lauantai 19. marraskuuta 2016

Henkinen väkivalta on henkistä väkivaltaa

Kuvittele pieni tyttö, jonka vanhemmat ovat riitaisassa avioliitossa. Ulospäin kaikki näyttää hyvältä: perheen isä tekee paljon töitä ja äiti hoitaa kotona lapsia. Lapset ovat terveitä, puhtaita ja ehjissä vaatteissa. On leluja, ulkomaan matkojakin.

Suljettujen ovien takana isä halveksii lasten äitiä lastensa kuullen. Äiti heittää suutuspäissään päivällisen isän kasvoille. Lautasia paiskotaan seinään, uusia ostetaan tilalle.

Tyttö ei muista kuin yhden hellyydenosoituksen vanhempiensa välillä. Yhden koko lapsuutensa aikana. Ivaa, myrkkyä ja vihaa hän muistaa sitäkin enemmän.

Tyttö muistaa hiihtoretken ja lumilinnan rakentamisen isän kanssa. Hän muistaa myös sen, miten isä oli paljon työmatkoilla, myöhään töissä ja toi töitä kotiin.

Tyttö ei muista, että isä tai äiti olisi koskaan sanonut ääneen rakastavansa. Hän ei muista helliä katseita, ei kannustavia sanoja. Hän ei muista väkivaltaa, mutta sen uhkan kyllä.

Tyttö muistaa sen, ettei koskaan ollut riittävän hyvä. Äiti arvosteli huonosti tehdyistä kotiaskareista, isä ei koskaan kiittänyt tai kehunut.

Onko tyttö ollut koskaan sylissä, onko häntä paijattu ja pidetty hyvänä? Hän ei muista, vaikka muistaa sen, kuinka äiti yritti halata kun tyttö ei enää halunnut ottaa sitä vastaan. Halauskin oli vallankäyttöä, josta kieltäytyminen johti äidin marttyyrikohtaukseen, jonka jälkeen tyttö joutui lohduttamaan ja pyytämään anteeksi.

Tytön kotona ei koskaan puhuttu vaikeista asioista. Ei selitetty vanhempien riitoja, ei sovittu yhteenottoja lasten kanssa.

Kerran tytön äiti potki auton tuulilasin hajalle, ja tyttö pelästyi. Pelkäsi äidin tulleen hulluksi, pelkäsi tulevansa itsekin. Vietti monta vuotta epämääräisessä ahdistuksessa, jota vanhemmat eivät koskaan purkaneet. Eivät varmaan omilta ongelmiltaan huomanneet.

Kodin ilmapiiristä puhumiseen ei ollut sanoja. Mikään käsinkosketeltava ei ollut vialla. Kukaan ei ryypännyt, kukaan ei lyönyt. Ehkä lapsuuden kuuluu olla tälläistä, tyttö mietti. Ehkä minussa on jotain pielessä, kun kotona on paha olla.

Tyttö kasvoi, koki rajun murrosiän. Vanhempien välit olivat jo niin tulehtuneet, että he molemmat välttelivät kotona oloa. Isä matkusti entistä enemmän, äiti kävi kursseilla.

Yläasteikäisenä tyttö oli pitkiä aikoja ilman vanhempiaan kotona. Huolehti itsensä lisäksi pikkusiskosta. Laittoi ruuan, pesi pyykit, auttoi läksyissä. Ajatteli, että hänen pitää pärjätä näin itsenäistä elämää, näin nuorena, koska sitä häneltä odotettiin eikä tyttö osannut sitä kyseenalaistaa.

Siinä sivussa tyttö joi itsensä kaatokänniin kerran viikossa, harrasti irtosuhteita, näpisteli, tupakoi, lintsasi koulusta, värjäsi hiuksensa vihreäksi, leikkasi ne koulun vahtimestarin kopista löytyneillä fiskarseilla, teki itsestään ulkoa yhtä ruman kuin tunsi sisältä olevansa. Ei ajatellut olevansa itsetuhoinen, mutta silti satutti itseään kaikin keinoin.

Vanhemmat eivät huomanneet muuta kuin vihreät hiukset. Yläasteen luokanvalvoja piti tyttöä hankalana tapauksena, kutsui puhutteluun, nuhteli, ylenkatsoi. Parhaan kaverin vanhemmat kielsivät tyttäreltään ystävyyden tytön kanssa, koska tyttö oli "huonoa vaikutusta".

Tyttö kasvoi aikuiseksi, kipuili ihmissuhteissa, koki vaikeaksi luottaa keneenkään. Piti itsensä niin etäällä lapsuudenkodistaan, kuin osasi. Lopetti yhteydenpidon vanhoihin koulukavereihin, koska muistot heistä sekoittuivat muistoihin kaikesta siitä, mikä oli lapsuuden kodissa pahaa ja pielessä. Otti etäisyyttä myös siskoihin, sillä olla heidän kanssaan oli olemista avoinna lapsuuden haavoille.

Tyttö löysi ihanan miehen, jonka rakkauteen oppi hiljalleen luottamaan. Sai omia lapsia, joille vannoi olevansa erilainen vanhempi. Kertoi rakastavansa, piti sylissä, sanoitti tunteita, lohdutti, myönsi virheensä ja pyysi anteeksi.

Mutta lapsuuden möröt nousevat edelleen pintaan. Aikuisen tytön on vaikea suhtautua vanhempiinsa, jotka edelleen käyttävät valtaa ikävällä tavalla ja pyrkivät kontrolloimaan. Joiden kanssa lapsuuden solmuista on mahdotonta puhua, koska he kokevat tarjonneensa normaalin kasvuympäristön, josta mitään ei puuttunut.

Väsyneenä tyttö huomaa itsekin rankaisevansa lapsiaan kylmyydellä. Sähähtää riitaa itkevälle tyttärelleen: "Mene pois, olen niin vihainen sinulle, etten tahdo nähdä sinua juuri nyt".  Häpeää itseään, häpeää sitä, ettei koskaan riittänyt omille vanhemmilleen. Häpeää, että vieläkin kantaa mukanaan pienen tytön loukatuksi tulemisen tunteita. Häpeää, ettei pysty antamaan anteeksi. Häpeää, että odottaa yhä anteeksipyyntöä, jota ei koskaan tule.

Omasta kokemuksestaan tyttö tietää, kuinka haavoittavaa välinpitämättömyys voi olla. Että ei ole olemassa omille vanhemmilleen. Että ei ole tärkeä.

Mutta hän ei osaa yhdistää kaikkea kokemaansa siihen, että vanhempi joskus vastaa puhelimeen.

On vähän surullinen tästä kohusta. Toivoisi, ettei keskusteltaisi enää pieleen menneestä kampanjasta, vaan siitä, miten vanhempia voitaisiin auttaa olemaan parempia siinä, mikä kantaa vuosikymmenten ja sukupolvien päähän.

Kohtelemaan lapsiaan paremmin.

21 kommenttia:

  1. Koskettavasti kirjoitat. Olen varma, että et ole yksin. Ja pelkästään tämän blogin perusteella on selvää, että et ole jäänyt lapsuudenkokemustesi vangiksi vaan kirjoitat rohkeasti oman elämäsi tarinaa. Se on kunnioitettavaa! Häpeä on luonnollinen tunne, mutta toivottavasti et soimaa itseäsi liiaksi. Sillä täältä ruudun takaa katsottuna olet rakentanut annetuista palasista mitä hienoimman perhe-elämän! Kuka tahansa, turvallisessa ja kannustavassakin kodissa kasvanut, tiuskii joskus lähimmäisilleen. Itse olen ollut lapsuuden perheeni suhteen äärimmäisen onnekas, mutta puolisoni kautta olen nähnyt, miten vielä aikuisenakin voi janota vanhemmiltaan lämpöä ja rakkautta, vaikka toisaalta itseään suojellakseen on rajoittanut yhteydenpidon minimiin, koska joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään.

    Minustakin kampanja on omituisesti suunnattu ja sitä seurannut kohu sivussa aiheesta, kuten kirjoitat. Lapsen tunteet ja tarpeet voivat jäädä huomioimatta, jos vanhemmilla on niin paljon muuta mielessään, etteivät he ehdi ja osaa pysähtyä kuuntelemaan ja kohtaamaan lasta. Mutta en kyllä usko, että elektroniikka on tähän syypää tai kukaan olisi pelkän älykännykän takia jättänyt lastaan heitteille. Kampanjoinnin, ja etenkin avun, tulisi kohdistua siihen, miten auttaa vanhempia kohtaamaan lapsensa ihmisinä, luomaan perheeseen tuen ja rakkauden ilmapiiri (kuului siihen minkälainen kokoonpano tahansa) ja selvittämään omat tunteensa ja aikuisten ongelmansa aikuismaisesti aikuisten kesken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Riimi.

      En ole yksin, valitettavasti. Luin juuri Katriina Järvisen kirjan Kaikella kunnioituksella, joka koskettelee juuri tätä aihetta, ongelmallisen lapsi-vanhempi -suhteen puimisen vaikeutta ja anteeksiannon sosiaalisen paineen musertavuutta. Tavallaan on itselle huojentavaa huomata, että kohtalotovereita on (myös Järvinen itse), mutta samalla hirvittävän surullista, että meitä kaltoinkohdeltuja on monia.

      Tämä teksti oli kenties blogini rohkein. Olen tiedostamattomasti kerännyt rohkeutta sen kirjoittamiseen jo kolme vuotta. Vanhempani ovat elossa ja lukutaitoisia, vaikka tietääkseni eivät blogistani tiedäkään. Kirjoittaminen on kuitenkin helpompaa kuin puhuminen, enkä usko voivani hävitä enää mitään, vaikka tekstini heidän tietoonsa tulisikin.

      Muistan kun tutustuin nykyisen mieheni perheeseen, miten epätodelliselta se tuntui, että perheenjäsenet puhuivat toisilleen ilman pilkkaa, ivaa ja passiivisaggressiivista vittuilua. Ettei lauseiden takana ollut piilomerkityksiä, äänensävyt olivat normaaleja ja sanoihin - myös lupauksiin - saattoi luottaa.

      Se oli ihmeellistä, ja eheyttävää, kun pääsin osaksi mieheni perhettä. Osin siksi otin naimisiin mennessäni mieheni nimen - julkiseksi tunnustukseksi hänen perheelleen, että olen nyt osa heitä.

      Mutta on tämä vaikea aihe puhua. Onnellisen perheen "vaatimus" on niin vahvana yhteiskunnassamme, ja odotukset aikuistuneelle lapselle suhteessa vanhempiinsa korkeat.

      Jos jotain olen lapsuudestani oppinut, niin sen, etten voi äitinä piiloutua sen taakse, että "kaikki tekevät virheitä", ja "kukaan meistä ei ole täydellinen". Mun täytyy kohdata omat virheeni, myöntää ne, pyytää anteeksi ja korjata tapani. Sitä olisin itsekin kaivannut omilta vanhemmiltani.

      Poista
  2. Hienosti kirjoitat surullisesta ja vaikeasta aiheesta, olet vahva ja voimakas ihminen kun pystyt tähän! En oikein löydä sanoja ilmaisemaan tunteita, joita kirjoituksesi herätti, mutta voin sanoa, että tämä kyllä kolahti ja pisti miettimään paitsi omaa lapsuuttaa niin myös omien lapsieni saamaa aikuisen turvaa, läsnäoloa ja rakkautta❤️. Omaa lapsuutta kun varjosti läheisen alkoholismi, vaikka sille ei lapsena tietenkään itsellä nimeä ollutkaan.

    Tuohon kampanjaan en sen kummemmin kommentoi, en ole seurannut enkä tutustunut myöskään siitä käytävään keskusteluun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anu.

      Kiva kuulla, että kolahti. Siksi näitä tarinoita pitää kertoa, vaikka hävettää ja vaikka aihe on tabu.

      Poista
  3. "Joiden kanssa lapsuuden solmuista on mahdotonta puhua, koska he kokevat tarjonneensa normaalin kasvuympäristön, josta mitään ei puuttunut.

    Väsyneenä tyttö huomaa itsekin rankaisevansa lapsiaan kylmyydellä. Sähähtää riitaa itkevälle tyttärelleen: "Mene pois, olen niin vihainen sinulle, etten tahdo nähdä sinua juuri nyt". Häpeää itseään, häpeää sitä, ettei koskaan riittänyt omille vanhemmilleen. Häpeää, että vieläkin kantaa mukanaan pienen tytön loukatuksi tulemisen tunteita. Häpeää, ettei pysty antamaan anteeksi. Häpeää, että odottaa yhä anteeksipyyntöä, jota ei koskaan tule."


    Niin tuttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️

      Poista
    2. Ja unissaan yöllä kommentoidessa, olisin tosiaan voinut myös jättää itsekin sydämet ja tsempit, Saara, sinulle.

      Taisin jo vuosi pari sitten ihailla sitä kuinka olet pystynyt antamaan anteeksi tai ainakin ajattelemaan, että vanhempasi ovat tehneeet parhaansa niillä tiedoilla ja kyvyillä, jotka heillä on ollut.

      <3

      Poista
    3. Kiitos sydämistä ja tsempeistä <3

      Mutta mitä tuohon anteeksi antoon tulee, niin taidan olla aika kaukana siitä. Tosin olen kallistumassa sille kannalle (etenkin yllä mainitsemani Katriina Järvisen kirjan luettuani), ettei minun välttämättä tarvitsekaan antaa anteeksi.

      Niin kauan kuin vanhempieni käyttäytyminen ei muutu, he eivät kadu, eivätkä pyydä anteeksi, ei minun tehtäväni (tai velvollisuuteni) voi olla antaa anteeksi. Minun tehtäväni voi olla mennä eteenpäin, ja päästää irti kaikesta sellaisesta katkeruudesta, joka haittaa omaa elämääni. (Tässä kohtaa pitää kuitenkin mainita, että kahdesta vanhemmastani toisen kanssa olen edennyt parempaan suuntaan, ja toisen kansa huonompaan nyt aikuisiällä. Eli toisen kanssa anteeksianto on jopa mahdollista.)

      Toki myös ajattelen, että he ovat tehneet parhaansa niillä kyvyillä, jotka heillä on ollut. Ja se onkin oikeastaan aika pelottavaa. Jos he voivat olla niin kujalla siitä, minkälaisen lapsuuden ovat minulle tarjonneet, miten helppoa meidän muiden on erehtyä luulemaan omaa kasvatustapaamme paremmaksi?

      SIKSI tarvitaan valistusta, tietoiskuja, työkaluja ja apua meille vanhemmille. Että me opimme tunnistamaan, mikä on henkistä väkivaltaa ja mikä tervettä vanhemman vallankäyttöä. Koska moni meistä kantaa sukupolvien mittaista taakkaa mukanaan, osin tiedostamattaan.

      Poista
    4. Osaat muotoilla sanat ja ajatukset järkeviksi. Niin. Ei ehkä anteeksiantamista, vaan tosiaan omasta vihasta ja katkeruudesta irti päästämistä.

      Niin totta tuo sukupolvien taakka ja tiedostamattomuuskin. Ja kuinka myös meistä sisaruksista jokainen kokee sen eri tavoin. Osa jopa kietää. Muistetaan tai halutaan muistaa vain hyvä. Ja puhua vain siitä.

      Samoin tuo mitä kirjoitit tuonne aiempaan kommenttiin: "Jos jotain olen lapsuudestani oppinut, niin sen, etten voi äitinä piiloutua sen taakse, että "kaikki tekevät virheitä", ja "kukaan meistä ei ole täydellinen". Mun täytyy kohdata omat virheeni, myöntää ne, pyytää anteeksi ja korjata tapani. Sitä olisin itsekin kaivannut omilta vanhemmiltani."

      Joskus turhauttaa, kun kirjoittaa omista virheistään ja ajatuksistaan ja ne ikään kuin mitätöidään sillä, että kaikki tekevät virheitä, turha siinä on velloa ja sitä murehtia.Mutta kun itselle se on juurikin sitä että haluaa ottaa opiksi virheistään ja antaa mallin myös siitä lapsille. Että on väärässä, tekee väärin, käyttäytyy typerästi. Että aikuisetkin tekevät virheitä, niistä voidaan puhua ja aikuistenkin tulee pyytää anteeksi ja pitää lupauksensa.

      Että vika ei ole lapsessa.

      Äiti ja isi rakastaa aina. Ja sen haluamme sanoa joka ilta.

      <3

      Poista
    5. Mä googlailin tähän tekstiini liittyen, ja löysin parin vuoden takaisen nettijutun, jossa vanhemmat kertoivat tilanteista, joissa aikuinen lapsi oli katkaissut välit.

      Kukaan kertomusten vanhemmista ei nähnyt välien katkeamiseen syytä itsessään. Syynä oli itsekäs lapsi, tai tämän manipuloiva puoliso.

      Että on tämä vain ihan saatanan vaikea aihe. Onneksi mulla on fiksuja ja ymmärtäväisiä lukijoita. Etukäteen vähän hirvitti, että demonisoidaanko mut tämän tekstini takia.

      Kirjoitin just siksi, että kävisi ilmi, ettei vika ole lapsessa. Eikä ongelma liioin ole lapsen liiallinen herkkyys, turha vikinä tai ylireagointi, vaan että vuosikausia kestävä mitätöinti ihan aidosti jättää jäljen. (Ja jos sisarukset eivät sitä myönnä, ehkä he ovat vielä lukossa omien juttujensa kanssa.)

      Mä en rankan murrosikäni aikana kohdannut yhtään aikuista, joka olisi ymmärtänyt, mistä on kyse. En ainoatakaan, joka olisi kääntänyt katseensa mun punk-henkisestä lookista ja yrjöistä rinnuksilla ja kysynyt, miten kotona menee. Mä olin vain vaikea teini, joka tuottaa murhetta vanhemmilleen.

      Että olisikin joskus tullut kohdatuksi tasavertaisena ihmisenä, eikä toiselle alisteisena. Se olisi voinut korjata jo paljon.

      Mä sanon myös joka ilta, että rakastan (ja aika usein päivälläkin). Sen lisäksi, ja ennen kaikkea, myönnän, kun teen virheen. Pyydän anteeksi. Sanon, että tein väärin. En selittele. Kerron, että minulle saa suuttua. Minun kanssani saa tapella. Mitään pahaa ei tapahdu siitä, että nousee minua vastaan. Se, että tulee riita, ei riko mitään. Että minä rakastan myös silloin, kun riidellään.

      Poista
  4. Sydämet siis Saara sulle mutta miksei toki kaikille muillekin, vaikka vastaus vähän väärään laatikkoon meni :) pus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvasin :)

      Kiitos ja pus ja <3 myös sulle!

      Poista
  5. Minä en tajunnut tämän tekstin kertovan Sinusta. Tajusin vasta kommenteista sen.

    Tämä teksti täydentää paljon sitä äidit ja tyttäret -postausta, jonka muistan pidemmän ajan takaa. Se jäi mieleen.

    Tajusin tätä lukiessa, että minulla on ollut helpompaa ja välittävämpi koti. Siitä huolimatta samankaltaista etäisyyttä on tullut otettua ja kielteisiä tunteita koettua, kärsimystä molemmin puolin kai. Miksi niin, jos kerran hyvääkin oli?

    Löysin selityksen yllättävää kautta vasta tänä vuonna. Luin Jari Sinkkosen ja hänen tyttärensä Elinan haastattelun Hesarista. Siinä Sinkkonen kertoili, ettei ole joutunut koskaan murehtimaan esikoistyttönsä pärjäämistä, tämä on aina ollut hikipinko ja kaikki on mennyt hyvin. Hän mainitsi, että murrosiässä tyttö vetäytyi omaan huoneeseen ja Sinkkoset (Jari ja Mirja) antoivat tytön olla. "Tästä hän on meitä vähän moitiskellut jälkeenpäin", Sinkkonen sanoi.

    Tsädäm. Siinä se oli.

    Tismalleen sama virhe, jonka kohteeksi minä koin joutuneeni. Pärjäsin ulkoisesti hyvin, oli hyvät vaatteet, siisti koti, mutta kun vetäydyin, minut myös jätettiin sinne. Useiden tekijöiden summana näin sen, oman onneni nojaan jättämisen, yksinomaan hirveänä välinpitämättömyytenä. Sen johdosta lapsi-vanhempi-suhteeseen tuli ongelmia, joiden ratkaisussa meni kauan.

    Omalla kohdallani ne kuitenkin ratkesivat ja kyse ei ollut välinpitämättömyydestä vaan puutteellisin tiedoin ja oletuksin tehdyistä ratkaisuista. Oli aika outo tunne, kun fanittamani Sinkkonen osoittautui saman virheen tehneeksi, joskin minun tapauksessani olosuhteiden erilaisuudesta johtuen jälki oli "pahempaa", eli tapahtui vuosien vieraantuminen ja monia mainitsemiasi tunnekokemuksia.

    En osaa sanoa Sinun tilanteeseen mitään. Kovasti haluaisin toivoa, että kyse on samanlaisesta monen väärinkäsityksen sumasta. Jos niin ei ole, niin ehkä Sinua auttaa sama lause joka minua silloin kipuillessani, että ruoka ja muuten siisti koti ovat jo sentään jotain, niitäkään ei ole kaikilla. (tämä ajatuskin on Meidän perhe -lehdestä, Sinkkoselta).

    Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nuppu kommentistasi, ja anteeksi, että vastaaminen siihen kesti.

      Mua aina vähän hämää juuri kuvaamasi tilanteet, jossa on hyvässä tahdossa mutta kömpelyyttään jouduttu väärinkäsitykseen, joka on ehkä johtanut tosi huonoon lopputulokseen.

      Meinaan, että jos se on niin helppoa, niin mikä estää minua joutumasta omien lasteni kanssa samanlaisen väärinkäsityksen uhriksi? Minä teen jotain, he tulkitsevat sen jollain tavoin (väärin).

      Toisaalta ehkä kypsään, aikuisten väliseen ihmissuhteeseen kuuluu se, että väärinkäsityksistä voi puhua, ja puhumalla parantaa tilanne?

      Poista
  6. Huh, olipa henkilökohtainen kirjoitus! Olet rohkea, kun kirjoitit sen. Tuttua tuo myös minulle, vaikka ei ihan tuossa mittakaavassa. Vanhemmat ovat vielä yhdessä, vaikka eron mahdollisuus on jatkuvasti läsnä. Puhumattomuus tuntuu olevan se perintö, jonka vanhempiemme sukupolvi on meille jättänyt. Kuitenkin kaikesta opitusta on mahdollista oppia myös pois, niin kuin olet itse oman perheen osalta osoittanut. Hemmetin vaikeaa se on, kun selkäytimesta tulee automaattiohjauksella se kotona opittu malli, jos asiaan ei kiinnitä huomiota. Malli, jossa oletetaan, että toisen pitäisi ymmärtää, miltä tuntuu, vaikka ääneen sanotaan, että ei tässä mitään ihmeellistä ole, kaikki on ihan hyvin.

    Meillä rakkaus oli ehdollista: kelpaat, kun et kiukuttele, menestyt koulussa ja harrastuksissa. Tämä perintö näkyy itselläni suorittamisena, tarpeena miellyttää muita ja armottomuutena itseäni kohtaan. Itseäni on auttanut, kun olen ymmärtänyt, mistä vanhempiemme toimintatavat tulevat. He eivät ehkä toimi niin kuin toimivat pahuuttaan vaan koska heidän saamansa malli oli sama tai mahdollisesti vielä pahempi. Oma isäni joutui äitinsä hylkäämäksi isänsä kuoltua ja äitinsä masennuttua. Hylätyksi tulemisen pelko on varmasti vaikuttanut siihen, ettei hän osaa näyttää kiintymystään tai jopa välttää kiintymistä menetyksen pelossa. En osaa sanoa, olenko antanut omia pettymyksiäni vielä vanhemmilleni anteeksi, mutta jonkinlaista empatiaa pystyn jo tuntemaan.

    Intiaaniperinteessä on uskomus, että parantamalla itsensä voi parantaa seitsemän sukupolvea eteen- ja taaksepäin. Vaikka kyseessä on jonkin sortin taikausko, ajatus on kuitenkin lohdullinen: meillä on käsissämme valta, jolla voimme tehdä muutoksen ainakin lapsiemme elämään.

    Mitä tuohon mainokseen tulee, johonkin herkkään se osui aiheuttaessaan tuollaisen äläkän. Läsnäolo tuntuu nykymaailmassa olevan varsinainen taitolaji, jota pitää oikeasti harjoitella, ettei hautaudu älypuhelimen some-virtaan ja unohda olla läsnäoleva vanhempi lapsilleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen kantanut syyllisyyttä omista tunteistani koko ikäni. Oli jotenkin tosi yllättävää ja vapauttavaa lukea Katriina Järvisen kirja Kaikella kunnioituksella, jossa hän toteaa, etteivät huonosti käyttäytyvät vanhemmat ansaitse joukkoarmahdusta teoistaan. Eivät, vaikka heillä itsellään olisi ollut vielä karmeampi lapsuus.

      Vanhemmuus on valtasuhde, ja aikuisella on aina enemmän valtaa lapseen nähden. Siksi vanhempi on enemmän vastuussa siitä, millaiseksi suhde muodostuu. Ei sitä vastuuta voi mennä sen taakse piiloon, että omakin äiti tai isä kohteli kaltoin.

      Vaikka tokihan minäkin omia vanhempiani ymmärrän. Olenhan selitellyt heidän puolestaan vuosikaudet. Heidän käytökselleen on ihan selkeä syy heidän omassa historiassaan. Mutta silti, kuten itsekin sanot: parantamalla itsensä voi parantaa seitsemän sukupolvea. (Itse uskon siihen, että eteenpäin näin on mahdollista tehdä - taaksepäin suuntautuvaan muutokseen suhtaudun epäilevämmin.)

      Mun vastuu omille lapsilleni on laittaa oma pääkoppani sellaiseen kuntoon, etten enää toista lapsuuden toimintamalleja. Se on kaikeksi onneksi myös mun vallassa tehdä - ja mahdollista.

      (Huomaan, että mun on vaikea vastata kommentteihin neutraalisti. Tämä aihe on nyt mulla aika pinnalla ja kosketusherkkä, joten kommentteihin purkautuu melkoisesti omaa tunnekuohuani ja omaa tilannettani. Toivottavasti sinä + muut kommentoijat ymmärrätte.)

      Poista
  7. Ymmärrän, että aihe herättää tunteita. Tarkoituksena ei ollut puolustella vanhempiasi tai vähätellä tunteitasi. Tukahdutetut tunteet kannattaa varmasti tuntea, jotta niistä voi päästää irti - kun aika on kypsä. Mieltä ei voi pakottaa anteeksiantoon.

    En tiedä, mitä vanhempamme ovat ansainneet. Käsite on muutenkin hankala. Sen kuitenkin tiedän, että viha ja katkeruus vievät energiaa, joten uskon, että meistä jokainen on ansainnut mahdollisuuden päästä niistä tunteista irti oli se sitten anteeksiannon tai muun keinon kautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä siis oli tarkoitettu edellisen kommentin vastaukseksi. En ole näköjään kovin sujuva blogikommentoija kännykällä 😊Voimia vielä asian käsittelyyn ❤️

      Poista
    2. Kiitos.

      Ja se on juuri kuten sanot. Tunteet pitää tuntea ennen kuin niistä voi päästää irti. Ennen kuin se on tehty, anteeksianto jää pinnalliseksi (tiedän, koska olen yrittänyt).

      Olen samaa mieltä myös siitä, että viha ja katkeruus syövät energiaa, ja itseä helpottaa kun niistä osaa päästää irti. Irti päästäminen onnistuu vasta, kun tunteet on käsitellyt. Eikä silloinkaan tarvitse antaa anteeksi, jos loukkaava käytös jatkuu ja vanhempi ei itse ole valmis ottamaan vastuuta käytöksestään.

      Poista
  8. Kiitos tästä kirjoituksesta, Saara.

    Minä olen saanut kotoa aika hyvät eväät elämään ja omaan vanhemmuuteeni. En täydellisiä, mutta hyvät. Silti minullakin on taakkoja ja heikkouksia, jotka väistämättä joskus heijastuvat siihen, minkälainen vanhempi kykenen olemaan, jaksan olla.

    Kirjoituksesi muistuttaa minua niistä vastuista ja velvollisuuksista ja siitä kunnianhimosta, joilla haluan, haluan, haluan oman vanhemmuuteni hoitaa. En tarkoita mitään täydellistä seesteisyyttä enkä alati rakentavaa käytöstä - kuka nyt sellaiseen pystyisi. Mutta minulla on kaikki edellytykset antaa lapsilleni eväät vahvaan, luottavaiseen, rakastavaan ja empaattiseen identiteettiin. Välillä on hyvä saada muistutuksia siitä, minkälaisen tien olen omassa vanhemmuudessani halunnut valita. Olenko sillä tiellä nyt? Jos olen harhautunut, mitä voisin tehdä toisin?

    Niin että kiitos vielä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä :)

      Olen ihan samaa mieltä, satunnaiset muistutukset ovat tosi hyviä ja tarpeellisia. Ja on ihan hyvä haastaa itseään myös vanhempana, pyrkiä tavoitteellisesti olemaan parempi. Se ei tarkoita, että rimaa pitäisi pitää kohtuuttoman korkealla, tai että aina olisi täydellisen seesteistä. Mutta kaikki me voimme kehittyä, jos haluamme.

      Poista