lauantai 19. marraskuuta 2016

Henkinen väkivalta on henkistä väkivaltaa

Kuvittele pieni tyttö, jonka vanhemmat ovat riitaisassa avioliitossa. Ulospäin kaikki näyttää hyvältä: perheen isä tekee paljon töitä ja äiti hoitaa kotona lapsia. Lapset ovat terveitä, puhtaita ja ehjissä vaatteissa. On leluja, ulkomaan matkojakin.

Suljettujen ovien takana isä halveksii lasten äitiä lastensa kuullen. Äiti heittää suutuspäissään päivällisen isän kasvoille. Lautasia paiskotaan seinään, uusia ostetaan tilalle.

Tyttö ei muista kuin yhden hellyydenosoituksen vanhempiensa välillä. Yhden koko lapsuutensa aikana. Ivaa, myrkkyä ja vihaa hän muistaa sitäkin enemmän.

Tyttö muistaa hiihtoretken ja lumilinnan rakentamisen isän kanssa. Hän muistaa myös sen, miten isä oli paljon työmatkoilla, myöhään töissä ja toi töitä kotiin.

Tyttö ei muista, että isä tai äiti olisi koskaan sanonut ääneen rakastavansa. Hän ei muista helliä katseita, ei kannustavia sanoja. Hän ei muista väkivaltaa, mutta sen uhkan kyllä.

Tyttö muistaa sen, ettei koskaan ollut riittävän hyvä. Äiti arvosteli huonosti tehdyistä kotiaskareista, isä ei koskaan kiittänyt tai kehunut.

Onko tyttö ollut koskaan sylissä, onko häntä paijattu ja pidetty hyvänä? Hän ei muista, vaikka muistaa sen, kuinka äiti yritti halata kun tyttö ei enää halunnut ottaa sitä vastaan. Halauskin oli vallankäyttöä, josta kieltäytyminen johti äidin marttyyrikohtaukseen, jonka jälkeen tyttö joutui lohduttamaan ja pyytämään anteeksi.

Tytön kotona ei koskaan puhuttu vaikeista asioista. Ei selitetty vanhempien riitoja, ei sovittu yhteenottoja lasten kanssa.

Kerran tytön äiti potki auton tuulilasin hajalle, ja tyttö pelästyi. Pelkäsi äidin tulleen hulluksi, pelkäsi tulevansa itsekin. Vietti monta vuotta epämääräisessä ahdistuksessa, jota vanhemmat eivät koskaan purkaneet. Eivät varmaan omilta ongelmiltaan huomanneet.

Kodin ilmapiiristä puhumiseen ei ollut sanoja. Mikään käsinkosketeltava ei ollut vialla. Kukaan ei ryypännyt, kukaan ei lyönyt. Ehkä lapsuuden kuuluu olla tälläistä, tyttö mietti. Ehkä minussa on jotain pielessä, kun kotona on paha olla.

Tyttö kasvoi, koki rajun murrosiän. Vanhempien välit olivat jo niin tulehtuneet, että he molemmat välttelivät kotona oloa. Isä matkusti entistä enemmän, äiti kävi kursseilla.

Yläasteikäisenä tyttö oli pitkiä aikoja ilman vanhempiaan kotona. Huolehti itsensä lisäksi pikkusiskosta. Laittoi ruuan, pesi pyykit, auttoi läksyissä. Ajatteli, että hänen pitää pärjätä näin itsenäistä elämää, näin nuorena, koska sitä häneltä odotettiin eikä tyttö osannut sitä kyseenalaistaa.

Siinä sivussa tyttö joi itsensä kaatokänniin kerran viikossa, harrasti irtosuhteita, näpisteli, tupakoi, lintsasi koulusta, värjäsi hiuksensa vihreäksi, leikkasi ne koulun vahtimestarin kopista löytyneillä fiskarseilla, teki itsestään ulkoa yhtä ruman kuin tunsi sisältä olevansa. Ei ajatellut olevansa itsetuhoinen, mutta silti satutti itseään kaikin keinoin.

Vanhemmat eivät huomanneet muuta kuin vihreät hiukset. Yläasteen luokanvalvoja piti tyttöä hankalana tapauksena, kutsui puhutteluun, nuhteli, ylenkatsoi. Parhaan kaverin vanhemmat kielsivät tyttäreltään ystävyyden tytön kanssa, koska tyttö oli "huonoa vaikutusta".

Tyttö kasvoi aikuiseksi, kipuili ihmissuhteissa, koki vaikeaksi luottaa keneenkään. Piti itsensä niin etäällä lapsuudenkodistaan, kuin osasi. Lopetti yhteydenpidon vanhoihin koulukavereihin, koska muistot heistä sekoittuivat muistoihin kaikesta siitä, mikä oli lapsuuden kodissa pahaa ja pielessä. Otti etäisyyttä myös siskoihin, sillä olla heidän kanssaan oli olemista avoinna lapsuuden haavoille.

Tyttö löysi ihanan miehen, jonka rakkauteen oppi hiljalleen luottamaan. Sai omia lapsia, joille vannoi olevansa erilainen vanhempi. Kertoi rakastavansa, piti sylissä, sanoitti tunteita, lohdutti, myönsi virheensä ja pyysi anteeksi.

Mutta lapsuuden möröt nousevat edelleen pintaan. Aikuisen tytön on vaikea suhtautua vanhempiinsa, jotka edelleen käyttävät valtaa ikävällä tavalla ja pyrkivät kontrolloimaan. Joiden kanssa lapsuuden solmuista on mahdotonta puhua, koska he kokevat tarjonneensa normaalin kasvuympäristön, josta mitään ei puuttunut.

Väsyneenä tyttö huomaa itsekin rankaisevansa lapsiaan kylmyydellä. Sähähtää riitaa itkevälle tyttärelleen: "Mene pois, olen niin vihainen sinulle, etten tahdo nähdä sinua juuri nyt".  Häpeää itseään, häpeää sitä, ettei koskaan riittänyt omille vanhemmilleen. Häpeää, että vieläkin kantaa mukanaan pienen tytön loukatuksi tulemisen tunteita. Häpeää, ettei pysty antamaan anteeksi. Häpeää, että odottaa yhä anteeksipyyntöä, jota ei koskaan tule.

Omasta kokemuksestaan tyttö tietää, kuinka haavoittavaa välinpitämättömyys voi olla. Että ei ole olemassa omille vanhemmilleen. Että ei ole tärkeä.

Mutta hän ei osaa yhdistää kaikkea kokemaansa siihen, että vanhempi joskus vastaa puhelimeen.

On vähän surullinen tästä kohusta. Toivoisi, ettei keskusteltaisi enää pieleen menneestä kampanjasta, vaan siitä, miten vanhempia voitaisiin auttaa olemaan parempia siinä, mikä kantaa vuosikymmenten ja sukupolvien päähän.

Kohtelemaan lapsiaan paremmin.