttuurissamme suurempi pula.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen opetellut samaa. Ja just toi on ihan totta, ettei pitäisi yrittää RATKAISTA, riittää että ihan vaan kuuntelee. Se on yllättävän vaikeaa silloinkin, kun yrittää keskittyä olemaan ratkomatta. Mä oon lasten kanssa harjoitellut tunteiden sanoittamista, sitä oon joskus koittanut aikuistenkin kanssa jutellessa. Ihan vaikka vaan toistamalla, mitä toinen on itse kertonut tunteistaan. Yritän sillä tavalla viestiä, että mä kuulen, mitä toinen sanoo, ja että hänen asiansa on mulle tärkeä.

      Poista
    2. Tunteiden sanoittaminen ja just tuo kuulemisen ja ymmärtämisen ja noteeramisen viesti ovat tosi tärkeitä juttuja aikuistenkin kanssa.

      Mä olen aika harvoin jotenkin tosi säpäleinä ja epävarma, mutta hiljattain olin sellaisessa tilanteessa, ja puhuin silloin asiasta ystävälleni. Hänen tapansa reagoida oli sellainen, että hän pyrki perustelemaan minulle lukuisin syin ja esimerkein, miksi minun ei missään tapauksessa tarvitsisi tuntea niitä tunteita, jotka mieltäni painoivat. Sinä hetkenä koin, että ystäväni oli kertakaikkisen väärällä taajuudella. Tunteet olivat, en mahtanut sille mitään. Olisin kaivannut ymmärrystä, oikeutusta ja empatiaa. Järkisyyt sille, miksi tunteet olivat "turhia", tuntuivat vain lisäävän epätoivoani. Sillä tokihan minä pragmaattisena ihmisenä aina järkisyyt tiedän, enkä ole muutenkaan kovin herkästi kriisiytyvää sorttia. Mutta sen kerran kun olin tunteiden vallassa, olisi ollut tärkeää saada tuntemiselle "lupa".

      Täytyy muistaa tämä itsekin, jos joku läheiseni joskus on vastaavassa tilanteessa. Olen tehnyt viime vuosina työelämässä paljon juttuja, joissa opetetaan ja kannustetaan tunnistamaan ja hyväksymään erilaiset tunteet sekä itsellä että toisilla. Huomaan, että olen tullut aika herkäksi tälle tunneteemalle ja olen vähän allerginen sille, jos toisen ihmisen tunteita aletaan sorkkia tai arvottaa.

      Poista
    3. Tiedän mistä puhut. Olen parhaillaan tilanteessa, jossa tunteisiin hyvin insinöörimäisesti suhtautuva läheiseni ei millään tunnu ymmärtävän, että tunne on totta ja oikeutettu, vaikkei sille olisi järkiperustetta.

      Ja se on just noin, että tunteilleen kaipaa hyväksyntää, eikä niiden mitätöimistä poisselittämällä. Ei kaikkea tarvitse itse ymmärtää tai toisen tunteisiin samastua, mutta silti voi hyväksyen todeta, että sinä nyt tunnet näin.

      Kiitos tosi mielenkiintoisista kommenteista, sait syvennettyä hienosti alkuperäistä ajatustani.

      Poista
  5. Pakko palata vielä tähän, sillä Eeva Kolu kirjoittaa aiheesta hienosti Uudessa Muusassa:

    http://www.uusimuusa.fi/henkilokohtaista/eniten-havettaa-hapea/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jestas miten hyvä teksti. Täytyy lukea ajatuksella vielä toisenkin kerran.

      KIITOS, että jaoit.

      Poista