torstai 15. joulukuuta 2016

Mokista häpeään

Mokasin tänään.

Moka ei ollut iso, näkyvä, eivätkä sen seuraukset vakavat. Mutta se tapahtui asiassa, jossa haluaisin olla hyvä. Asiassa, joka on minulle tärkeä.

Harmittaa.

Ei, vaan hävettää.

Hävettää niin, että tekisi mieli kaivautua maan alle. Oma tunnereaktio hämmentää. Mistä tämä oikein tulee. Tiedän, että virheitä sattuu kaikille. Tiedän, että kukaan ei odota minun olevan täydellinen. Tiedän, että virheeni on muiden mielestä varmasti vielä pienempi kuin omasta mielestäni.

Mistä tämä häpeä oikein kumpuaa? Onko sillä jokin tarkoitus? Se menee ohi odottamalla, sen tiedän kokemuksesta, mutta miksi se ylipäätään tulee? Tämä tunne on tuskallisen tuttu, olen kokenut sen ennenkin.

Miten voisi oppia mokailemaan ylpeydellä? Miten saisi tunteen mukaan siihen järjellä ymmärrettävään tosiasiaan, että rapatessa roiskuu. Koska ihan aidosti ymmärrän sen, mutta huomaan, että järki ei ole nyt ohjaksissa.

Miksi mokaan liittyvään häpeäntunteeseen yhdistyvät kaikki ne epäilyt, joita syvällä sisimmässäni kannan? Miksi se nostaa esiin kauan piilossa olleen huijarisyndrooman, ja saa minut hetkeksi kuvittelemaan, että kaikki näkevät lävitseni (ja tajuavat, että olen vain täynnä kuumaa ilmaa). Miksi yhtäkkiä taas tarvitsen päänsisäisiä vakutteluja ja tsemppilauseita itselleni?

Tämän tekstin kirjoittaminen hävettää myös. Hah, mutta siitä tiedän, että se pitää kirjoittaa ja julkaista. Koko tämä blogi on yhden ihmisen pientä taistelua häpeää vastaan. Yritystäni käsitellä vaikeita tunteita, jotka tunnistan parhaiten siitä, että niistä kirjoittaminen hävettää.

Jännä juttu. Mokista häpeään.

(Eeva Kolu kirjoitti siitä minua taitavammin.)

Mitä sinä tunnet, kun teet virheen?

Mikä sinua hävettää?

6 kommenttia:

  1. Mut on selvästikin rakennettu ja kasvatettu niin, että suhtaudun mokiin aika armollisesti ja rennosti. Sekä toisten mokiin että omiini. Toistaiseksi olen todennut vain yhden poikkeuksen tässä.

    Lasten kasvatukseen suhtaudun itselleni aivan epätyypillisellä kunnianhimolla, vaatimustasolla (siis vaadin itseltäni, en lapsilta) ja taipumuksella syyllistyä. Pinnalta katsottuna olen kyllä rento äiti... Mutta se rentous toteutuu vain tietyissä, mun itseni asettamissa rajoissa.

    Lasten kasvatuksessa mulla on tosiasiassa paljon periatteita, joista en millään haluaisi lipsua. Ne ovat tietynlaisia ihanteita, arvoja, tavoitteita ja pyrkimyksiä, joista kiinni pitäminen on näköjään mulle jonkinlainen identiteettikysymys.

    Esimerkkinä nyt vaikka sellainen asia, että silloinkin kun aikuinen hermostuu lapselle ja tyyliin korottaa äänensä tai suuttuu, niin mun mielestä hänen sanavalintojensa tulisi olla lasta kunnioittavia, ei solvaavia tai alistavia tai kohtuuttomasti syyllistäviä. Vihaisenakin lapselle kohdistetun sanoman sävyn tulisi olla rakentava ja lasta arvostava ja tilannetta pikemminkin korjaava kuin lasta maanrakoon painava.

    No, arvatenkin näillä kasvatusvuosilla, kolmen lapsen kanssa, kaikenlaisia vaiheita elettyämme, olen monta kertaa toiminut tuota(kin) periaatettani vastaan. Ja se on kamalaa! Siis mulle kamalaa. Joku toinen ehkä ohittaisi tuollaiset sävy- ja sisältömokat olankohautuksella. Mutta minä, minä tunnen itseni maailman kurjimmaksi ja hirveimmäksi ihmiseksi aina kun olen käyttänyt epäoikeudenmukaisesti valtaa lapsiani kohtaan. En edes tiennyt, että osaan ruoskia itseäni näin pahasti ennen kuin mulla oli kaksi pientä lasta ja elämä pisti minut ekan kerran tosi koville.

    Onneksi noiden mokien kohdalla viiltävään syyllisyydentunteeseen auttaa aina lasten kanssa keskustelu. Anteeksipyyntö ja tilanteen purkaminen. Silti pelkään toistuvasti, että näillä mokamisilla siirrän lapsilleni haitallisen toimintamallin...jonka kanssa he sitten vuorostaan aikuisina kipuilevat. Tai, mikä kamalinta, eivät ehkä edes tajua kipuilla, vaan yksinkertaisesti toimivat niin kammottavan väärällä tavalla esim. omia lapsiaan kohtaan. Ja tämä vain koska MINÄ en kasvattajana kyennyt pitämään kiinni rakentavasta otteesta silloinkin kun olen kiukkuinen...

    Ah, millaisen syyllisyysrakennelman tästä saakaan itselleen kasattua! Olen toden totta iloinen, ettei minulla ole tätä samaa mokista syyllistymisen taipumusta muilla elämänalueilla. Se olisi varmasti kamalan raskasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullakin auttaa virheestä johtuvaan häpeään se, että myönnän virheeni ja pyydän anteeksi. Mokasta riippuen tilanteen kiusallisuuden määrä vaihtelee, mutta lopulta helpottaa aina.

      Toisaalta häpeä on siitä pirullinen tunne, että siihen liittyy hyvin vahvasti myös halu piilotella. Häpeän myöntäminen ottaa koville.

      Mulla tuntuu omat syyllistymisen taipumukset liittyä enemmän töihin kuin muihin elämän osa-alueisiin. Niin ja tietysti nolot sattumukset sosiaalisissa tilanteissa hävettävät. Mutta vanhempana olen itseni kanssa jopa yllättävän sinut. Näin on helppo sanoa etenkin nyt, kun mieltä ei kirvele mikään viimeaikainen toilailuni. Tilanteen ollessa päällä saatan toki ruoskia itseäni henkiseti kovinkin rankasti.

      Poista
  2. Tähän kohtaan jaan gurun Brene Brownin kuuluisaksi tehneen TED-talkin muutaman vuoden takaa:
    https://www.ted.com/talks/brene_brown_listening_to_shame

    Hän on kirjoittanut tästä aiheesta paljon ja iso osa siitä resonoi omien kokemusteni kanssani. Lyhyesti: syyllisyys = tein jotain väärin vs. häpeä = olen vääränlainen. Iso ero. Itse ainakin tunnen häpeää useimmiten alueilla, joissa olen epävarma, haluaisin kovasti hyväksyntää tai olla hyvä, tai en usko itse itseeni tarpeeksi.

    Parhaiten häpeä tuntuu hälvenevän puhumalla, myöntämällä sen ääneen, tuomalla päivänvaloon. Silloin häpeästä on kohtuullisen helppo päästä nopeasti yli itsekin. Itse en ole mikään häpeilijätyyppi yleensä, enkä jää hautomaan pitkästi. Yleensä ns. mokaaminen ei edes hävetä minua vaan tilanne, jossa jotenkin petyn itseenikin.

    Mutta siis kuten sanottua, olet häpeän ytimessä juurikin, koska kirjoitat siitä täällä. Näin juuri sen kanssa kannattaa toimia! Kirjoitat rohkeasti arvoista aiheista, oot ihan idoli!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, täytyy katsoa tuo Ted-talk jossain välissä. Tykkään niitä muutenkin katsella, ja tämä häpeä on kyllä aihe, joka kiinnostaa.

      Ja se menee juuri noin, syyllisyys = tein väärin vs. häpeä = olen vääränlainen. Ehkä juuri siitä syystä häpeä on niin kamalan vaikea tunne. Syyllisyys on helpompi, se ei mene luihin ja ytimiin samalla tavalla. Siitä puhuminen on helpompaa, kun virheen myöntäminen ei tarkoita oman vääränlaisuuden paljastamista.

      Poista
  3. Kiitos. Joululomalla luen ja samaistun. Nokitan vielä sillä, että ne häpeän hetken sisäisen puheen sanat on synkkiä, raskaita ja hutjan automaattisia. Saa toki mutelle, kun keskittyy. Ja järjen ja toisten mokiin suhtautumisen kanssa niillä on olemattoman vähän tekemistä. Silti ne kumpuaa. Mistä? Lapsiuskortti? :)

    Muistan, että mennessäni esikouluun ajattelin, miten paljon onnellisempi olisin, jos en olisi tehnyt tiettyjä mokia elämässäni. Toivoin usein iltaisin, että ne eivät olisikaan tapahtuneet. Häpesin syvästi. Ensimmäinen moka oli se, että olin harrastuksesta kotiin palattuani ottanut väärät kengät jalkaani ja toinen se miten olin väärässä paikassa sanonut kysyväni asiaan luvan äidiltäni. Muistan sen todellisen ja vahvan häpeän tunteen. Ja sen yksinäisyyden tunteen,joka siitä tuli. Toivon hartaasti, ettei oma eskarityttöni tunne samoja tunteita. Ja etten itsekään tuntisi. Uskaltais rapatakin paljon enemmän, jos ei tuntisi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne saa mutelle, kun oikein kovasti keskittyy, mutta kamalan raskasta se on. Ja epäilemättä ne hiljennetyt äänet eivät katoa mihinkään, vaan väijyvät vaimennettuinakin pinnan alla. Seuraavaa häpeää odottaen, ja silloin taas pintaan nousten.

      Siksikin häpeää pitää pyrkiä käsittelemään. Vaikka se noloa onkin :)

      Ja kyllä, mun häpeät on aivan vastaavia. Että voi kun olin nolo, kun siinä sosiaalisessa tilanteessa jätin jotain sanomatta tai sanoin jotain väärää tai väärällä tavalla. MISTÄ se oikein tulee?

      Poista