lauantai 7. tammikuuta 2017

Vapaa-ajan ongelmia

Joulun aika on aina vähän raskas. Päiväkoti on kaksi ja puoli viikkoa kiinni, ja meillä ei puolison kanssa ole lomia. Lasten hoidon järjestäminen ja samaan aikaan töissä käynti ei ole aivan helppo palapeli.

Tällä kertaa avuksi saatiin isovanhemmat (kaksi päivää) ja palkattu lastenhoitaja (kaksi päivää). Muun ajan vuorottelimme puolison kanssa: ensin aamuvuoro lasten kanssa, sitten illaksi töihin.

Nyt päiväkoti on taas avannut ovensa, ja minä olen aivan puhki. Kun kaikki aika kuluu joko töissä tai lasten kanssa, ei ns. omaa aikaa ole lainkaan. Juoksemaan olen jaksanut lähteä noin kerran viikossa, lukupiiriä en ole ehtinyt ajatellakaan.



Niinsanotussa normaalitilanteessakin tuntuu, että elämästä on pakko karsia jotain pois. Työn ja perheen lisäksi energia ei riitä kaikkiin harrastuksiin. Valokuvaus on jäänyt hiljalleen pois jo aikoja sitten: viime vuoden kuvista pääosa on Italian matkaltamme, muuten kamera on saanut pölyttyä hyllyssä. Blogi elää hiljaiseloa, ja lapun laittaminen lopullisesti luukulle on käynyt mielessä useammin kuin kerran.

Vapaaehtoistoiminta tuntuu kuormittavan enemmän kuin tuottavan iloa, ja ystävien näkemiseen ei tunnu järjestyvän aikaa.

Pikkulapsiaikaa elämänvaiheena tuntuu määrittävän nimenomaan ajan puute. Tekemistä on paljon, haluja tehdä vielä enemmän, mutta kaikkeen ei pysty. Toisaalta pidän ihan hyvänä sitä, että elämäntilanne pakottaa tekemään pohdintaa siitä, mitä haluan tehdä, mitä on välttämätöntä tehdä, ja mikä on ylimääräistä. Tärkeysjärjestys on syntynyt kuin itsestään, joskin arjen realiteettien pakottamana.

Itselle hyvä arki muodostuu siitä, että:
  • Nukun riittävästi. Vähintään kahdeksan tuntia unta vuorokaudessa tarvitaan siihen, että pysyn järjissäni ja jaksan katsella maailmaa valoisten lasien läpi.
  • Vietän aikaa perheeni kanssa. Jo kaksi iltaa poissa lasten luota niin, että tulen kotiin vasta, kun he ovat nukkumassa, saa ikävän kasvamaan rinnassa. Tunne on molemminpuolinen, ja kun seuraavan kerran olen kotona lasten hereilläoloaikana, on seurassani kaksi kylkeen liimautuvaa takiaista.
  • Juoksen. Lenkki per viikko on aivan liian vähän, enkä saa karistettua päässä pyöriviä työasioita pois häiritsemästä. Muutun kärttyisäksi ja kärsimättömäksi, ja siitä kärsii koko lähipiiri.
  • Saan aikaa ihan itsekseni. Olen tosin oppinut pitämään omana aikana jo sitä, että kuljen päivittäin töihin sporalla kaksi kertaa puoli tuntia, mutta sen lisäksi tarvitsen myös hiljaista rauhoittumista niin, ettei vieressä ole muita ihmisiä.
  • Saan keskeneräiset työasiat hoidettua. Teen edelleen 80% työpäivää, ja edelleen tasapainottelen sen kanssa, että työhön liittyvät vaatimukset ovat jatkuvasti hieman isommat, kuin niihin käytettävissä oleva aika. Olen oppinut melko hyväksi priorisoijaksi ja delegoijaksi, ja tiedän, että osan tehtävistä voi jättää myös tekemättä tai tehdä välttävästi. Silti tasapaino on häilyvä, ja vaatii jatkuvaa hereillä oloa. Keskeneräiset työasiat rasittavat mieltä, vaikka kuinka olisi päättänyt olla vapaalla. Siksi toisinaan on vain pakko tehdä hommat alta pois, ennen kuin voin rentoutua.

Kaikki muu onkin sitten ekstraa. Tällä hetkellä täyttämättömät vapaa-ajan velvoitteet painavat mieltä, ja pohdinkin, mistä kaikesta voin luopua. Blogista? Ehkä. Vapaaehtoistoiminnasta? Todennäköisesti. Lukupiiristä? Mieluummin en, se harrastus tuntuu vielä antavan enemmän kuin ottaa - lisäksi lukupiirimme on ihanan armollinen, ja tapaamisiin saa mennä vaikkei olisi kirjaa avannutkaan.



Ainakaan tänä vuonna uudenvuoden lupauksiini ei kuulu uuden harrastuksen aloittamista. Sen sijaan voisin ihan tosissani harkita jostain olemassa olevasta luopumista.

6 kommenttia:

  1. Mä olen tämän saman asian kynnyksellä, kun ensi maanantaina aloitan työt neljän vuoden kotona olon jälkeen. Paljon pohdituttaa se miten uusi arki alkaa rullaamaan. Teen myös 80% työaikaa lyhennetyillä päivillä, sillä mulla on tunnin työmatka. Mä lähden aikaisin töihin joten iltoja pitää aikaistaa (tulee olemaan vaikeeta). Just eilen juteltiin miehen kanssa, että onko se pakosti sitten vähemmän meidän kahdenkeskistä yhteistä aikaa, sillä molemmat tarvitaan omaa aikaa urheilun/liikunnan muodossa eikä siitä voi nipistää koska ei vaan meidän persoonallisuuksilla voi. Onneksi päiväkotipäivät voidaan pitää kohtalaisen lyhyinä tällä järjestelyllä, mä saan lukea työmatkan aikana ja hyötyliikuntaa kun kävelen osan matkasta. Miehen puolesta surettaa kun häneltä jää nyt aamu-urheilu pois, mitä on koko ajan harrastanut. Ja ajan löytäminen illoista tuntuu hänestä hankalalta koska haluaisi olla lasten kanssa. Toisaalta sanoin että se aika pitää vain ottaa, ja tehdä niitä asioita mistä nauttii ja auttaa jaksamaan tässä hektisessä arjessa. Että kaikki häviää jos yks perheestä on koko ajan kärttyinen ja pahalla päällä. Oma hyvinvointi on kuitenkin kaiken perusta.
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ollaan panostettu molempien liikuntaharrastuksiin, koska sen puuttuminen näkyy suoraan kodin ilmapiirissä :) Liikkuminen pitää meidät mukavina, siksi sitä on hyvä priorisoida.

      Mulle tämä pikkulapsiajan aikaköyhyys on yksi isoimpia asioita, joihin pitää totutella ja sopeutua aina uudelleen. Onneksi jo nyt (lapset 3 ja 5) näkyy se, että tilanne alkaa helpottua.

      Tsemppiä töiden aloitukseen! Elät jänniä aikoja juuri nyt.

      Poista
  2. Älä lopeta blogia. Kirjoita, kun jaksat ja ennätät. Päädyin lukemaan blogiasi vaateasioiden kautta, mutta sittemmin olen hämmästynyt useammin kuin kerran, kuinka tarkasti olet sanoittanut minunkin ajatuksiani.Voimia arkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tuo oli kivasti sanottu :)

      Ja niin varmaan teenkin. Tekstejä on viime kuukausina syntynyt aika harvakseltaan, mutta en aio ottaa siitä stressiä.

      Poista
  3. Samaa mieltä kuin edellinen kirjoittaja. Toivon lämpimästi, ettet lopeta.

    Muistan itse, että kaiken priorisointi iski aika kovaa tajuntaan siinä vaiheessa kun meillä oli noin 3- ja 6-vuotiaat lapset, työelämä painoi päälle uudenlaisella intensiteetillä ja lapsilla alkoi olla harrastuksiakin. Piti oppia ajankäyttö ihan uusiksi.

    Nyt lapset ovat 4, 9 ja 12 ja elämä on vielä paljon, paljon täydempää. Mutta enää en ole shokissa. Karsinta on tehty ja prioriteetit ovat jo niin selkäytimessä, ettei niitä kovin paljoa tarvitse pohtia.

    1. Riittävästi lepoa, unta, liikkumista ja omaa aikaa.

    2. Arki lasten kanssa ja lasten harrastukset.

    3. Siitä huolehtiminen, että työn rooli elämässäni pysyy mielekkäänä ja antoisana. Esimerkki a) otan vastaan minua innostavia työtehtäviä, vaikka se aika joskus olisikin hetken verran pois perheeltä. Esimerkki b) en tee hulluja viikkotuntimääriä, joustan myös toiseen suuntaan, en ota vastaan minulle tarjottua työtä toisella paikkakunnalla. Olen käynyt työelämän suhteen aikamoista arvopohdintaa parin viime vuoden aikana. Tiedän nyt aika tarkasti, mitä haluan ja mitä en. Se auttaa tekemään valintoja.

    Hyvää tätä vuotta, Saara!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanni, hyvää tätä vuotta myös sinulle!

      Mulle ajan vähyys - tai niin monen ajastani kilpailevan tahon määrä - on ollut asia, joka on vanhemmuudessa vaatinut eniten sopeutumista. Jo vauva-ajoista alkaen. Elämä ja ajankäyttövaateet ovat lasten kasvaessa ehtineet muuttua moneen kertaan, mutta perusongelma pysyy: haluaisin pystyä tekemään paljon enemmän kuin mihin pystyn.

      Kun priorisointiharjoitusta on tehnyt useamman vuoden, se helpottuu - mutta ei ole osaltani vielä muuttunut _helpoksi_.

      Poista